Arvostelussa: GDW osa 39 - Kuoleman kentälle

Osassa 39 päästiin vauhtiin. Viimeinkin selvisi syy sille, miksi sotakoirat haluavat vallata nimenomaan Hokkaidon. Kun miettii Venäjän ja varsinkin Siperian kylmyyttä, ei ole ihmekään, että koiralauma haluaa itselleen paremman, lämpimämmän paikan elää.

Sotakoirat ovat mielestäni liian ylivoimaisia ja suorastaan raivostutti lukea taistelua ja Hakuroun epätoivoa ja vierestä seuraamista. Totta kai husky on aikansa elänyt koira jo, mutta mielestäni sen kuuluisi olla voimakkaampi ja kestävämpi iästään huolimatta. Tässä vaiheessa tuntuu, että sotakoirat ovat aivan liian niskan päällä, mikä toisaalta taas on hyvä, jotta tarinassa säilyy mielenkiinto ylivoimaista koiralaumaa vastaan. Tosin täytyy kyllä huokaista, nimittäin olen enemmän kuin 100% varma siitä, että saagan loppuvaiheilla tullaan näkemään perinteinen kuvio: pääpahis osoittautuukin ihan nynneröksi ja yhtäkkiä sen/niiden hyvä taistelutaito onkin ihan jotain muuta kuin saagan alussa on annettu käsittää. Toivon, että aluevaltaus saataisiin pysäytettyä puhumalla (mihin toisaalta uskonkin saagan lopulta päättyvän) ja kunnon taistelulla ilman mitään "Oho, hävittiin. Annetaan periksi".

Vaikken ole pitkään aikaan ollut mikään Jerome fani, on sotakoira saaga tuonut hahmoon uudenlaista potentiaalia. Se ei ole enää yhtä epätoivoinen ja kuolemanhalun partaalla oleva (okei on se, muttei yhtä naurettavalla tavalla kuin aiemmassa saagassa), vaan Jerome alkaa olla oma itsensä. Sen salamurhaaja aikojen taistelutaidot ovat jälleen kukassa ja vanha kunnon taktikoiva Jerome näyttäisi palanneen. Tätä on odotettu! Sen sijaan Hakuroun suhteen olen hyvin pettynyt, kuten jo ylempänä mainitsinkin. Se on heikko ja heiveröinen. Suu on suurempi kuin teot. Myönnettäköön kuitenkin, että pidän Hakuroun sydämellisyydestä Jeromea kohtaan, vaikkei tätä tuntenukaan varsinaisesti. Lisäksi Hakuroun kuolema kosketti tietyllä tapaa, olihan kyseessä kuitenkin vanha Oun outolintu. Pidin siitä, että ennen kuolemaansa Hakurou pääsi edes kerran näyttämään, mistä kana kusee ja miten Oun soturi taistelee. Kerrankin vihollinen sai pussata Hakuroun takamusta.

Se hemmetin metsämaisema...

Lydia alkaisi vaikuttaneen vaihtaneen puolta. Olen vuoren varma, että se halusi säästää Jeromen hengen siksi, että on todennäköisesti ihastunut tähän, ei siksi, että saksanpaimenesta olisi jotain hyötyä sotakoirille. Hougen saagassa en pitänyt siitä, että viholliset vaihtelivat puolia, mutta sotakoira saagassa se tuntuisi toimivan, kunhan Lydia ja Maxim pitävät kuononsa ummessa suunnitelmistaan, mikäli sellaisia siis on. Tosin luulen, että Lydia osittain puoltaakin laumansa pääperiaatetta vallata maita, mutta uskoisin, että näiden kahden koiran kanssa voi sentään neuvotella, toisin kuin Victorin, joka ei tunnu saavan tappamisesta tarpeekseen. Toisaalta voi myös olla niin, että Lydia ja Maxim todella aikovat ensin saada kaiken mahdollisen tiedon irti Jeromesta.. Mitä en taas sinänsä ymmärrä, koska ne näkivät jo taistelussa, ettei Jerome aio kertoa mitään, mikä vaarantaisi Oun ja sen asukit. Noh, sopii yrittää jos sitä aikovat. Uskoisin kuitenkin, että ne pyytävät Jeromea auttamaan omaa salaista suunnitelmaansa.. Mikä se sitten ikinä voisikaan olla.

Weedin ja Koyukin seikkailut menivät itseltäni ihan sivusuun. Jostain syystä en tykkää lukea tuollaista lässynlää maailmanmatkailua, vaikka toki herttainen parihan ne ovat.

Oli hienoa tavata pitkästä aikaa myös Kisaragi! Vaikka sitä ei näytettykään kuin parin kuvan verran, on silti hienoa, että koirat kutsutaan taas koolle. Saa nähdä mitä seuraava osa tuo tullessaan. Jos ei muuta, niin ainakin upean kansikuvan! Ilman sitä samperin metsämaisemaa..