Ajatuksia Venäjän sotakoirista

Venäjän sotakoirat -saaga on tullut päätökseensä, joten perinteiseen tapaan hieman koontia siitä, millaisia ajatuksia saaga herätti, mitä hyvää, mitä huonoa.. Aiempien saagojen arvostelukoosteet voi lukaista klikkaamalla näitä: HOUGEN & MAKAKIT.

Kuten jo arvata saattaa eri osien arvostelujen perusteella, tykkäsin tästä saagasta todella paljon huolimatta osien arvosteluissa käsitellyistä vioista. Voisin sanoa tämän olevan suosikkisaagani tällä hetkellä WEED -sarjasta. Tässä saagassa oli paljon taistelua, mutta sitäkin enemmän taktikointia, draamaa ja uusia käänteitä. Saan jälleen todistaa ylpeänä, että Takahashi osaa tarinan kerronnan, kunhan vain paneutuu siihen täysillä. Aiempien saagojen suhteen juoni tuntui lipsuilevan paljon enemmän ja uskoisin sen kertovan sensein itsensä mielenkiinnon puutteesta tai kiireestä.

Monelle tuntuu varmasti oudolta, että sotakoirissa on vain saksanpaimenkoiria. Hahmojen samanrotuisuus voi helposti sekoittaa lukijaa ja se voi tehdä hahmoista vaikeasti tunnistettavia. Olen toki samaa mieltä tätä mieltä olevien kanssa, olenhan itsekin pariin otteeseen kironnut, miten samankaltaisia hahmoja esimerkiksi John ja Jerome ovat. Kuitenkin sotakoirien suhteen koen, että on nimenomaan hyvä asia, että ne ovat nimenomaan samaa rotua keskenään, koska se tekee mielestäni laumasta uskottavan ja sotilaallisen. Vähän sama vaikutelma kuin armeijassa, jossa kaikilla on tietty varustus yllään. Saksanpaimenia käsittääkseni muutenkin on aikanaan käytetty sotaisissa merkeissä apuna aikanaan, joten en ihmettele ollenkaan sitä, miksi Takahashi on valinnut laumalle juuri tämän rodun. Vaikka sotakoirat kieltämättä muistuttavat toisiaan hyvin paljon ulkonäöllisesti, on Takahashi saanut niihin hienosti tehtyä yksityiskohtia, joista tärkeimmät hahmot voi tunnistaa. Esimerkiksi Lydia on väritykseltään ja kuvioinniltaan vaaleampi kuin muut sotakoirat, Aramilta puuttuu kasvoista ihoa ja muilla on arpia tietyissä paikoissa ja kasvojen piirteissä on omat hienot pienet eronsa.

Sotakoirat -saagassa nähtiin upeita kuvia hahmoista.

Ginga hahmojen nimet ovat yleensä japanilaisia tai sitten ne ovat perinteisiä amerikkalaisia nimiä. Sen sijaan sotakoirien suhteen nimitykset ovat hyvin eksoottisia siihen nähden, mitä gingassa on totuttu näkemään. Nimet kuulostavat ainakin omaan korvaani venäläisiltä, mikä nyt tuskin on ihme, sillä koirat tulevat nimenomaan Venäjältä. Suosikkinimiäni ovat ehdottomasti Lydia ja Aram, sillä ne ovat nimiä, joihin en muista törmänneeni ennen gingaa. Toki nimikaartista löytyy myös tavallisia nimiä, kuten Victor, jossa kylläkin perinteisyydestä huolimatta on oma venäläinen vivahteensa.

WEED -mangan arvostelupostauksissani olen varmaan turhankin usein maininnut tykkääväni todella paljon sotakoirien käytöksestä toisiaan kohtaan. Ne käyttäytyvät hyvin armeijamaisesti ja vaikken mikään sotahullu koskaan ole ollutkaan, on tällainen mieleeni. Koirilla on tarkat asemat laumassa ja ne puhuttelevat toisiaan arvonimillään. Virheistä rangaistaan, tosin Lydia taisi selvitä vain sukupuolensa ja johtajan tyttärenä olemisesta.. Noh kuitenkin, sotakoirien taistelutaktiikatkin tuntuvat olevan tarkoin suunniteltuja, eivätkä mitään hätiköityä, kuten monesti gingassa nähdään. Laumassa kaikki ovat taitavia taistelijoita, vaikkakin poikkeuksiakin tietysti on. Toisaalta olen kyllä ollut sitä mieltä, että sotakoirat ovat liian ylivoimaisia pahiksia, joten oli hyväkin, että nekin tekivät virhearvioita.

Pahiksina sotakoirat ovat tähän mennessä olleet parhaimpia. Pelkureita ei ole, vaan jokainen koira toimii juuri kuten johtaja käskee ja niillä on selkeästi samat periaatteet. Ilahduin eritoten myös siitä, että pääpahis Victor osallistui itse taisteluihin, eikä vain naureskellut sivusta muiden verenvuodatusta ja luikkinut karkuun. Lisäksi sillä oli tarkat suunnitelmat tekemisistään ja osasi olla raaka myös passiivisesti - jättihän se esimerkiksi Ginin laumoineen nääntymään saartorenkaaseen. Harmikseni Victorilla kuitenkin oli tismalleen samat motiivit kuin Hougenilla ja muilla gingapahiksilla. Se halusi maata ja mammonaa, mikä on hyvin kliseinen pahisten motiivi gingassa. Tyydyn kuitenkin tähän, sillä Victor oli muutoin erinomainen pahis, vaikka minua ärsyttikin suuresti sen jatkuva ennakointi tilanteeseen kuin tilanteeseen.

Tässä saagassa oli paljon hyviä taistelukohtauksia, vaikkakin niitä oli paljon ja osa taisteluista tuntui hyvin turhilta tarinan etenemiseen nähden, esim. saartorenkaassa käydyt taistelut. Suuresta määrästä huolimatta, tykkäsin siitä, että taisteluita oli vaihteeksi sijoiteltu meren rannalle ja jopa veteen itsessään. Se toi tapahtumiin uutuuden tuntua ja mielenkiintoa, sillä maataisteluita gingassa nähdään jatkuvasti. Vedessä taisteleminen toi koirille uutta haastetta ja taisteluasennot oli piirretty mielenkiintoisilla tavoilla. Lisäksi taisteluissa oli paikoittain jopa ahdistavaa raakuutta, mm. kohtauksissa, joissa kerrottiin sotakoirien menneisyydestä ihmisten apureina, joissa jopa sotakoirat joutuivat eläinrääkkäyksen uhreiksi.

Ikäväkseni tämä saaga kuitenkin loi oulaisista toisenlaisen kuvan kuin mihin olen tottunut. GNG:ssä kaikki koirat tuntuivat olevan enemmän tai vähemmän hyviä taistelijoita huolimatta taustoistaan, mutta tässä saagassa Takahashi oudosti korostaa sitä, miten paljon tavallisia taistelutaidottomia kotikoiria lauma pitää sisällään. Toki on kaunis ajatus, että jokainen taistelutaidotonkin haluaa panna tikkunsa ristiin sotakoirien kukistamiseksi, mutta samalla se loi ainakin minulle kuvan siitä, että oulaiset ovat heikkoja eikä niitä voi ottaa tosissaan huolimatta lauman suuresta koosta. Lisäksi hahmot tekivät typeriä virheitä ja menivät lähestulkoon kaikkiin Victorin asettamiin ansoihin. Erityisesti Weedin piittaamattomuus laumasta tarinan alussa oli erittäin kummallista, mutta toisaalta on ihan hyvä, että meitä muistutellaan siitä, että edes Weed ei ole täydellinen.

Toinen vähän isompi miinus tulee saagan pituudesta. Tämän olisi hyvin saanut nidottua huomattavasti lyhyemminkin, jos tarinasta olisi tiputettu pois turhat taistelukohtaukset, erityisesti itseäni otti päähän tarinan vetelehtiminen kohdassa, jossa Gin kumppaneineen jäi Victorin ansaan nääntymään.

Omiksi suosikkihahmoikseni tästä saagasta nousivat ehdottomasti Maxim ja Aram. Tavallaan pidän myös Victorista, sillä se on pahiksena tähän mennessä kaikista uskottavin, mutta sen liiallinen ylivoimaisuus ärsyttää. En myöskään päässyt hahmoon tarpeeksi sisälle, sillä se oli niin kylmä ja kova, etten tyyppinä voi hänestä niin paljoa pitää. Maximissa ja Aramissa sen sijaan oli sitä jotain. Uudenlaista ulkonäköä, esimerkiksi Aramin ihoton kuono ja Maximin puuttuva silmä, kiehtovat venäläiset nimet ja hyvät hahmokehitykset. Tarinan viimeisissä kohtauksissa ei nähty itkunkatkuista anteeksipyytelyä, vaan uskollisuus ja ystävyys osoitettiin teoilla - niinkuin Aram teki hukuttaessaan Victorin.

Sotakoirat -saaga sai onnellisen lopun ja kokonaisuutena olen tähän saagaan tyytyväinen. Innolla odotan, mitä seuraava saaga tuo tullessaan ja onko se vielä parempi.