Arvostelussa: GDW osa 50 - Uros urosta vastaan

Hyvää joulua kaikille! 

Arvosteluputki jatkuu Weedin osan 50 parissa. Älkää huoliko, minulla on luonnosteluissa muutamia uusia tekstejä, toivotaan, että saan ne valmiiksi mahdollisimman pian!

Jännittävää ajatella, että tämän jälkeen Weediä ilmestyy ainoastaan kymmenen osaa ja sen jälkeen sarja loppuu. Viimeistä kymmentä viedään ja kieltämättä täytyy sanoa, että odotukset loppua kohden nousevat koko ajan, vaikkakin ikävä kyllä uskon, että ginga saagan parhaimmat tarinat on jo luettu. Noh, ei sovi olla turhan pessimistinen kuitenkaan, sillä tämä osa valoi jälleen toivoa siitä, että tähän saagaan voi loppujen lopuksi olla kokonaisuudessaan erittäin tyytyväinen.

Tämän osan kansikuva oli kivan talvinen ja tuo näin jouluun kivasti sitä kaivattua joulufiilistä, kun ulkona ei ole lunta nimeksikään. Hahmojen asennot on ihan toimivat, mutta edelleenkin toivoisin lisää lähikuvia kansiin, sillä WEED -sarjassa on todella vähän. Olen lähikuvien ystävä ehdottomasti~. Olen muuten ihmetellyt, miksei Weedin kansikuvissa ole koskaan pahiksia, nytkin olisi ollut pitkään hienoja mahdollisuuksia nähdä sotakoiria kansikuvissa, mutta eipä tietenkään..

Oli tietysti arvattavissa, että rannalla olevat kolme sotakoiraa arvasivat oulaisten piilopaikan. Olisi vaihteeksi ollut kivempaa, jos Weedin lauma olisi päässyt kerrankin yllättämään ja päässyt edes hetkeksi niskan päälle. Hetkellinen ärtymykseni kuitenkin sai mukavan ja toivotun käänteen, sillä Victorin noustessa rinnettä ylös, olikin Weed tätä vastassa ja siitä päästiinkin odotettuun, kunnolliseen kaksintaisteluun. Tykkäsin tuosta käänteestä tosi paljon ja kieltämättä hieman yllätyin, sillä olin varma, että Weed kumppaneineen olisi taas pulassa. 

Weedin nopeutta ja kekseliäisyyttä korostetaan hyvin paljon kaksintaistelukohtauksissa, mutta toivoisin enemmän ällistelyä sen voimista nuoreen ikään ja pieneen kokoon nähden. Onhan se kuitenkin Hopeanuolen poika. Victor näyttää mielestäni vähän pelleltä, koska kokemuksestaan huolimatta se ei pärjää kovin kummoisesti pennulle, joka voiman sijaan luottaa vikkelyyteensä ja väistämiseen. Victorilla kuitenkin sanotaan olevan voimaa ja kokemusta, joten on outoa, miten se yhtäkkiä ei ennakoikaan Weedin liikkeitä, vaikka muuten vaikuttaakin omaavan ennustajan kyvyt. 

En missään nimessä aliarvioi Weediä. Sen todelliset voimat tulevat esiin tilanteissa, joissa se tajuaa, että nyt on pantava vastaan. Se pärjää lähestulkoon yhtä hyvin veden alla kuin Gin, ehkä jopa paremmin, sillä kuten tiedämme, Weed ei ole saanut koulutusta. Tuosta vesitaistelusta tykkäsin muuten jälleen tosi paljon, se sai kerrankin Victorin alakynteen kunnolla. Sen sijaan en voinut olla huokailematta epäonnistuneelle battougalle. Vaikka Victor pelkääkin battougaa, ei isku tunnu olevan enää mistään kotoisin, kun sitä pommitetaan aikansa. Nytkin se sai aikaan ainoastaan pahan haavan päähän, kun ennen sillä sai survaistua kaulan katki kevyesti. 

Mahtavana loppusilauksena tälle osalle oli ehdottomasti Aramin saapuminen paikalle ja Victorin huijaaminen virtaukseen. Hieman hämmennyin siitä, ettei Victor tajunnut Aramin tulleen auttamaan Maximia ja oulaisia huolimatta siitä, että Aram koilotti anteeksipyyntönsä Maximille. En valita, sillä näin tarinassa päästään eteenpäin, eikä taistelu jää junnaamaan paikalleen taas viittä osaa eteenpäin ja muistin, että Victor olikin jo niin kaukana, ettei se voinut mitenkään kuulla Aramin ääntä. Osa loppui mielestäni upeisiin kuviin ja jännittäviin tunnelmiin Aramin viedessä entistä marsalkkaansa meren pohjamutiin kuolemaa kohti. 

..Ja minä piru vieköön toivon, ettei Victor enää nouse tuolta mudista, vaikka kieltämättä olen aavistavinani, että tämä kamppailu ei vielä ollut tässä.. 

Arvostelussa: Anju ja sankarikoira Jiroomaru

Arvostelua arvostelun perään. Tänään onkin vuorossa sivutarina, jonka suomijulkaisua olen odottanut ehkä kaikista eniten tähän saakka, nimittäin Anju ja Sankarikoira Jiroomaru. Joskus olen tarinan japaniversiota plärännyt, mutta siitä ei siinä kohtaa oikein ymmärtänyt muuta kuin tarinan loppuosan, mikä itse asiassa onkin syy siihen, miksi tästä sivutarinasta olen ollut poikkeuksellisen kiinnostunut.

Täytyy sanoa, että tässä vasta onkin tarina, joka koskettaa monellakin tavalla. Tämä ei ole ainoastaan tarina koirasta, vaan nyt mukana on ihmisiä, joilla on iso merkitys tarinassa. Mielestäni tällainen asettelu on mukavaa lukea pitkästä aikaa, sillä Weedissä ihmisten osuus on hyvin vähäinen ja villikoira -teema alkaa käydä tylsäksi lukea, kun sama kaava toistuu melkolailla jokaisessa saagassa. Nyt kuitenkin päästiin palaamaan hetkeksi takaisin ihmisten luokse.

Isot plussat alussa oleville värikuville. Harmi, ettei koko manga ollut pelkkää värisivua~. Piirrostyyli tässä tarinassa on ihan ok:ta, jokseenkin kuitenkin ehkä liian "modernia" Takahashia minun makuuni. Kuten tiedätte, pidän enemmän GDW:n ensimmäisten osien piirrotyylistä samoten kuin GNG:in. Niissä on enemmän yksityiskohtia ja karkeutta.. Noh, te tiedätte. Piirrostyyli on kuitenkin täysin toissijainen asia, sillä itse tarina on ihan mieletön.

Anju on hahmona hyvin puhutteleva ja hänen menneisyytensä ei ole kovin valoisa. Väkivaltaa ja kuolemaa kokenut Anju on ollut sukulaistensa heittopussina vuosia ja nyt viimeisimpänä hänen ainut oljenkortensa oli ukki, joka tuo väkisinkin mieleeni lempeämmän version Goheesta. Ukki vaikuttaakin olevan ainut, johon Anju luottaa Rumi-tätinsä sekä tietysti rakkaiden koiriensa lisäksi. Erityisesti tarinassa nousevat esille ukin metsäkoira Yuki (narttu)  ja tämän hopeanharmaa Giniä ja Weediä muistuttava pentu Jiroomaru, jonka persoonaan en juurikaan päässyt kovin sisälle näin lyhyessä tarinassa. Hänessä on kuitenkin aistittavissa perinteistä karhukoiramaisuutta, sitä tuttua hopeanuolimaisuutta, mistä pidän.

Jaa, että miksikö korostin Yukin sukupuolta? Noh, olin aluksi vuoren varma siitä, että Yuki on uros huolimatta tämän tyttömäisestä nimestä. Selvisi kuitenkin, että se onkin pentujen emo, mikä hämmästytti, sillä kuten tiedämme, Takahashin tyyliin ei ole oikein koskaan kuulunut naishahmojen esille tuominen näin isoon rooliin. Yuki vaikuttaa hahmona hyvin samankaltaiselta kuin aiemmatkin karhukoirasuvun naaraat, mutta se ei haittaa juurikaan, sillä sen tarina poikkeaa aikalailla aiemmista. Yuki ei vain kökötä kotona pentujen ruokkijana ja tyhjänpanttina, vaan se liikkuu ahkerasti isäntänsä mukana. Se ei epäröinyt katkaista jalkaansa päästäkseen kertomaan Anjulle ukin kuolemasta. Naishahmoista puheenollen, yllätyin suuresti myös siitä, että tarinan päähenkilö Anju on nimenomaan tyttö. Ehkäpä naishahmojen iso asema on yksi syy siihen, miksi tätä tarinaa oli niin virkistävää lukea.

Huolimatta jokseenkin kummallisesta suomennostavasta, en voi olla vetistelemättä silmiäni tälle tarinalle, jossa vihdoinkin nähdään rehellisesti naisia isossa roolissa. Anjun lisäksi myös Rumi kokee pahoinpitelyä, mikä yhdistää kaksikon paremmin kuin hyvin. Vaikka koirien osuus tässä sivutarinassa olikin hyvin pieni loppujen lopuksi, oli tarinaa todella mielenkiintoista lukea ja seurata oikeasti ajatuksella kannesta kanteen.

Yukin kuolema oli yksi suosikkikohtauksistani. Se lasetti Jiroomarulle vanhan tehtävänsä suojella Anjua hengellään kävi miten kävi ja Jiroomaru teki työtä käskettyä. Kohtaus liippasi mielestäni melko läheltä Sakuran kuolemaa, mutta se ei kuitenkaan yltänyt ihan samalle tasolle, sillä kohtauksessa ei jostain syystä ollut niin dramaattinen tunnelma kuin Sakuran kuollessa. Ehkä se johtui siitä, että tarina jatkui vauhdilla eteenpäin.

Toinen suosikkikohtani oli viimeinen kohtaus, jossa hypättiinkin useita vuosia eteenpäin. Onnelliset lopetukset ovat aina kivoja, mutta tässä oli jotain hyvin omaansa. Anju oli kasvanut aikuiseksi ja hän ukkinsa säästöjen ansiosta hän sai opiskella hienolle alalle ja perustaa sen lisäksi sairaalan, jonka hän nimesi henkensä pelastaneen koiran Jiroomarun mukaan. Sairaalassa oli myös patsas tuosta sankarikoirasta, joka toi mieleeni Hachikon hyvällä tavalla.

En tiedä, voiko tästä tarinasta keksiä juurikaan mitään negatiivistä. Se sai tempaamaan mukaansa tyystin erilaisen juonikuvion, naishahmojen ja teemojen ansiosta. Vihdoinkin saan ylistää suosikkimangakaani maasta taivaisiin! Jos tästä nyt jokin miinus pitää keksiä, niin se on tarinan nopea lopetus. Ahneen Shinjiroon uhitellessa aseellaan ja tähdätessään sillä enemmän tai vähemmän vahingossa Anjua, Jiroomaru heittäytyy aseen eteen suojellakseen pikkutyttöä emonsa pyynnön mukaisesti. Kohtaus loppui mielestäni todella nopeasti, enkä juurikaan ehtinyt päästä kyynelehtimään Jiroomarun perään, kun jo seuraavilla sivuilla kerrotaan Anjun ammatillisesta menestyksestä perustamassaan sairaalassa. Olisin toivonut tarinan loppuun enemmän mässäilyä Jiroomarun kuolemalla ja Shinjiroon kohtalolla. Mutta ei sovi valittaa, sillä kaikessa lyhykäisyydessään tarina on ehdottomasti ylistämisen arvoinen.

Arvostelussa: GDW osa 49 - Päällikön velvollisuus

Tässä osassa oli paljon mielenkiintoisia taistelukohtauksia, joita oli virkistävää lukea pitkästä aikaa. Umpikujassa taistelemisen jälkeen olin puhkipoikki kaikesta taistelemisesta ja verenvuodatuksesta, joten olin aluksi vähän ärsyyntynyt siitä, että jälleen saisi lukea taistelua, mutta koska se käytiin tällä kertaa vedessä, oli sen lukeminen ja seuraaminen mielekkäämpää. Taisteluasennot olivat paljon erilaisempia verrattuna maataisteluihin.

Weedin ajankerääminen perääntyville oulaisille oli tyypillinen, mutta ihan fiksu kikka ja kertoi siitä, että pentu on ottanut lauman täysin vastuulleen, kuten kuuluukin. Toki oli arvattavissa, että sotakoirat ovat uimisessakin mestareita, mutta tässä taistelussa oulaisista oli kerrankin kunnolla vastusta niille.

Minua hieman harmitti takakannen paljastus Aramin puolenvaihdosta, sillä tajusin heti, ettei kukaan muukaan voisi ajopuuta ohjata. Tiesin, että Aram tulisi takuuvarmasti vaihtamaan puolensa hyvisten kaartiin, mutten olettanut sen tapahtuvan vielä näin pian. Olisin toivonut tilanteeseen enemmän yllätyksellisyyttä, sillä nyt sen osasi arvata tapahtuvan, kun takakannessakin oli spoileri asiasta. Toisaalta hyvä niin, niin saa Victorkin jotain pähkinää purtavakseen tajutessaan entisen alaisensa tekemiset.

Weed ja kumppanit takaa-ajoivat Victorin laumoineen meren äärelle, jossa niitä odotti jälleen uusi ansa ja sen myötä toinen taistelu vedessä, jes! Silmiini kuitenkin pistää kertojan aliarvioiva sävy oulaisista. Suurin osa laumasta tuntuu olevan vain koti- ja kulkukoiria, jotka eivät tunnu tietävän taistelemisesta mitään. Vaikka jokaisen lauman jäsenen ajatusmaailma on samanlainen, oikeudenmukaisuuden puolesta taisteleva ja lojaali, on silti jotenkin surkuhupaisaa, että lauma on täynnä näin rumasti sanottuna amatöörejä. En tiedä olenko ollut niin häikäistynyt GNG:n aikaisesta sotilaallisuudesta ja siitä, että jokainen koira osasi taistella ennen laumaan liittymistä, mutta sotakoira saagassa se jostain syystä häiritsee. Totta kai on itsestäänselvyys, ettei kaikki lauman jäsenet voi mitenkään koostua täydellisistä taistelukoirista kun niitä on keräilty ympäri Japania sadoittain, mutta mielestäni oulaiset muistuttavat tällä hetkellä päättömiä kanoja, jotka tekevät hätiköityjä päätöksiä ja joutuvat sitä kautta maksamaan virhearvioistaan jatkuvasti. Minulle tulee olo, että hyvyydestään ja aatemaailmastaan huolimatta hahmot ovat amatöörimäisiä verrattuna sotakoiriin, joilla on selkeä tilannetaju ja ne osaavat varautua kaikkeen - siis ihan kaikkeen! Mielestäni tämä saaga ja ylipäätään koko ginga kaipaisi aikamoista huoltoa hahmoihin tai ainakin itse toivoisin näkeväni enemmän Taru Sormusten Herrasta henkistä taistelua, taistelua, joissa mukana olevat ovat koulutettuja ja päämäärätietoisia.

Tämä osa loppui erikoisella tavalla. Vain kolme sotakoiraa nousi merestä takaisin taistelun jälkeen. Saa nähdä, onko Victorilla jälleen ansa tiedossaan vai miten tarina jatkuu.

Nyt on hieno

Tein jotain todella mullistavaa pitkästä aikaa gingakokoelmaani liittyen. Kuten tiedätte, en ole harrastanut keräilyä kohta kahteen vuoteen ja oikeastaan omakin kokoelma on jäänyt sen ansiosta todella pienelle huomiolle. Voisi sanoa, että kokoelma vain lojui hyllyssä pölyä keräten.

Muutettuani omaan asuntoon suurin piirtein puolisentoista vuotta sitten, halusin gingan yhdeksi näkyväksi osaksi asuntoani ja paraatipaikallehan tuo pääsi. Eipä jää kovin monelta huomioimatta kahta Weed -pehmoani hyllyn ylimmässä nurkassa. Saamistaan kehuista ja kiinnostuksestaan huolimatta olen ollut niin keskittynyt gingan sijasta kaikkeen muuhun, että en ole varmaan vuoteen vaihtanut kokoelman järjestystä saatika pyyhkinyt hyllyistä ja tavaroista pölyjä. Kaiken kukkuraksi hyllykkö alkoi täyttyä kaikesta muusta ylimääräisestä. En niin kovin antaumuksella en ollut kokoelmahyllyä siivonnut saatika piitannut siitä, että sekaan on eksynyt pari pinniä, hiuskoristeita ja ties mitä muuta epämääräistä rojua. Kauhealtahan se näytti, ettei siitä rohjennut edes kuvaa ottaa.

Noh, onneksi tuohon romuläjään tuli muutos. Koska tuo aiempi hyllykkö on kulkenut mukana suurinpiirtein koko elinikäni, alkoi sen kuntokin rapistumaan sen verran, että uuden hyllykön ostaminen tuli aika ajankohtaiseksi. Kaiken kukkuraksi avohyllyyn ei voi piilottaa sitä ylimääräistä rojua, jota kuvaankin on päässyt, joten tilalle oli pakko keksiä jotain, mikä ei paljastaisi sitä tosi asiaa, että olen hemmetin laiska siivoamaan saatika järjestelemään tavaroita nätisti. Ei muuta kuin tuumasta toimeen. Kävin perheeni kanssa IKEA:ssa ja matkaan lähti hyllykön ja lipaston lisäksi lasivitriini, jonka ostin varta vasten kokoelmaani varten. Eikä tuo vitriini ollut edes kallis, 49 euroa.

Kuukauden päivien odottelun jälkeen isäni kokosi vitriinin (ja minä tietysti istuin sillä aikaa sohvalla viilaamassa kynsiäni) ja pääsin sen sitten järjestelmään kokoelmani siihen aivan uudenlaisella tavalla. Lopputulos on seuraavanlainen:

Mitäs sanotte? Ainakin itse olen suht tyytyväinen ja nyt kaikki oheiskrääsä pääsee esille kunnolla. Animaatiokalvot ujutin lasivitriinin sivuille, jotta nekin pääsevät oikeuksiinsa. Aiemmin ne olivat läjässä kaiken muun alla, eikä niitä kukaan koskaan päässyt näkemään ilman erillistä näyttämistä. Täytynee tosin katsoa, miten kauan noita uskaltaa tuossa sivuissa pitää, sillä kalvot osittavat nyt suoraan ikkunaan ja sitä kautta saattavat vaurioitua liiasta valosta. Katsotaan, jos vaihdan kalvojen puolta.. Tai sitten pidän sälekaihtimet visusti kiinni, heh. 

Antun tekemät fanmade tuotteet

Vierailin pitkästä aikaa Helsingissä Antun luona ja kaiken Halloween humun keskellä ehdittiin hieman pieniä synttäri/joululahjojakin vaihdella. Olin jo aiemmin ihastellut Antulle itselleen kuin omassa päässänikin sitä, miten hienoja fanmade tuotteita hän tekee. Itse omistan tällä hetkellä ainoastaan pehmolelun, magneetin ja avaimenperän, mutta vierailujen aikana on tullut nähtyä ihan livenä useampaa Antun tekemää luomusta, joten voinen sanoa jokseenkin tietäväni, mistä puhun.

En ole koskaan oikein ollut mikään fanmaden suuri ystävä johtuen varmaan siitä, että haluan maksaa mieluummin virallisista fanituotteista ja kieltämättä minulla on ollut ehkä jonkinasteisia ennakkoluulojakin näistä. Jostain syystä minulla on ollut tunne siitä, että ihmisillä ei ole tarpeeksi mielikuvistusta fanmadetuotteiden suhteen, mutta jälleen kerran pääsen näpäyttämään itseäni ja totemaaan, että olen ollut väärässä ja pahasti. Aiemmin on jotenkin tuntunut, että kaikki tekevät pehmoleluja, fursuitteja ja figuureja, missä toki ei mitään vikaa ole, mutta en ole toistaiseksi törmännyt erityisen kekseliäisiin fanmade tuotteisiin. Mielenkiintoni vähyys fanmade tuotteita kohtaan voinee juontaa juurensa siitä, etten ole koskaan oikein jaksanut niihin tutustua kunnolla saatika etsinyt niitä helmiä, joita netti on pullollaan. Tässä aihetta tutkiessa tarkemmin voinee todeta, että tietämättömyys luo ennakkoluuloja. 

..Mutta jälleen kokemusta viisaampana ja avarakatseisemmalla asenteella fanmadelle, halusin nyt tuoda esille omia mietteitäni rakkaan ystäväni tuotteita kohtaan, sillä mielestäni Antulla on viime aikoina luovuus sykkinyt näiden kanssa. Suurin osa tuotteista on teille varmasti tuttuja Hopeatiikerin kautta, joten jos haluatte tietää, miten tuotteet on tehty, kannattaa vilkaista Antun blogia. Kaikki tekstissä esintyvät kuvat ovat Antun ja niihin on kysytty lupa tekstiä varten.

Tyylillisesti Antun fanmade tuotteet ovat selkeästi chibimäisiä, äärimmäisen suloisia ja pörröisiä. Tämä varmasti jakaa mielipiteitä eri ihmisissä, mutta se, mikä tässä tyylissä ainakin minua viehättää on tietynlainen herkkyys ja viattomuus, jonka jotenkin aistin. Olen nähnyt useiden muidenkin artistien tekemiä chibitöitä, mutta jostain syystä ne eivät ole niin mieleenpainuvia kuin Antun työt - johtunee toki varmasti osittain siitäkin, että hän sattuu olemaan ystäväni. En tiedä huomaako muut saman kuin minä, mutta koen, että Antun tekemät fanituotteet ovat tekijänsä näköisiä ja ne ovat hyvin tunistettavissa tyylin ansiosta. Niissä on sopivasti Takahashin sarjoille ominaista tyyliä, mutta toisaalta taas tyyli on tyystin erilainen ja omalla tavallaan viehättävä. Pidän myös siitä, että Anttu tekee huolellista työtä ja hänen myytävät tuotteensakin näyttävät ainakin omaan silmääni hyvin siisteiltä ja hiotuilta. Mielestäni hän kuitenkin saisi pyytää niistä reilusti suurempaa hintaa, sillä pari euroa parhaimmillaan useamman tunnin työstä on huomattavasti arvokkaampaa kuin pari euroa, sillä kyse on kuitenkin työstä, joka on tehty lähestulkoon alusta loppuun itse. Toki myös myytävien tuotteiden laatu on mielestäni paljon parempaa hintaan nähden.

Antun tekeleistä löytyy tällä hetkellä monipuolisesti erilaisia tekeleitä, mm. magneetteja, avaimenperiä, pehmoleluja, kuulokkeet, lumisadepallo, kirjanmerkkejä, fanisarjakuvia ja figuureja. Tällä hetkellä myynnissä näyttäisi olevan erilaisia magneetteja ja avaimenperiä, joita Anttu on tehnyt vuosien mittaan vähän eri materiaaleista. Magneettien suhteen itse pidän erityisesti noista uusimmista, jotka sopivat hyvin esimerkiksi jääkaapin oveen. Materiaali on pehmeää ja joustavaa, joten ei tarvitse pelätä sitä, että tuote rikkoutuisi.

Askartelujen seasta löytyy myös fimomassasta tehtyjä figuureja, jotka ovat todella hellyyttäviä, mutta jokseenkin vielä vaativat pientä tarkkuutta, harjoittelua ja hiomista. Tässä kohtaa voiton kuitenkin vie ehdottomasti hahmojen suloisuus. Kuvaa löytyy ylempää.

Magneetti, josta puhuin aiemmin.

Omia suosikkejani on erityisesti lumisadepallo, joka vain on niin hieno. Se on selkeästi käsin tehty - niin kuin kaikki muutkin Antun tekeleet - ja senpä takia arvostan sitä erittäin paljon. Lapsena tykkäsin tämän kaltaisista koristeista tosi paljon ja omistinkin niitä useita, en sitten tiedä mihin ovat vuosien saatossa joutuneet. Todennäköisesti vanhempien suursiivousten jälkeen kohti kaatopaikkaa. Lumisadepallossa on mielestäni paljon hienoja elementtejä ja se saa herättämään mielenkiinnon siitä, miten se on tehty.

 Lisäksi tykkään hirveästi alla näkyvistä kuulokkeista, erittäin kekseliäs tekele minusta. Ainut pieni miinus tulee ehkä Ginin taustalla olevista viivoista, sillä ne vaikuttavat hieman epätasaisilta, mutta voin kuvitella, että tuon muotoiseen kappaleeseen on hankalaa tehdä mitään erityisen suoraa viivaa. Tykkään kuitenkin kuulokkeiden näyttävyydestä ja itse kun musiikin suurkuluttaja olen, voisin hyvin kuvitella omaan päähäni moiset.

Näiden hienojen tekeleiden jälkeen voisi olla mielenkiintoista nähdä Antulta lisää erilaisia koriste- ja käyttöesineitä. Esimerkiksi erilaisia purkkeja ja purnukoita erilaisilla gingahenkisillä designeilla.

Jos olet kiinnostunut ostamaan Antun tekemiä fanmade juttuja, klikkaa TÄSTÄ! Myynnissä näyttäisi olevan myös mm. Pokemoneihin liittyvää fanmadea. 

Arvostelussa: GDW osa 48 - Huuto vailla vastausta

Kansikuva oli kivan syksyinen ja mielestäni jatkoa ajatellen voisi olla ihan toimivaa,  että kansikuvien maisemat kulkisivat käsi kädessä sen hetken vuoden ajan kanssa. Eli talvella olisi talvimaisemia, kesällä kesäisempiä jne. Ruskan sävyt ovat viehättäneet silmääni viime aikoina todella paljon, ehkä siksi tämä kansikuva upposi. Koirien ilmeetkin pelaa hyvin ja asennotkin on ihan ok. Nuo juoksu- ja hyppäyskuvat ovat kieltämättä aika käytettyjä, mutta seuraava kansikuva vaikuttaa hyvältä vaihtelulta.

Juonessa päästiin eteenpäin, mutta mielestäni tämä takaa-ajo on todella tylsää. Victor vain pakenee ja oulaiset juoksevat perässä kuin päättömät kanat ja lankeavat milloin mihinkin ansaan. On hienoa, että vihollinen alkaa viimein tehdä takapakkia, mutta en pidä siitä, että aluksi Victor ei osoittanut mitään perääntymisen merkkejä ja nyt yhtäkkiä se pakenee, vaikka hyökkäileekin milloin mistäkin. Kuten olen sanonut, Victor on ihan liian fiksu huijatakseen oulaisia kulkukoiria. Eiköhän senkin taktikointi ala loppu peleissä hiipua..

Daisuken ja Hidetoshin esiintyminen oli mielestäni melko random ja pysäytti koko juonen typerällä tavalla. Ylipäätään heidän vakoilu ja koirien perässä juokseminen on tosi kummallista. Se ei mielestäni sovi tähän saagaan ollenkaan, etenkään kun ihmisillä ei ole hajuakaan siitä, mitä koirat tekevät ja miksi ne ovat Hokkaidossa. Toisaalta oli hyvin nostalgista nähdä Daisuke ja Gin viimein yhdessä hetken aikaa ja erityisesti Daisuken kehotus Ginille palata kotiin oli hellyyttävä. Vaikka Gin muistelikin lapsuuttaan ihmisystävänsä kanssa, oli tämä kummallisen vaitonainen ja eleetön Daisuken läsnäollessa. Olisin toivonut Ginin olevan ilahtuneempi vanhan ystävän kohtaamisesta. Tämän kaltaisia kohtauksia toivoisin näkeväni Weedissä vielä jatkossakin, mutta toivoisin niiden tulevan paremmilla hetkillä, eikä näin pahasti kesken lopputaistelun.

Voi että miten minulla menee hermo Kyoshiroon. Se on raivostuttava! Se huutaa, meuhkaa, riehuu ja pöyhkeilee. En voi sietää sitä! On hienoa, että gingassa on paljon erilaisia persoonia, myös tällaisia raivoajia, mutta mielestäni Kyoshiro on vain todella yliampuva ja rasittava. Hahmo lukeutuu tällä hetkellä yksiin inhokkihahmoihini, en vain jaksa sen räyhäämistä joka asiasta. On hienoa, että hahmo on niin itsepäinen, mutta äh. En vain osaa arvostaa Kyoshiroa enää.

Tässä osassa päästiin jälleen toteamaan se, miten naiivi Weed on johtajana. Jopa kertoja toteaa sen epäonnistuneen päällikkönä, mikä mielestäni kertoo hyvin sen, ettei Weedkään täydellinen ole. Sen tekemiset ja aikomukset ovat todella kunnioitettavia, se on kypsä ikäisekseen, mutta samalla todella typerä, kun se lankeaa jatkuvasti Victorin ansoihin. Weedin uskottavuus johtajana on vaakalaudalla, sillä se on tämän saagan aikana mokaillut aikalailla, mutta se on vain hyvä, sillä tämä on loistava läksy Weedille kehittyä yhtä hyväksi johtajaksi kuin Gin.

Menkää miitteihin!

Palataan ajassa taaksepäin. Päivään, kun kirjoitin Ohjelmaa aikuiseen makuun -tekstin. Yllätyin positiivisesti, sillä yllättävän moni fani uskaltautui kertomaan hieman omia näkemyksiään ja samalla kertomaan, millainen ohjelma heitä kiinnostaisi. Ikävä kyllä olin odottanut, että aihe olisi saavuttanut isomman näkyvyyden.

Ohjelmaa aikuiseen makuun sai haluamaani huomiota, kuten jo totesinkin, mutta siltikin kommentteja tuli aivan liian vähän siihen verrattuna, mitä sinne olisi voinut niitä tulla (tekstiä saa toki edelleen kommentoida jos haluaa). Tekstin kirjoittamisen jälkeen sain yhteydenoton Äffältä, joka kutsui minut rekisteröitymään Nakkikerho nimiseen foorumiin, jossa ginga -miittejä ja tapahtumia suunnitellaan. Rekisteröidyin foorumille hieman skeptisesti, ehkä hieman pelätenkin, mutta mielestäni se oli siinä kohtaa vähintä, mitä pystyin tekemään. Itse kun aiheen nostin tapetille, on mielestäni myös "velvollisuuteni", että edes yritän oikeasti jollain tapaa osallistua johonkin ohjelmaan tai auttaa muita suunnittelemaan niitä - antaa palautetta. Tietenkään se ei ole mikään pakko, mutta mielestäni siinä kohtaa, jos haluaa johonkin tiettyyn asiaan muutosta, pitäisi olla itse valmis tekemään jotain asian eteen.. Jos ei paljoa, niin edes vähäsen. Vaikka vain osallistua järjestettävään tapahtumaan.

Kiireet valtasivat elämäni ja miittailu jäi unholaan pitkäksi aikaa. Minua kutsuttiin usein mukaan, mutta vuorotyöläisenä menojen sumpliminen on aina hankalaa. Lopulta kuitenkin pääsin osallistumaan ensimmäiseen gingamiittiini täällä Tampereella parisen kuukautta sitten. Näinkin ujolle ihmiselle uusien ihmisten tapaaminen oli aluksi todella pelottavaa, sillä paikan päälle mennessäni tiesin, että muut tunsivat toisensa valmiiksi ja olin porukassa "uusi".

Täytyy sanoa, että olin hyvin ennakkoluuloinen ennen miittiin lähtöä - tai sanotaanko, että pikemminkin jännittynyt ja ehkä peloissanikin. Jännitin sitä, miten ihmiset ottavat minut vastaan ja millaisia persoonia tulisin kohtaamaan. Jännitin hyvässä ja pahassa. Mitä jos kaikki meneekin pieleen, mitä jos ei olekaan kivaa, mitä jos, mitä jos.. Jospa saankin uusia kavereita, jospa ihan oikeasti minusta pidetään? Varmasti moni muukin fani miettii samankaltaisia kysymyksiä mielessään. Itse en ole ollut koskaan aiemmin miiteissä lukuunottamatta kahta tosi pientä miittiä eräässä pienehkössä roolipelissä joskus 2008-2009. Kokemukseni kyseisen roolipelin miitistä olivat hieman kaksipiippuiset. Ensimmäisellä kerralla jäin hieman ulkopuoliseksi johtuen ylitsepääsemättömästä ujoudestani ja toisella kerralla kaikki sujui tosi hyvin ja oli kivaa. Johtuen aiemmista vähäisistä miittikokemuksistani (nekin siis tapahtui joskus ylä-asteen ja ammattikoulun ensimmäisten vuosien välillä), olin hirveän jännittynyt siitä, miten minut otettaisiin vastaan ja millaisen kuvan annan muille miitissä olijoille.

Rehellisesti sanottuna minusta tuntui, että ginga-miitissä minut otettiin vastaan todella hyvin. He selkeästi olivat kiinnostuneita minusta ja vaikka suurimman osan ajasta olin tuppisuuna ja tarkkailin muita ihmisiä, koin, että minutkin huomattiin. Vaikka muu porukka tunsikin toisensa, koin oloni hyväksytyksi. Koin, että miitissä oli kivaa. Kahvittelimme, katsoimme elokuvaa ja tutustuimme toisiimme rennossa ilmapiirissä. On ihanaa, miten nämä ihmiset olivat ja ovat edelleen innostuneita saamaan omien sanojensa mukaan "uutta verta" miitteihin. Vaikka homma varmasti kuulostaa etukäteen "pienen piirin tapaamiselta" on kyseessä oikeasti porukka, joka ottaa mielellään uusia gingafaneja mukaan tapaamisiin. Minun kaltaiselleni ihmiselle uusien ihmisten tapaaminen on aina pelottavaa, mutta tämän miitin perusteella uskaltaudun mukaan varmasti toistekin. Haluan myös tämän kokemuksen perusteella rohkaista muitakin faneja tulemaan miitteihin, myös niitä, jotka kokevat olevansa ujoja. Teidät otetaan taatusti hyvin vastaan!

Ylipäätään miiteissä käymisessä on hyviä puolia. Tapaa netistä tuttuja tyyppejä (jotka kaiken lisäksi tykkäävät melkolailla samoista asioista kuin sinä) oikeassa elämässä ja täytyy sanoa, että monet ovat hyvin erilaisia IRL, mitä ovat netissä - hyvällä tavalla siis. Miiteistä voi saada myös paljon hyviä uusia ystäviä. 

Tästä on hyvä jatkaa. Tutustuin uusiin gingafaneihin ja kiitän heitä hyvästä vastaanotosta. Tulette varmasti jatkossa näkemään minustakin puheliaamman puolen :)