Arvostelussa: Anju ja sankarikoira Jiroomaru

Arvostelua arvostelun perään. Tänään onkin vuorossa sivutarina, jonka suomijulkaisua olen odottanut ehkä kaikista eniten tähän saakka, nimittäin Anju ja Sankarikoira Jiroomaru. Joskus olen tarinan japaniversiota plärännyt, mutta siitä ei siinä kohtaa oikein ymmärtänyt muuta kuin tarinan loppuosan, mikä itse asiassa onkin syy siihen, miksi tästä sivutarinasta olen ollut poikkeuksellisen kiinnostunut.

Täytyy sanoa, että tässä vasta onkin tarina, joka koskettaa monellakin tavalla. Tämä ei ole ainoastaan tarina koirasta, vaan nyt mukana on ihmisiä, joilla on iso merkitys tarinassa. Mielestäni tällainen asettelu on mukavaa lukea pitkästä aikaa, sillä Weedissä ihmisten osuus on hyvin vähäinen ja villikoira -teema alkaa käydä tylsäksi lukea, kun sama kaava toistuu melkolailla jokaisessa saagassa. Nyt kuitenkin päästiin palaamaan hetkeksi takaisin ihmisten luokse.

Isot plussat alussa oleville värikuville. Harmi, ettei koko manga ollut pelkkää värisivua~. Piirrostyyli tässä tarinassa on ihan ok:ta, jokseenkin kuitenkin ehkä liian "modernia" Takahashia minun makuuni. Kuten tiedätte, pidän enemmän GDW:n ensimmäisten osien piirrotyylistä samoten kuin GNG:in. Niissä on enemmän yksityiskohtia ja karkeutta.. Noh, te tiedätte. Piirrostyyli on kuitenkin täysin toissijainen asia, sillä itse tarina on ihan mieletön.

Anju on hahmona hyvin puhutteleva ja hänen menneisyytensä ei ole kovin valoisa. Väkivaltaa ja kuolemaa kokenut Anju on ollut sukulaistensa heittopussina vuosia ja nyt viimeisimpänä hänen ainut oljenkortensa oli ukki, joka tuo väkisinkin mieleeni lempeämmän version Goheesta. Ukki vaikuttaakin olevan ainut, johon Anju luottaa Rumi-tätinsä sekä tietysti rakkaiden koiriensa lisäksi. Erityisesti tarinassa nousevat esille ukin metsäkoira Yuki (narttu)  ja tämän hopeanharmaa Giniä ja Weediä muistuttava pentu Jiroomaru, jonka persoonaan en juurikaan päässyt kovin sisälle näin lyhyessä tarinassa. Hänessä on kuitenkin aistittavissa perinteistä karhukoiramaisuutta, sitä tuttua hopeanuolimaisuutta, mistä pidän.

Jaa, että miksikö korostin Yukin sukupuolta? Noh, olin aluksi vuoren varma siitä, että Yuki on uros huolimatta tämän tyttömäisestä nimestä. Selvisi kuitenkin, että se onkin pentujen emo, mikä hämmästytti, sillä kuten tiedämme, Takahashin tyyliin ei ole oikein koskaan kuulunut naishahmojen esille tuominen näin isoon rooliin. Yuki vaikuttaa hahmona hyvin samankaltaiselta kuin aiemmatkin karhukoirasuvun naaraat, mutta se ei haittaa juurikaan, sillä sen tarina poikkeaa aikalailla aiemmista. Yuki ei vain kökötä kotona pentujen ruokkijana ja tyhjänpanttina, vaan se liikkuu ahkerasti isäntänsä mukana. Se ei epäröinyt katkaista jalkaansa päästäkseen kertomaan Anjulle ukin kuolemasta. Naishahmoista puheenollen, yllätyin suuresti myös siitä, että tarinan päähenkilö Anju on nimenomaan tyttö. Ehkäpä naishahmojen iso asema on yksi syy siihen, miksi tätä tarinaa oli niin virkistävää lukea.

Huolimatta jokseenkin kummallisesta suomennostavasta, en voi olla vetistelemättä silmiäni tälle tarinalle, jossa vihdoinkin nähdään rehellisesti naisia isossa roolissa. Anjun lisäksi myös Rumi kokee pahoinpitelyä, mikä yhdistää kaksikon paremmin kuin hyvin. Vaikka koirien osuus tässä sivutarinassa olikin hyvin pieni loppujen lopuksi, oli tarinaa todella mielenkiintoista lukea ja seurata oikeasti ajatuksella kannesta kanteen.

Yukin kuolema oli yksi suosikkikohtauksistani. Se lasetti Jiroomarulle vanhan tehtävänsä suojella Anjua hengellään kävi miten kävi ja Jiroomaru teki työtä käskettyä. Kohtaus liippasi mielestäni melko läheltä Sakuran kuolemaa, mutta se ei kuitenkaan yltänyt ihan samalle tasolle, sillä kohtauksessa ei jostain syystä ollut niin dramaattinen tunnelma kuin Sakuran kuollessa. Ehkä se johtui siitä, että tarina jatkui vauhdilla eteenpäin.

Toinen suosikkikohtani oli viimeinen kohtaus, jossa hypättiinkin useita vuosia eteenpäin. Onnelliset lopetukset ovat aina kivoja, mutta tässä oli jotain hyvin omaansa. Anju oli kasvanut aikuiseksi ja hän ukkinsa säästöjen ansiosta hän sai opiskella hienolle alalle ja perustaa sen lisäksi sairaalan, jonka hän nimesi henkensä pelastaneen koiran Jiroomarun mukaan. Sairaalassa oli myös patsas tuosta sankarikoirasta, joka toi mieleeni Hachikon hyvällä tavalla.

En tiedä, voiko tästä tarinasta keksiä juurikaan mitään negatiivistä. Se sai tempaamaan mukaansa tyystin erilaisen juonikuvion, naishahmojen ja teemojen ansiosta. Vihdoinkin saan ylistää suosikkimangakaani maasta taivaisiin! Jos tästä nyt jokin miinus pitää keksiä, niin se on tarinan nopea lopetus. Ahneen Shinjiroon uhitellessa aseellaan ja tähdätessään sillä enemmän tai vähemmän vahingossa Anjua, Jiroomaru heittäytyy aseen eteen suojellakseen pikkutyttöä emonsa pyynnön mukaisesti. Kohtaus loppui mielestäni todella nopeasti, enkä juurikaan ehtinyt päästä kyynelehtimään Jiroomarun perään, kun jo seuraavilla sivuilla kerrotaan Anjun ammatillisesta menestyksestä perustamassaan sairaalassa. Olisin toivonut tarinan loppuun enemmän mässäilyä Jiroomarun kuolemalla ja Shinjiroon kohtalolla. Mutta ei sovi valittaa, sillä kaikessa lyhykäisyydessään tarina on ehdottomasti ylistämisen arvoinen.