Arvostelussa: GDW osa 35 - Veljesten veri

Suomennettujen osien kansikuvat alkavat muistuttamaan uhkaavasti Orioneista tuttuja "plääh" -kuvia taustoineen kaikkineen, mutta pidän hirveästi Weedin ilmeestä tämän osan kannessa. Se on niin ihanan kiltin näköinen :3 Toivoisin kyllä jatkossa Takahashilta (jos nyt siis ajatellaan GDA:ta ja Orionin jatkoa) hieman rajmpaa settiä kansikuviin, kun tarinassakin raakuutta esiintyy jonkin verran. Vaikka kannet ovatkin aina tosi söpöjä ja hienoja, niistä alkaa pian puuttua tietynlaista asennetta, mitä oli Weedin ensimmäisissä osissa. En tiedä johtuuko se piirrostyylin muuttumisesta, mutta jostain syystä GDW:nkin ensimmäiset osat olivat vielä sellaisia, missä selvästi tapahtui jotain muutakin kuin juoksemista tai hyppäämistä.

Anyways.. Osa 35 jatkui tuttuun tapaan siitä, mihin viimeksi jäätiin. Kenraali hyppäsi kalliolta alas ja se ehtikin teurastaa taas melkein kaikki. Olin kuvitellut koko ajan, että Yukimura kuolee battogansa epäonnistumiseen, mutta Kenraali iskikin sitä terävällä puunsirpaleella kylkeen. Yuki ei kuitenkaan onneksi vielä tuossa kohtaa kuollut, ehdin pelätä sitä hyvän aikaa. Kuolema olisi tuossa kohtaa tullut aivan liian nopeasti ja helposti. Kenraalin leikkiessä taistelukyvyttömällä ja kepin päässä tiukasti kiinni olevalla akitalla, mieleeni nousi ajatus soturin häpäisemisestä (mikä tietysti toi kohtaukseen toivomaani dramatiikkaa). Tuossa kohtaa kykeni näkemään Kenraalin voittamattomuuden sen ollessa aseistettuna. Muutoin apinasta ei ollut mielestäni kovinkaan potentiaalista taistelijaa, jos siis verrataan vaikka Hougeniin. Edelleenkään ei päästy Kenraalin pään sisälle, eikä lopullinen syy sen verenhimolle vieläkään selvinnyt. Ärsyttävää! Haluan niitä likaisia yksityiskohtia, enkä mitään lässyn läätä!

Jostain syystä en tästä osasta innostunut niin paljoa kuin mitä olin kuvitellut innostuvani. Kohtaukset menivät aivan liian nopeasti. Oikeastaan ainut kohta, mihin pysähdyttiin, oli Yukimuran kuolema, joka sekin kyllä tuli mielestäni liian nopeasti. Olin odottanut sen viimeiselle battougalle upeaa aukeaman kokoista pysäytyskuvaa, josta näkyy raivo, nostalgisuus ja perinteinen hopeanuolimaisuus, mutta battogan näkeminen jäi tällä erää aika vajaaksi mielestäni - siitä näytettiin vain ensimmäiset pyörähdykset. Sen sijaan olin hyvin yllättynyt Yukimuran suunnitelmasta iskeä kahdella battougalla, mikä teki päävihollisen tappamisesta vaihteeksi erilaisempaa. Kerrankin keskityttiin kahteen hahmoon, ei ainoastaan päähenkilön kuoliniskuun. Erityisesti Weedin versio battogasta jäi hyvin mieleen ja olin mielissäni siitä, että Gin ehti juuri viime tipalla paikalle näkemään poikiensa vedot.

Yukimuralta olisin toivonut viimeisiä sanoja. Se olisi oikeasti voinut kutsua Weediä veljekseen ja kertoa tietäneensä koko ajan akitasankarin olevan samaa verta (mikä muuten oli aivan mahtava veto Takahashilta. Olisi ollut typerää, jos homma olisi ollutkin vain sattumaa). Tämä olisi tuonut kohtaukseen tuplasti enemmän kaipaamaani dramaattisuutta ja varmasti kyynelkin olisi siinä kohtaa kiirinyt silmäkulmaan. Kohtaus jäi mielestäni aivan liian vajaavaiseksi, vaikka erityisesti Weed oli mielestäni ylisuloinen ja selvästi järkyttynyt tilanteesta. Ainut pieni miinus kohtaukselle tuli siitä, että se vei täyden huomion Kenraalista. Sitä ei enää pahemmin muisteltu ja homma jäi vähän niinkuin kesken siltä osin. Ei sillä.. Mieluummin katson Yukimuraa kuin sitä ärsyttävää paviaania, josta ei sitten selvinnytkään yhtään mitään yksityiskohtaista. Siinä oli niin paljon potentiaalia!

Yukimuran kuolema -kohtauksesta mieleeni jäi hyvin myös se, miten kovasti Weed olisi halunnut haudata veljensä Ouun. Mielestäni Gin oli fiksu kertoessaan nuoremmalle pojalleen, että veljen ruumis kuului sen omille maille ja eritoten Saheijin hoteisiin. Ihanaa oli myös se, miten Gin sanoi Saheijille tämän olevan Yukimuran "oikea" isä, hänhän Yukimuran oli kasvattanutkin. Pidin siitä, ettei Gin ollut heti omimassa toista poikaansa sen kasvatti-isältä, vaan se perääntyi itse taka-alalle ja suri muiden kanssa. Viimeistään kyseisessä kohtauksessa alkaa jälleen uskoa siihen, että Gin on todellakin entisensä - aikuistuneempi versio vain siitä, mitä se oli pentuna.

Apina saaga loppui ja uuden saagan makuun päästiinkin jo vähän samaan tapaan kuin Hougen saagankin jälkeen. Tällä kertaa tosin edettiin rauhallisemmin, mikä mielestäni on vaihteeksi ihan hyvä, sillä Hougenin jälkeen saatiin heti eteen uutta tykitystä, missä toki ei vikaa ollutkaan. Vaihteeksi on vain kiva "rauhoittua" välillä ennen seuraavaan koitokseen siirtymistä ja keskittyä hahmojen välisiin suhteisiin muualla kuin taistelutantereella.

Gin ja Weed tuntuvat lähentyvän koko ajan. Mielenkiintoista oli lukea Ginin kertomusta sen ja Sakuran tapaamisesta - tunnusti jopa rakastuneensa valkoturkkiseen kaunottareen ensisilmäyksellä. Yllätyin, että Sakura oli alunperin ollut nimenomaan lemmikki ja liittynyt Crossin "suosittelemana" (tai pikemminkin Cross taisi nimenomaan puolustaa Sakuran pääsyä laumaan) Ginin alaiseksi. Weed pääsikin melkeinpä heti kohtaamaan Koyukin, yllättäen tismalleen samalla tavalla kuin isänsä oli tavannut Sakuran. Pidän siitä, että näin Weediä ja Giniä voidaan verrata keskenään samanlaisiksi ja onhan samantyyliset kohtaamiset herttaisia kieltämättä. Koyukista en vielä osaa sanoa juuta taikka jaata, mutta se vaikuttaa perinteiseltä ginga -nartulta: kömpelöltä, uusavuttomalta ja ujolta. Toivotaan, ettei siitä tule ihan Reika II :D

Reikasta puheen ollen, olin ilahtunut sen ja Hiron pennuista. Sasuken pelleilytkin nänneistä yms. upposi tällä kertaa minuunkin ja kieltämättä nuo vitsailut naurattivat. Vaihteeksi sellaista huumoria, mistä itsekin pidän aavistuksen verran. En kuitenkaan tiedä, voiko Reikan ja Hiron sanoa menneen naimisiin, kun muut eivät asiasta tienneet.. Tosin tuolla taidettiin tarkoittaa jotain ihan muuta...~

Koyukin veli Kotetsu vaikuttaa hyvin sellaiselta, millaiseksi Orionin kuvittelen tällä hetkellä. Temperamenttiselta, äkkipikaiselta, mutta hyväsydämiseltä samaan aikaan. Täytyy sanoa, että huvituin aikalailla pienen pennun virallisesta esittäytymisestä Ginille ja muille. "Koira vailla sukunimeä" oli ilmaisuna aluksi outo, mutta hetken aikaa asiaa pyöriteltyäni päädyin siihen, että "sukunimi" on ns. lisänimi koiran uroteoista tai lyhyt kuvaus sille, millaisena se tunnetaan (esim. Bill, Kyoshiro...).

Kokonaisuutena ihan hyvä osa. Jälleen päästiin saagan loppuun ja samantien uuden pariin.