Arvostelussa: GDW osa 33 - Pahuuden edessä

Pahuuden edessä oli ihan semi hyvä osa. Kansikuvaa en sen kummemmin jaksa tällä erää kommentoida, kaikkihan me tiedetään, mitä siinä on.. metsää, metsää ja vielä kerran metsää. Nothing new.. Osassa tapahtui paljon, muttei kuitenkaan päästy oikein puusta pitkään.

Tässä osassa käsiteltiin hyvin paljon apinoiden välisiä suhteita, mikä mielestäni avasi ihan hyvin toisen eläinlajin pääkoppaa. Alan tykätä yhtä enemmän Gozarusta ja Pepestä, niillä tuntuu olevan järki päässä. Etenkin Pepen suuri ihailu Weediä kohtaan on hellyyttävää ja mielestäni se osoittaa, että vaikka Weed onkin nuori, on sillä silti todella suuri karisma. En oikein tiedä vieläkään, miten suhtautua Kenraalin alaisiin, sillä ne eivät tunnu olevan oikein mitään mieltä mistään. Ne pelkäävät, mutta niiden varsinaista syytä seurata tätä on vielä jotenkin hämärän peitossa. Sen sijaan Tobizarun syy "pitää" Kenraalista selkeni huomattavasti tarinan myötä. Kukapa ei ihailisi henkensä pelastajaa. Täytyy tosin hieman ihmetellä, että en tiedä, voiko Kenraalin sanoa varsinaisesti pelastaneen apinat koirien kynsistä. Se ei kuitenkaan tunnu piittaavan kenestäkään muusta kuin itsestään, ei edes Tobizarusta, joka sitä niin innokkaasti seuraa. Mielenkiinnolla jään odottamaan, miten Tobizaru toimii jatkossa. Kuoleeko se Kenraalin mukana vai vaihtaako se puolta?

Kenraali itse taas luo ristiriitaisia tunteita. Kun sen hampaat näkyvät kunnolla, hahmo on todella pelottava ja uskottava, mutta kun se pitää suunsa kiinni.. On ulkonäkö mitäänsanomaton ja oikeastaan aika hellyyttävä. Edelleenkin odottelen syytä Kenraalin verenhimolle. Olisin toivonut sen viimeistään tässä osassa halunnut saada selville. Ehkä se tulee sitten ajallaan.. Lueskellessani Kaksoissolassa olevia arvosteluita tästä osasta, nousi esiin Kenraalin rituaalihuutelut, joille ihmiset pyörittelivät silmiään ja kieltämättä itsekin kohottelin kulmiani epäluuloisena, kun en vielä tiennyt, mikä kansien välissä odottaa, mutta kun sain mangan käteeni ja pääsin itse tutustumaan kohtaukseen, oli se kuitenkin ihan siedettävä - tosin myönnettäköön, että jos nuo huudot olisivat animoitu, olisi kohtaus varmastikin naurettava.

Yukimurasta alan tykätä tyyppinä sen erilaisuuden vuoksi. Se ei selkeästi pysty vieläkään suoranaisesti myöntämään, että halusi auttaa nimenomaan Weediä Kenraalin kukistamisessa, vaan väitti kiven kovaa menevänsä apuun vain itsensä takia. Pyh pah. Mikä jääräpää! Mura on ihanan itsepäinen, mutta jostain syystä en oikein osannut olla virnuilematta kohtaukselle, jossa Saheiji vain yhtäkkiä totesi, ettei olekaan koiran isä. Kohtaus tuli jotenkin vähän puun takaa, eikä kovinkaan rauhallisesti missään herkässä kohtaa, kuten olin odottanut. Ihmettelin vähän, miksi Yukimura ei halunnut kuunnella isäänsä, kun tällä kerrankin oli raskasta sanottavaa ottopojalleen. Sen sijaan kuva ja lausahdus, jolla Yukimura kuvasi Saheijia parhaaksi isäksi, oli liikuttava ja hieno! Tällaiset isot sivun tai aukeaman kokoiset kuvat ovat aina loistavia ja yksityiskohtaisia. Jollakin tapaa niihin on panostettu enemmän kuin pieniin ruutuihin, mikä nyt toisaalta ei varsinaisesti ole mikään yllätys. Olisin kuitenkin toivonut kohtauksen johtavan johonkin, edes Yukin mietiskelyyn asian suhteen, mutta koko juttu tuntuikin jäävän aivan taka-alalle.

Täytyy muuten todeta, että tässä osassa tykkäsin Sasukesta kympillä. Viime osan suhteen oletukseni siitä, miksi Weed lähetti juuri onnettoman Sasuken viemään viestiä oulaisille kävivät toteen. Olin ehkä aluksi asian suhteen vähän "just joo" -asenteella, mutta kun mietin asiaa tarkemmin, tajusin, että valinnalla oli selkeä funktio. Weed selvästikin oli halunnut antaa shiballe mahdollisuuden näyttää olevansa kunnon soturi kaiken sen kekkuloinnin ohella ja haastaa tämä! Sasuke todisti olevansa hyvä soturi ja luotettava laumanjäsen, vaikkei se ehkä taistella osaakaan. Se raatoi satoja kilometrejä pysähtymättä ja pakotti itsensä jatkamaan, vaikka olikin väsynyt huutamisesta ja juoksemisesta. Mielestäni tässä kohtaa viimeistään huomaa sen, että Weed oli ajatellut asiaa pidemmälle, eikä se siis ollut valinnut Sasukea viestinviejäksi umpimähkäisesti. Muutenkin koen, että Sasukesta on enemmän hyötyä juuri tämän kaltaisissa tehtävissä, sillä taisteluissa se on mielestäni ollut vain tiellä. Itse hahmosta en edelleenkään perusta, mutta tykkäsin hirveästi tästä kohdasta. Mielestäni Weed toimii hienosti jakaessaan alaisilleen tehtäviä. Se käyttää hyödyntää jokaisen parhaita puolia - tässä kohtaa se siis oli arvioinut Sasuken oikein.

Manga päättyi semi hyvään kohtaan jälleen, tosin olen aika pessimisti sen suhteen, miten tuo Kenraali sitten katolta tulee alas... Jollain tapaa on ehkä vähän huvittavaa, että tarvitaan suuri koiralauma kukistamaan yksi apina, mutta ehkä Kenraali on sitten niin voimakas kirveineen kaikkineen... Akakabuto oli sentään kerrostalon kokoinen jättiläiskarhu, jota ei noin vain kukistettu. Tuntuu kuitenkin hyvältä, että Yukimurakin alkaa suhtautua Weediin myötämielisemmin, vaikkei tätä selvästikään myönnä suoraan. Teot puhuvat puolestaan. 

Nyt kun Weed on sarjana edennyt uusille urille, olen jotenkin omasta mielestäni oppinut hirveästi lukemaan rivien välistä. Vaikka tarina on juoneltaan hyvin yksinkertainen, on siinä silti sellaisia juttuja, jotka täytyy osata tulkita oikein. Luulen, että Takahashi on ehkäpä tarkoituksella jättänyt tällaiset seikat lukijan tulkinnan varaan. Se, mitä näinkin mahtavasta sarjasta voi oppia, on nimenomaan piilotettu. Weedin luonne on esimerkiksi sellainen, mitä opin tulkitsemaan paremmin vasta nyt mangan myötä paremmin.

Tähän vielä loppuun mainostelen näin salakavalasti, että jos jotakuta kiinnostaa, niin löydyn nykyään myös Instagramista nimimerkillä Satanicanoir. Sinne laittelen vähän milloin mitäkin kuvia, taitanee muutama ginga-aiheinenkin kuva löytyä :)