Arvostelussa: Koiria ja Isäntiä

Pitkään odottamani julkaisu ilmestyi viimein, nimittäin Ginga No Inutachi (Shonen to Inu), meille suomalaisille tutummin Koiria ja isäntiä. Tämä on ensimmäinen täysin gingaan kytkeytymätön julkaisu, jonka olen kerännyt kokoelmaani, sillä lyhyttarinat ovat kiinnostaneet aina ja erityisesti niissä oleva draama. Ennen ostoa en tiennyt tästä julkaisusta muuta kuin sen, että tarinat ovat hyvin koskettavia, senpä takia tämän vähän niinkuin kokoelmiini halusinkin hankkia. Kerrankin jotain erilaista! Tällä kertaa kunnian Takahashin lisäksi ansaitsee Akira Ito, jonka tarinankerrontatavasta pidin huisin paljon ja tässä pokkarissa kuvitus oli pitkästä aikaa huippuluokkaa, kunnia siitä Takahashi-senseille.

Onnistuneesta kuvituksesta huolimatta kansikuva ei herätä ikävä kyllä kummoisiakaan tuntemuksia. En tiedä, onko se ulkopuolisen silmissä kovinkaan myyvän näköinen - jollei siis tiedä etukäteen teoksen olevan osittain Hopeanuolen luojan käsialaa. Se on toki hieno ja kansikuvassa esiintyykin tarinoissa olevat koiruudet, mutta olisin toivonut hieman herkempää kuvitusta kanteen. Ehkä jopa tarinoissa olleen keskeisen ihmishahmon, Takuma Shuuichin. Kannessa on kuitenkin hieno piirtotyyli, siinä on kivasti "vanhaa" ja uutta Takahashia.Värit ovat myös varsin toimivat ja sopivat julkaisuajankohdan vuodenaikaan.

Tässä arvostelussa en halunnut erikseen lähteä ruotimaan jokaista lyhyttarinaa erikseen, koska siihen menisi ikä ja terveys. Halusin perehtyä pokkariin enemmän kokonaisuutena, joten pahoitteluni niille, jotka odottivat tähän saakka erittelyä jokaisesta tarinasta. En myöskään halua antaa tässä arvostelussa liikaa spoilereita, sillä tämä julkaisu on sellainen, joka jokaisen pitäisi lukea ihan itsekseen ajatuksella läpi.

Anyways, erittäin isona plussana tälle teokselle tulee siitä, että tarinat kytkeytyivät toisiinsa ja se, että Takuma esiintyi aina isommassa tai pienemmässä roolissa tarinoissa. Näin tarinassa pysyi mukana, kun tarinan hahmot pysyivät suurin piirtein saman ihmisen ympärillä, vaikkakin eri aikakausilla mikä mielestäni toimi myös todella hyvin. Lisäksi tarinat etenivät sopivalla tahdilla ja niissä oli helppoa pysyä perässä. Hahmomäärätkin olivat sopivia ja näin nekin jäivät tavanomaista paremmin mieleen.

Isoja plussia tulee myös siitä, että tarinassa esiintyi paljon erilaisia koirarotuja. Omia suosikkejani olivat alkupään kultainennoutaja Shiro ja loppupään pyreneittenkoira Blanca, mikä on aika hauska juttu, sillä olen aina ollut ehdoton pystykorvaihminen. On varmaan sanomattakin selvää, että nämä kaksi tarinaa koskettivat myös eniten, sillä niissä ihmisen tyhmyys tuli kaikista parhaiten esille. Tarinoiden realistisuus oli myös kivaa vaihtelua esimerkiksi Weedille, jossa käytetään milloin mitäkin erikoisiskuja. Vaikka tarinat olivatkin realistisia ja suhteellisen rauhallisia, ne eivät missään nimessä olleet tylsiä, sillä kyynelten tirauttelulta oli vaikea välttyä tarinoiden päättyessä aina tavalla tai toisella surullisesti.

Kaikista kauheinta näissä tarinoissa oli se, miten huonosta kohtelusta huolimatta koirat halusivat miellyttää omistajiaan, vaikka se vaatisi niiden hengen. Koiria lyötiin ja kiusattiin ja vaikka niiden luotto ihmiseen oli kadonnutkin, ne silti yrittivät päästä isäntiensä suosioon. Tämä jos mikä kosketti kyllä kaikista eniten.

Minusta jokaisen eläin- ja etenkin koiravihaajan tulisi lukea pokkarin tarinat läpi. Jos viimeistään viimeisen tarinan kohdalla ei asenne eläimiä kohtaan ala muuttua, niin silloin voi varmaan kutsua itseään tunteettomaksi p-läjäksi. Tarinoissa käydään erinomaisella tavalla läpi se, miten ajattelemattomia ihmiset ovat. Lemmikkejä otetaan hetken mielijohteesta, mutta kun niihin kyllästytään, ne hylätään, tapetaan tai annetaan pois. Tarinoissa muistutellaan hyvin sitä, että lemmikin ottamista pitää harkita tarkkaan. Ei riitä, että koira on pentuna suloinen, vaan asiaa tulee ajatella paljon pidemmällä tähtäimellä. Sen koiran on oltava kiva myös aikuisena ja suurikokoisenakin.

Suosittelen tätä ehdottomasti myös niille, jotka rakastavat koiria ja haluavat tehdä tästä maailmasta eläinystävällisemmän. Ihmisen itsekkyys on niin suurta, että itsestäänselvyydet unohtuvat. Eläimet ovat ihmisen lailla eläviä olentoja, jotka ansaitsevat kunnioitusta ja rakkautta. Niilläkin on tunteet, vaikka ne näyttävätkin ne eri tavalla kuin me. Tämä pokkari sopii myös hyvin sellaisille, jotka eivät gingamaailmasta välttämättä piittaa, sillä tässä on perehdytty todella syvälti tositarinoihin ja realistisuuteen. Ylimääräiset hömpötykset (vaikka niistä siis kovin pidänkin) on jätetty pois ja kerrankin pelataan karulla todellisuudella. Se jos mikä pistää miettimään.

Arvostelussa: GDW osa 52 - Kylmä katse

Päästiin tässä osassa melkeinpä suoraan asiaan. Mielestäni osa 52 oli kokonaisuutena lähestulkoon täysi kymppi, sanoisinko tarkemmin 4/5. Osassa esiintyi mieluisia käänteitä ja hahmoja, joista lisää alempana.

Olen jo pitkään odottanut Joen ilmaantumista tarinaan ja se tapahtuikin kuin tilauksesta. Tykästyin hahmoon heti tosi paljon, mutta tunnelman pilasi se, että Weed ei epäillyt lainkaan vieraan koiran sanoessa tätä heti veljekseen ja vaikka kaksikko muistuttaakin ulkoisesti todella paljon toisiaan, oli outoa, että Weed lähti veljeystarinaan heti mukaan. Toisaalta olen ihan mielissäni siitä, ettei tämä kohtaaminen ollut niin samanlaista säätöä kuin Yukimuran kanssa oli. Sen sijaan hieman ihmettelin, miten ihmeessä Weed muisti Joen harmaasti, kun taas Yukimuraa se ei tunnistanut suorilta käsin veljekseen.

Kansikuva pöllitty ilkeästi Hopeahampaan blogista.

Kovasti ihmettelin myös Joen inhoa Giniä kohtaan, liekö katkera tämän lähdöstä perheen luota. Ihmettelin myös sitä, että Joe "hylkäsi" Weedin vain siksi, että tämä kuuluu Oun armeijaan, jossa tietysti veljesten isäkin vaikuttaa. Taitanee Joe olla samanlainen katkeraluonteinen hurtta kuin Yukimurakin, saa nähdä taipuuko se vielä isänsä edessä nöyryyteen. Toisaalta taas olen tyytyväinen, että hahmoilla on erimielisyyksiä, jotta tarinassa on jotain hohtoa. En tosin toivo, että Joen murjotus Giniä kohtaan kestää kovin pitkään.

Hybridikarhu(tai karhut) vaikuttaa tosi mielenkiintoiselta. Karhut tuovat tarinaan pitkään kaipaamaani Hopeanuoli -fiilistä, täytynee vain toivoa, että tällä kertaa ei lähdetä kiertämään puolta Japania kavereita mukaan hankkien ja taistellen. Toivon vastuksen kukistamiseen freesimpää ratkaisua, sitten kun sen aika tulee. Karhu on ulkomuodoltaan hyvin jääkarhumainen, mutta se ei todellakaan ole yhtä kiltin ja suloisen näköinen kuin luontodokkarien jääkarhut, jotka keplottelevat menemään jäällä. Mielenkiinnolla odotan, millainen niiden rooli tarinassa tulee kokonaisuudessaan olemaan.

Kohtaus, jossa Joe kumppaneineen hyökkää hybridin kimppuun toi mieleeni GDW animen kohtauksen, jossa Tokimune hyökkää P4:ää vastaan. Joe saa iskun, mutta Weed pelastaa sen hengen. Aivan mielettömän upea kohtaus! Nostalgiset fiilikset olivat katossa ja kohtauksessa oli tekemisen meininkiä huolimatta siitä, että taistelu jäi hyvin lyhyeksi.

Osan loppu puolella Koyuki ja Kotetsu törmäsivät koiran syötyyn ruumiiseen ja sen jälkeen koirajoukkoon, joka vaikuttaa ainakin näin ensisilmäyksellä hyvin epäilyttävältä, mutta samalla ne vaikuttavat tietävän jotakin karhuista.

Erittäin innolla odotan jatkoa tälle! Hieno aloitus uudelle saagalle!

Ajatuksia Venäjän sotakoirista

Venäjän sotakoirat -saaga on tullut päätökseensä, joten perinteiseen tapaan hieman koontia siitä, millaisia ajatuksia saaga herätti, mitä hyvää, mitä huonoa.. Aiempien saagojen arvostelukoosteet voi lukaista klikkaamalla näitä: HOUGEN & MAKAKIT.

Kuten jo arvata saattaa eri osien arvostelujen perusteella, tykkäsin tästä saagasta todella paljon huolimatta osien arvosteluissa käsitellyistä vioista. Voisin sanoa tämän olevan suosikkisaagani tällä hetkellä WEED -sarjasta. Tässä saagassa oli paljon taistelua, mutta sitäkin enemmän taktikointia, draamaa ja uusia käänteitä. Saan jälleen todistaa ylpeänä, että Takahashi osaa tarinan kerronnan, kunhan vain paneutuu siihen täysillä. Aiempien saagojen suhteen juoni tuntui lipsuilevan paljon enemmän ja uskoisin sen kertovan sensein itsensä mielenkiinnon puutteesta tai kiireestä.

Monelle tuntuu varmasti oudolta, että sotakoirissa on vain saksanpaimenkoiria. Hahmojen samanrotuisuus voi helposti sekoittaa lukijaa ja se voi tehdä hahmoista vaikeasti tunnistettavia. Olen toki samaa mieltä tätä mieltä olevien kanssa, olenhan itsekin pariin otteeseen kironnut, miten samankaltaisia hahmoja esimerkiksi John ja Jerome ovat. Kuitenkin sotakoirien suhteen koen, että on nimenomaan hyvä asia, että ne ovat nimenomaan samaa rotua keskenään, koska se tekee mielestäni laumasta uskottavan ja sotilaallisen. Vähän sama vaikutelma kuin armeijassa, jossa kaikilla on tietty varustus yllään. Saksanpaimenia käsittääkseni muutenkin on aikanaan käytetty sotaisissa merkeissä apuna aikanaan, joten en ihmettele ollenkaan sitä, miksi Takahashi on valinnut laumalle juuri tämän rodun. Vaikka sotakoirat kieltämättä muistuttavat toisiaan hyvin paljon ulkonäöllisesti, on Takahashi saanut niihin hienosti tehtyä yksityiskohtia, joista tärkeimmät hahmot voi tunnistaa. Esimerkiksi Lydia on väritykseltään ja kuvioinniltaan vaaleampi kuin muut sotakoirat, Aramilta puuttuu kasvoista ihoa ja muilla on arpia tietyissä paikoissa ja kasvojen piirteissä on omat hienot pienet eronsa.

Sotakoirat -saagassa nähtiin upeita kuvia hahmoista.

Ginga hahmojen nimet ovat yleensä japanilaisia tai sitten ne ovat perinteisiä amerikkalaisia nimiä. Sen sijaan sotakoirien suhteen nimitykset ovat hyvin eksoottisia siihen nähden, mitä gingassa on totuttu näkemään. Nimet kuulostavat ainakin omaan korvaani venäläisiltä, mikä nyt tuskin on ihme, sillä koirat tulevat nimenomaan Venäjältä. Suosikkinimiäni ovat ehdottomasti Lydia ja Aram, sillä ne ovat nimiä, joihin en muista törmänneeni ennen gingaa. Toki nimikaartista löytyy myös tavallisia nimiä, kuten Victor, jossa kylläkin perinteisyydestä huolimatta on oma venäläinen vivahteensa.

WEED -mangan arvostelupostauksissani olen varmaan turhankin usein maininnut tykkääväni todella paljon sotakoirien käytöksestä toisiaan kohtaan. Ne käyttäytyvät hyvin armeijamaisesti ja vaikken mikään sotahullu koskaan ole ollutkaan, on tällainen mieleeni. Koirilla on tarkat asemat laumassa ja ne puhuttelevat toisiaan arvonimillään. Virheistä rangaistaan, tosin Lydia taisi selvitä vain sukupuolensa ja johtajan tyttärenä olemisesta.. Noh kuitenkin, sotakoirien taistelutaktiikatkin tuntuvat olevan tarkoin suunniteltuja, eivätkä mitään hätiköityä, kuten monesti gingassa nähdään. Laumassa kaikki ovat taitavia taistelijoita, vaikkakin poikkeuksiakin tietysti on. Toisaalta olen kyllä ollut sitä mieltä, että sotakoirat ovat liian ylivoimaisia pahiksia, joten oli hyväkin, että nekin tekivät virhearvioita.

Pahiksina sotakoirat ovat tähän mennessä olleet parhaimpia. Pelkureita ei ole, vaan jokainen koira toimii juuri kuten johtaja käskee ja niillä on selkeästi samat periaatteet. Ilahduin eritoten myös siitä, että pääpahis Victor osallistui itse taisteluihin, eikä vain naureskellut sivusta muiden verenvuodatusta ja luikkinut karkuun. Lisäksi sillä oli tarkat suunnitelmat tekemisistään ja osasi olla raaka myös passiivisesti - jättihän se esimerkiksi Ginin laumoineen nääntymään saartorenkaaseen. Harmikseni Victorilla kuitenkin oli tismalleen samat motiivit kuin Hougenilla ja muilla gingapahiksilla. Se halusi maata ja mammonaa, mikä on hyvin kliseinen pahisten motiivi gingassa. Tyydyn kuitenkin tähän, sillä Victor oli muutoin erinomainen pahis, vaikka minua ärsyttikin suuresti sen jatkuva ennakointi tilanteeseen kuin tilanteeseen.

Tässä saagassa oli paljon hyviä taistelukohtauksia, vaikkakin niitä oli paljon ja osa taisteluista tuntui hyvin turhilta tarinan etenemiseen nähden, esim. saartorenkaassa käydyt taistelut. Suuresta määrästä huolimatta, tykkäsin siitä, että taisteluita oli vaihteeksi sijoiteltu meren rannalle ja jopa veteen itsessään. Se toi tapahtumiin uutuuden tuntua ja mielenkiintoa, sillä maataisteluita gingassa nähdään jatkuvasti. Vedessä taisteleminen toi koirille uutta haastetta ja taisteluasennot oli piirretty mielenkiintoisilla tavoilla. Lisäksi taisteluissa oli paikoittain jopa ahdistavaa raakuutta, mm. kohtauksissa, joissa kerrottiin sotakoirien menneisyydestä ihmisten apureina, joissa jopa sotakoirat joutuivat eläinrääkkäyksen uhreiksi.

Ikäväkseni tämä saaga kuitenkin loi oulaisista toisenlaisen kuvan kuin mihin olen tottunut. GNG:ssä kaikki koirat tuntuivat olevan enemmän tai vähemmän hyviä taistelijoita huolimatta taustoistaan, mutta tässä saagassa Takahashi oudosti korostaa sitä, miten paljon tavallisia taistelutaidottomia kotikoiria lauma pitää sisällään. Toki on kaunis ajatus, että jokainen taistelutaidotonkin haluaa panna tikkunsa ristiin sotakoirien kukistamiseksi, mutta samalla se loi ainakin minulle kuvan siitä, että oulaiset ovat heikkoja eikä niitä voi ottaa tosissaan huolimatta lauman suuresta koosta. Lisäksi hahmot tekivät typeriä virheitä ja menivät lähestulkoon kaikkiin Victorin asettamiin ansoihin. Erityisesti Weedin piittaamattomuus laumasta tarinan alussa oli erittäin kummallista, mutta toisaalta on ihan hyvä, että meitä muistutellaan siitä, että edes Weed ei ole täydellinen.

Toinen vähän isompi miinus tulee saagan pituudesta. Tämän olisi hyvin saanut nidottua huomattavasti lyhyemminkin, jos tarinasta olisi tiputettu pois turhat taistelukohtaukset, erityisesti itseäni otti päähän tarinan vetelehtiminen kohdassa, jossa Gin kumppaneineen jäi Victorin ansaan nääntymään.

Omiksi suosikkihahmoikseni tästä saagasta nousivat ehdottomasti Maxim ja Aram. Tavallaan pidän myös Victorista, sillä se on pahiksena tähän mennessä kaikista uskottavin, mutta sen liiallinen ylivoimaisuus ärsyttää. En myöskään päässyt hahmoon tarpeeksi sisälle, sillä se oli niin kylmä ja kova, etten tyyppinä voi hänestä niin paljoa pitää. Maximissa ja Aramissa sen sijaan oli sitä jotain. Uudenlaista ulkonäköä, esimerkiksi Aramin ihoton kuono ja Maximin puuttuva silmä, kiehtovat venäläiset nimet ja hyvät hahmokehitykset. Tarinan viimeisissä kohtauksissa ei nähty itkunkatkuista anteeksipyytelyä, vaan uskollisuus ja ystävyys osoitettiin teoilla - niinkuin Aram teki hukuttaessaan Victorin.

Sotakoirat -saaga sai onnellisen lopun ja kokonaisuutena olen tähän saagaan tyytyväinen. Innolla odotan, mitä seuraava saaga tuo tullessaan ja onko se vielä parempi.

Arvostelussa: GDW osa 51 - Lähtö merelle

Sotakoirat -saagan viimeinen osa ja enää yhdeksän osaa jäljellä ennen Ginga Densetsu Weed -sarjan lopetusta. Wow. Aika on mennyt nopeasti!

Olin odottanut vielä viimeistä taistelua Weedin ja Victorin välillä, mutta kuten osassa 50 pystyi arvelemaankin, Aram sai Victorin hukutettua pysyvästi veden alle jääden itsekin hukkumisen uhriksi. Weedin löytäessä kuolleet meren pohjasta toi mieleeni Benizakuran ja Mosan. Harmi, ettei saagassa nähtykään kohtausta, jossa Aram pyytelee anteeksi petostaan Maximilta, mutta kuten kertoja totesikin, ehkä Aram todisti uskollisuutensa teoilla. Tämä toi uskottavuutta Aramin itsepäiselle luonteelle ja samalla vaihtelua perinteisiin itkuisiin sovintopuheisiin.

Sotakoirat -saaga sai rauhallisen päätöksen ja venäläiset lähtivät rauhaisasti uimaan takaisin kotimaahansa, vaikka aallot koettelivatkin niiden matkaa. Kummallisen nopeasti koirat kuitenkin pääsivät takaisin Sahaliniin. Pääsimme kuitenkin viimeinkin näkemään venäläisten johtajan ja odotin Maximin alkavan vaahdota oikeudenmukaisuudesta ja ystävyydestä johtajalleen tämän kysyessä valloitusretkestä, mutta sen sijaan Maxim valehteli johtajalleen tapahtumien todellisen kulun. Ehkäpä aivan syystä ja hyvä niin.

Hetken hengähdystauon ja kotiinpalumatkan jälkeen Weed kumppaneineen törmäsi vakavasti haavoittuneeseen Mariin. Olin tässä kohtaa vuoren varma siitä, että pääsisimme heti seuraavan saagan pariin (joka käsittääkseni on nyt kauan odotettu hybridikarhu -saaga), mutta sen sijaan koirat päätyivätkin pelastamaan aivan randomilla muutaman pennun ihmisten huonoista oloista. Kieltämättä tuo pieni pelastusretki toi ajattelemisen aihetta ihmisistä, jotka ahnehtivat rahaa potentiaalisista rotukoirista, joista voi saada rahaa. Näin btw, Marin pentu näytti todella paljon Meriltä ja se sai minut tajuamaan, että Mer on hävinnyt sarjasta kuin tuhka tuuleen. Sitä ei ole näkynyt pitkiin aikoihin.

Pelastusretki päättyi hyvin ja Weed pääsi jatkamaan matkaansa Koyukin luokse. Söpöä. Täytyy kuitenkin todeta, etten juuri osaa arvostaa kohtauksia, joissa Weed joutuu johtajuutensa takia kiusallisiin tilanteisiin. Vaikka Weed onkin tähän asti tarvinnutkin vanhusten apua lauman johtamisessa, en tiedä, onko kovin fiksua useamman persoonan voimin patistaa tätä menemään morsiamensa luokse.

Jännittävää nähdä, miten seuraava osa jatkuu.. Yritän saaga aikaiseksi koosteen Sotakoirat -saagasta, joten vaihteen vuoksi vähän erilaisempaa tekstiä luvassa pitkästä aikaa!

Arvostelussa: GDW osa 50 - Uros urosta vastaan

Hyvää joulua kaikille! 

Arvosteluputki jatkuu Weedin osan 50 parissa. Älkää huoliko, minulla on luonnosteluissa muutamia uusia tekstejä, toivotaan, että saan ne valmiiksi mahdollisimman pian!

Jännittävää ajatella, että tämän jälkeen Weediä ilmestyy ainoastaan kymmenen osaa ja sen jälkeen sarja loppuu. Viimeistä kymmentä viedään ja kieltämättä täytyy sanoa, että odotukset loppua kohden nousevat koko ajan, vaikkakin ikävä kyllä uskon, että ginga saagan parhaimmat tarinat on jo luettu. Noh, ei sovi olla turhan pessimistinen kuitenkaan, sillä tämä osa valoi jälleen toivoa siitä, että tähän saagaan voi loppujen lopuksi olla kokonaisuudessaan erittäin tyytyväinen.

Tämän osan kansikuva oli kivan talvinen ja tuo näin jouluun kivasti sitä kaivattua joulufiilistä, kun ulkona ei ole lunta nimeksikään. Hahmojen asennot on ihan toimivat, mutta edelleenkin toivoisin lisää lähikuvia kansiin, sillä WEED -sarjassa on todella vähän. Olen lähikuvien ystävä ehdottomasti~. Olen muuten ihmetellyt, miksei Weedin kansikuvissa ole koskaan pahiksia, nytkin olisi ollut pitkään hienoja mahdollisuuksia nähdä sotakoiria kansikuvissa, mutta eipä tietenkään..

Oli tietysti arvattavissa, että rannalla olevat kolme sotakoiraa arvasivat oulaisten piilopaikan. Olisi vaihteeksi ollut kivempaa, jos Weedin lauma olisi päässyt kerrankin yllättämään ja päässyt edes hetkeksi niskan päälle. Hetkellinen ärtymykseni kuitenkin sai mukavan ja toivotun käänteen, sillä Victorin noustessa rinnettä ylös, olikin Weed tätä vastassa ja siitä päästiinkin odotettuun, kunnolliseen kaksintaisteluun. Tykkäsin tuosta käänteestä tosi paljon ja kieltämättä hieman yllätyin, sillä olin varma, että Weed kumppaneineen olisi taas pulassa. 

Weedin nopeutta ja kekseliäisyyttä korostetaan hyvin paljon kaksintaistelukohtauksissa, mutta toivoisin enemmän ällistelyä sen voimista nuoreen ikään ja pieneen kokoon nähden. Onhan se kuitenkin Hopeanuolen poika. Victor näyttää mielestäni vähän pelleltä, koska kokemuksestaan huolimatta se ei pärjää kovin kummoisesti pennulle, joka voiman sijaan luottaa vikkelyyteensä ja väistämiseen. Victorilla kuitenkin sanotaan olevan voimaa ja kokemusta, joten on outoa, miten se yhtäkkiä ei ennakoikaan Weedin liikkeitä, vaikka muuten vaikuttaakin omaavan ennustajan kyvyt. 

En missään nimessä aliarvioi Weediä. Sen todelliset voimat tulevat esiin tilanteissa, joissa se tajuaa, että nyt on pantava vastaan. Se pärjää lähestulkoon yhtä hyvin veden alla kuin Gin, ehkä jopa paremmin, sillä kuten tiedämme, Weed ei ole saanut koulutusta. Tuosta vesitaistelusta tykkäsin muuten jälleen tosi paljon, se sai kerrankin Victorin alakynteen kunnolla. Sen sijaan en voinut olla huokailematta epäonnistuneelle battougalle. Vaikka Victor pelkääkin battougaa, ei isku tunnu olevan enää mistään kotoisin, kun sitä pommitetaan aikansa. Nytkin se sai aikaan ainoastaan pahan haavan päähän, kun ennen sillä sai survaistua kaulan katki kevyesti. 

Mahtavana loppusilauksena tälle osalle oli ehdottomasti Aramin saapuminen paikalle ja Victorin huijaaminen virtaukseen. Hieman hämmennyin siitä, ettei Victor tajunnut Aramin tulleen auttamaan Maximia ja oulaisia huolimatta siitä, että Aram koilotti anteeksipyyntönsä Maximille. En valita, sillä näin tarinassa päästään eteenpäin, eikä taistelu jää junnaamaan paikalleen taas viittä osaa eteenpäin ja muistin, että Victor olikin jo niin kaukana, ettei se voinut mitenkään kuulla Aramin ääntä. Osa loppui mielestäni upeisiin kuviin ja jännittäviin tunnelmiin Aramin viedessä entistä marsalkkaansa meren pohjamutiin kuolemaa kohti. 

..Ja minä piru vieköön toivon, ettei Victor enää nouse tuolta mudista, vaikka kieltämättä olen aavistavinani, että tämä kamppailu ei vielä ollut tässä.. 

Arvostelussa: Anju ja sankarikoira Jiroomaru

Arvostelua arvostelun perään. Tänään onkin vuorossa sivutarina, jonka suomijulkaisua olen odottanut ehkä kaikista eniten tähän saakka, nimittäin Anju ja Sankarikoira Jiroomaru. Joskus olen tarinan japaniversiota plärännyt, mutta siitä ei siinä kohtaa oikein ymmärtänyt muuta kuin tarinan loppuosan, mikä itse asiassa onkin syy siihen, miksi tästä sivutarinasta olen ollut poikkeuksellisen kiinnostunut.

Täytyy sanoa, että tässä vasta onkin tarina, joka koskettaa monellakin tavalla. Tämä ei ole ainoastaan tarina koirasta, vaan nyt mukana on ihmisiä, joilla on iso merkitys tarinassa. Mielestäni tällainen asettelu on mukavaa lukea pitkästä aikaa, sillä Weedissä ihmisten osuus on hyvin vähäinen ja villikoira -teema alkaa käydä tylsäksi lukea, kun sama kaava toistuu melkolailla jokaisessa saagassa. Nyt kuitenkin päästiin palaamaan hetkeksi takaisin ihmisten luokse.

Isot plussat alussa oleville värikuville. Harmi, ettei koko manga ollut pelkkää värisivua~. Piirrostyyli tässä tarinassa on ihan ok:ta, jokseenkin kuitenkin ehkä liian "modernia" Takahashia minun makuuni. Kuten tiedätte, pidän enemmän GDW:n ensimmäisten osien piirrotyylistä samoten kuin GNG:in. Niissä on enemmän yksityiskohtia ja karkeutta.. Noh, te tiedätte. Piirrostyyli on kuitenkin täysin toissijainen asia, sillä itse tarina on ihan mieletön.

Anju on hahmona hyvin puhutteleva ja hänen menneisyytensä ei ole kovin valoisa. Väkivaltaa ja kuolemaa kokenut Anju on ollut sukulaistensa heittopussina vuosia ja nyt viimeisimpänä hänen ainut oljenkortensa oli ukki, joka tuo väkisinkin mieleeni lempeämmän version Goheesta. Ukki vaikuttaakin olevan ainut, johon Anju luottaa Rumi-tätinsä sekä tietysti rakkaiden koiriensa lisäksi. Erityisesti tarinassa nousevat esille ukin metsäkoira Yuki (narttu)  ja tämän hopeanharmaa Giniä ja Weediä muistuttava pentu Jiroomaru, jonka persoonaan en juurikaan päässyt kovin sisälle näin lyhyessä tarinassa. Hänessä on kuitenkin aistittavissa perinteistä karhukoiramaisuutta, sitä tuttua hopeanuolimaisuutta, mistä pidän.

Jaa, että miksikö korostin Yukin sukupuolta? Noh, olin aluksi vuoren varma siitä, että Yuki on uros huolimatta tämän tyttömäisestä nimestä. Selvisi kuitenkin, että se onkin pentujen emo, mikä hämmästytti, sillä kuten tiedämme, Takahashin tyyliin ei ole oikein koskaan kuulunut naishahmojen esille tuominen näin isoon rooliin. Yuki vaikuttaa hahmona hyvin samankaltaiselta kuin aiemmatkin karhukoirasuvun naaraat, mutta se ei haittaa juurikaan, sillä sen tarina poikkeaa aikalailla aiemmista. Yuki ei vain kökötä kotona pentujen ruokkijana ja tyhjänpanttina, vaan se liikkuu ahkerasti isäntänsä mukana. Se ei epäröinyt katkaista jalkaansa päästäkseen kertomaan Anjulle ukin kuolemasta. Naishahmoista puheenollen, yllätyin suuresti myös siitä, että tarinan päähenkilö Anju on nimenomaan tyttö. Ehkäpä naishahmojen iso asema on yksi syy siihen, miksi tätä tarinaa oli niin virkistävää lukea.

Huolimatta jokseenkin kummallisesta suomennostavasta, en voi olla vetistelemättä silmiäni tälle tarinalle, jossa vihdoinkin nähdään rehellisesti naisia isossa roolissa. Anjun lisäksi myös Rumi kokee pahoinpitelyä, mikä yhdistää kaksikon paremmin kuin hyvin. Vaikka koirien osuus tässä sivutarinassa olikin hyvin pieni loppujen lopuksi, oli tarinaa todella mielenkiintoista lukea ja seurata oikeasti ajatuksella kannesta kanteen.

Yukin kuolema oli yksi suosikkikohtauksistani. Se lasetti Jiroomarulle vanhan tehtävänsä suojella Anjua hengellään kävi miten kävi ja Jiroomaru teki työtä käskettyä. Kohtaus liippasi mielestäni melko läheltä Sakuran kuolemaa, mutta se ei kuitenkaan yltänyt ihan samalle tasolle, sillä kohtauksessa ei jostain syystä ollut niin dramaattinen tunnelma kuin Sakuran kuollessa. Ehkä se johtui siitä, että tarina jatkui vauhdilla eteenpäin.

Toinen suosikkikohtani oli viimeinen kohtaus, jossa hypättiinkin useita vuosia eteenpäin. Onnelliset lopetukset ovat aina kivoja, mutta tässä oli jotain hyvin omaansa. Anju oli kasvanut aikuiseksi ja hän ukkinsa säästöjen ansiosta hän sai opiskella hienolle alalle ja perustaa sen lisäksi sairaalan, jonka hän nimesi henkensä pelastaneen koiran Jiroomarun mukaan. Sairaalassa oli myös patsas tuosta sankarikoirasta, joka toi mieleeni Hachikon hyvällä tavalla.

En tiedä, voiko tästä tarinasta keksiä juurikaan mitään negatiivistä. Se sai tempaamaan mukaansa tyystin erilaisen juonikuvion, naishahmojen ja teemojen ansiosta. Vihdoinkin saan ylistää suosikkimangakaani maasta taivaisiin! Jos tästä nyt jokin miinus pitää keksiä, niin se on tarinan nopea lopetus. Ahneen Shinjiroon uhitellessa aseellaan ja tähdätessään sillä enemmän tai vähemmän vahingossa Anjua, Jiroomaru heittäytyy aseen eteen suojellakseen pikkutyttöä emonsa pyynnön mukaisesti. Kohtaus loppui mielestäni todella nopeasti, enkä juurikaan ehtinyt päästä kyynelehtimään Jiroomarun perään, kun jo seuraavilla sivuilla kerrotaan Anjun ammatillisesta menestyksestä perustamassaan sairaalassa. Olisin toivonut tarinan loppuun enemmän mässäilyä Jiroomarun kuolemalla ja Shinjiroon kohtalolla. Mutta ei sovi valittaa, sillä kaikessa lyhykäisyydessään tarina on ehdottomasti ylistämisen arvoinen.

Arvostelussa: GDW osa 49 - Päällikön velvollisuus

Tässä osassa oli paljon mielenkiintoisia taistelukohtauksia, joita oli virkistävää lukea pitkästä aikaa. Umpikujassa taistelemisen jälkeen olin puhkipoikki kaikesta taistelemisesta ja verenvuodatuksesta, joten olin aluksi vähän ärsyyntynyt siitä, että jälleen saisi lukea taistelua, mutta koska se käytiin tällä kertaa vedessä, oli sen lukeminen ja seuraaminen mielekkäämpää. Taisteluasennot olivat paljon erilaisempia verrattuna maataisteluihin.

Weedin ajankerääminen perääntyville oulaisille oli tyypillinen, mutta ihan fiksu kikka ja kertoi siitä, että pentu on ottanut lauman täysin vastuulleen, kuten kuuluukin. Toki oli arvattavissa, että sotakoirat ovat uimisessakin mestareita, mutta tässä taistelussa oulaisista oli kerrankin kunnolla vastusta niille.

Minua hieman harmitti takakannen paljastus Aramin puolenvaihdosta, sillä tajusin heti, ettei kukaan muukaan voisi ajopuuta ohjata. Tiesin, että Aram tulisi takuuvarmasti vaihtamaan puolensa hyvisten kaartiin, mutten olettanut sen tapahtuvan vielä näin pian. Olisin toivonut tilanteeseen enemmän yllätyksellisyyttä, sillä nyt sen osasi arvata tapahtuvan, kun takakannessakin oli spoileri asiasta. Toisaalta hyvä niin, niin saa Victorkin jotain pähkinää purtavakseen tajutessaan entisen alaisensa tekemiset.

Weed ja kumppanit takaa-ajoivat Victorin laumoineen meren äärelle, jossa niitä odotti jälleen uusi ansa ja sen myötä toinen taistelu vedessä, jes! Silmiini kuitenkin pistää kertojan aliarvioiva sävy oulaisista. Suurin osa laumasta tuntuu olevan vain koti- ja kulkukoiria, jotka eivät tunnu tietävän taistelemisesta mitään. Vaikka jokaisen lauman jäsenen ajatusmaailma on samanlainen, oikeudenmukaisuuden puolesta taisteleva ja lojaali, on silti jotenkin surkuhupaisaa, että lauma on täynnä näin rumasti sanottuna amatöörejä. En tiedä olenko ollut niin häikäistynyt GNG:n aikaisesta sotilaallisuudesta ja siitä, että jokainen koira osasi taistella ennen laumaan liittymistä, mutta sotakoira saagassa se jostain syystä häiritsee. Totta kai on itsestäänselvyys, ettei kaikki lauman jäsenet voi mitenkään koostua täydellisistä taistelukoirista kun niitä on keräilty ympäri Japania sadoittain, mutta mielestäni oulaiset muistuttavat tällä hetkellä päättömiä kanoja, jotka tekevät hätiköityjä päätöksiä ja joutuvat sitä kautta maksamaan virhearvioistaan jatkuvasti. Minulle tulee olo, että hyvyydestään ja aatemaailmastaan huolimatta hahmot ovat amatöörimäisiä verrattuna sotakoiriin, joilla on selkeä tilannetaju ja ne osaavat varautua kaikkeen - siis ihan kaikkeen! Mielestäni tämä saaga ja ylipäätään koko ginga kaipaisi aikamoista huoltoa hahmoihin tai ainakin itse toivoisin näkeväni enemmän Taru Sormusten Herrasta henkistä taistelua, taistelua, joissa mukana olevat ovat koulutettuja ja päämäärätietoisia.

Tämä osa loppui erikoisella tavalla. Vain kolme sotakoiraa nousi merestä takaisin taistelun jälkeen. Saa nähdä, onko Victorilla jälleen ansa tiedossaan vai miten tarina jatkuu.