Ärsyttävä Hopeanuoli

Yleensä Gingaa käsittelevissä blogeissa pohditaan sarjan parhaimpia puolia, mutta nyt päätin vaihteeksi kirjoittaa sarjan ärsyttäviä ja huonoja puolia - tietystikin vain omasta näkökulmastani! Vaikka Gingassa onkin paljon huonoja puolia, on itsestäänselvää, että sarja on siitä huolimatta minulle hyvin rakas ja pidän siitä edelleen virheistään huolimatta. Sanottakoon, että Gingassa on hyviä puolia onneksi ehdottomasti enemmän kuin huonoja!

Mutsun neljä kenraalia, mutta miksi vain Kisaragi saa loistaa?

Mitä huonoja puolia sarjasta sitten löytyy? Ensimmäisenä voisin mainita epäloogisuuden. Se ei tietenkään ole sarjan itsensä syytä, vaan tekijänsä, sensei Takahashin. Hahmojen menneisyydet ja suhteet toisiinsa sekä eritoten aikavälit ja -määreet ovat hyvin epäselviä ja niiden kanssa on tullut sekaannuksia paljon. Olen edelleen sitä mieltä, että kaikkea ei tarvitse tietää ja asioita saa ja pitääkin jättää arvailujen varaan, on kuitenkin raivostuttavaa pohtia suuria juoniaukkoja, joiden kuuluisi periaatteessa vaikuttaa sarjan muuhun kulkuun. Ylipäätään toisinaan tuntuu, että Ginga on loppupeleissä hyvin pintapuoleinen sarja, eikä montaakaan asiaa ole selitelty sen syvällisemmin, jos vertaa esimerkiksi sarjoihin, joissa asiat on mietitty hyvin pitkälle ja tarkkaan. Ginga hahmot tuntuvat suurimmaksi osaksi "vain olevan", eikä oikein millekään faneja askarruttaville selvästi oleellisille asioille löydy selityksiä ja jos löytyy, ne ovat useasti epäselviä tai Takahashi ei edes itse muista koko asiaa. On toki ymmärrettävää, ettei useiden vuosikymmenien takaisia asioita voi muistaa pilkun tarkasti, mutta tuntuu, ettei Takahashi ole paneutunut muutamiin tärkeisiin asioihin, joihin mielestäni pitäisi tai olisi pitänyt paneutua: Ginin suku, Tiikerveljesten jälkeläisten puolisot (edes nimet olisi kiva), isojen, tärkeiden kohtausten kulut, taustat tärkeille asioille (Rikin rotkoon putoamisen jälkeiset tapahtumat, Akakabuton ruumiin hautaus/poltto? esimerkiksi) Yms. 

Epäloogisuudesta päästäänkin mangaversioiden juonenkulkuihin. GNG:ssä juoni etenee hyvin nopealla temmolla ja kohtaukset hyppelehtivät typerissä pätkissä ympäri tarinaa. Tuntuu, että yhdellä aukeamalla käydään läpi asiaa, joka vaatisi omasta mielestäni pidemmän kerronta-ajan. Toisinaan taas törmää kohtauksiin, jotka on jätetty typerästi ja huolimattomanoloisesti kesken, jotta päästään äkkiä seuraavaan kohtaukseen, josta äkkiä palataankin takaisin äsken käsiteltyyn kohtaukseen (hui kun epäselvästi selitetty!). GDW:ssä sen sijaan erityisesti taistelukohtaukset kestävät hirveän kauan ja niitä on aivan liikaa verrattuna siihen, miten tarpeellisia ne loppupeleissä ovat. Taistelukohtaukset toki ovat hienoja, kunhan niitä on sopivan harvakseltaan - toisaalta mitäpä muutakaan voi odottaa miehille suunnatulta sarjalta, kuin jatkuvaa tykitystä..

Taisteluista mieleeni tulikin, että Takahashi ratkaisee monet vaikeat taistelut perinteisellä "yhtäkkiä iso tuuli puhalsi taistelijoiden yli" tai joku lähtee karkuun. Toivoisin senseiltä hieman enemmän ajatustyötä taisteluiden lopettamiseen. Juonenkulusta vielä sen verran, että toisinaan Takahashi keskittyy hyvin intensiivisesti johonkin hänelle selvästi tärkeään ja mielenkiintoiseen kohtaukseen, mutta myöhemmin koko hienous lässähtää typerällä lopetuksella. Esimerkkinä Hougenin kuolema. GDW:ssä tehtiin hirveä työ etsiä joukkoja ampumaan Hougen alas, mutta koko homma päättyikin Weedin vätystelyyn ja lopulta pääpahis kuolikin täysin random ihmisen toimesta (okei, ei hän nyt ihan random ollut mutta kuitenkin). Tiedän ja ymmärrän, että tuossakin kohtauksessa ideana oli tuoda esille elämän ja oikeudenmukaisuuden tärkeyttä, mutta mielestäni Takahashi pystyisi paljon parempaakin saagan lopetukseen.

GDW:ssä juonen selvyyden kannalta taas on mielestäni liikaa, että sarjassa on älyttömästi hahmoja, joiden nimet eivät vain voi jäädä mitenkään päähän. GNG:ssä sen sijaan hahmomäärät ovat mielestäni sopivia, sillä jokaisen olennaisen hahmon pystyy muistamaan lähestulkoon ulkoa ilman erinäistä muistelua, että kukas hemmetti tämä taas olikaan. 

Gaiassa oli pahiksena paljon potentiaalia.

Gingassa ärsyttää myös huonot pahikset. Niillä ei ole kunnollista motiivia, joka selittäisi kunnolla niiden halun vallata maita ja mantuja tai muuten vain tappaa. Kaikki tunnutaan selittävän karmivalla menneisyydellä, joka on tehnyt pahiksesta hullun ja mielenvikaisen. Totta kai ihmisten maailmassakin on ahneita "pahiksia", jotka tekevät kaikkensa saadakseen vain ja ainoastaan mainetta ja mammonaa, mutta mielestäni tällaiset pahikset alkavat olla jo läpi koluttuja jo ihan gingamaailman ulkopuolellakin. Vaihteeksi olisi kiva nähdä eläinpahiksia, joiden aikeena olisi vaikka hävittää ihmiset tai vallata sitten niitä maita niin, että ottaa jonkin lauman panttivangikseen ja sitä kautta alettaisiinkin setvimään vapaaksi pääsyä toisenlaisesta näkökulmasta. Ylipäätään ginga saagojen juonet ovat hyvin samantyylisiä: Kerätään laumaa ympäri Japania ja taistellaan vihollista vastaan. Aiheesta olenkin jo viime vuoden puolella puhunut, joten siitä ei sen enempää.

Huumorinkukka gingassa puhkeilee aika usein, erityisesti GDW:ssä. Itse en gingahuumorin ystävä ole ollut koskaan, lukuunottamatta yhtä poikkeusta, josta mainitsinkin yhdessä WEED -arvostelupostauksessani. Pääpiirteittäin gingahuumori koostuu kakkapissa -huumorista ja mielestäni sellaisen viljely muutoin vakavan tarinan ympärillä on jotenkin fiilistä pilaavaa. En tiedä olenko sitten ihan huumorintajuton, mutta itse en pidä turhanpäiväisestä pelleilystä kesken jonkin vakavan kohtauksen. Ylipäätään olen aina pitänyt Gingaa jollain tapaa "siveellisenä" sarjana, joten piereskelyn ja toisten päälle ulostamisen näkeminen ei ole ollenkaan hyvä asia. Tietysti on ihan jees, että vakavakin sarja sisältää edes ripauksen huumoria, mutta gingan huumori on omaan makuuni enemmänkin lapsellista kuin hauskaa.

Gingasta julkaistaan hirveästi turhaa extraa. Esimerkiksi viimeisin arvosteluni suomennetusta Taisteluiden ajasta kertoo, että kyseinen opus on sinänsä turha, koska uutta tietoa siitä irtoaa hyvin minimaalisesti (tämä tietystikään ei ole suomentajien syy, vaan alkuperäisteoksen). Lisäksi samasta eri sarjanpätkästä on tehty miljoona eri opusta, joissa sama X tarina esiintyy. Toki tämäkin on vähän makukysymys, mutta itselleni riittäisi hyvin niin sanotut viralliset painokset eli versiot, jotka kuuluvat itse sarjaan, eivätkä ole mitään extrajulkaisuhömpötystä. Olipa taas vaikeasti selostettu. Toivottavasti ymmärsitte pointin.

Laaduttomat figuurit. Tämäkin on vähän mielipidekysymys ja vaikka gingafiguureista pidänkin (figuurifani kun olen), on esimerkiksi Weed figuurien laatu suurinpiirtein animeluokkaa. Jos tuosta nyt jotain hauskaa pitäisi repiä, niin onpahan ainakin hyvin jäljitelty, hehheh. Joka tapauksessa, GDW figuureissa on hirveästi värivirheitä ja hahmojen ilmeetkään eivät välttämättä ole kovin edustavia lukuunottamatta Giniä ja Tesshiniä, jotka omasta mielestäni ovat onnistuneimmat yksilöt. GNG figuurit sen sijaan ovat mystisyydestään ja nostalgiasuudestaan huolimatta loppu peleissä kasa muovia, joilla on häntä ja korvat. Osaa hahmoista ei edes tunnista, ellei entuudestaan tiedä, mikä hahmo on kyseessä.

Tässä nyt muutamia seikkoja, jotka koen jollain asteikoilla ärsyttävinä Gingassa.

Mitä lukijat ovat mieltä siitä, löytyykö Gingasta ärsyttäviä seikkoja? Jos löytyy, niin millaisia?

Arvostelussa: GDW osa 39 - Kuoleman kentälle

Osassa 39 päästiin vauhtiin. Viimeinkin selvisi syy sille, miksi sotakoirat haluavat vallata nimenomaan Hokkaidon. Kun miettii Venäjän ja varsinkin Siperian kylmyyttä, ei ole ihmekään, että koiralauma haluaa itselleen paremman, lämpimämmän paikan elää.

Sotakoirat ovat mielestäni liian ylivoimaisia ja suorastaan raivostutti lukea taistelua ja Hakuroun epätoivoa ja vierestä seuraamista. Totta kai husky on aikansa elänyt koira jo, mutta mielestäni sen kuuluisi olla voimakkaampi ja kestävämpi iästään huolimatta. Tässä vaiheessa tuntuu, että sotakoirat ovat aivan liian niskan päällä, mikä toisaalta taas on hyvä, jotta tarinassa säilyy mielenkiinto ylivoimaista koiralaumaa vastaan. Tosin täytyy kyllä huokaista, nimittäin olen enemmän kuin 100% varma siitä, että saagan loppuvaiheilla tullaan näkemään perinteinen kuvio: pääpahis osoittautuukin ihan nynneröksi ja yhtäkkiä sen/niiden hyvä taistelutaito onkin ihan jotain muuta kuin saagan alussa on annettu käsittää. Toivon, että aluevaltaus saataisiin pysäytettyä puhumalla (mihin toisaalta uskonkin saagan lopulta päättyvän) ja kunnon taistelulla ilman mitään "Oho, hävittiin. Annetaan periksi".

Vaikken ole pitkään aikaan ollut mikään Jerome fani, on sotakoira saaga tuonut hahmoon uudenlaista potentiaalia. Se ei ole enää yhtä epätoivoinen ja kuolemanhalun partaalla oleva (okei on se, muttei yhtä naurettavalla tavalla kuin aiemmassa saagassa), vaan Jerome alkaa olla oma itsensä. Sen salamurhaaja aikojen taistelutaidot ovat jälleen kukassa ja vanha kunnon taktikoiva Jerome näyttäisi palanneen. Tätä on odotettu! Sen sijaan Hakuroun suhteen olen hyvin pettynyt, kuten jo ylempänä mainitsinkin. Se on heikko ja heiveröinen. Suu on suurempi kuin teot. Myönnettäköön kuitenkin, että pidän Hakuroun sydämellisyydestä Jeromea kohtaan, vaikkei tätä tuntenukaan varsinaisesti. Lisäksi Hakuroun kuolema kosketti tietyllä tapaa, olihan kyseessä kuitenkin vanha Oun outolintu. Pidin siitä, että ennen kuolemaansa Hakurou pääsi edes kerran näyttämään, mistä kana kusee ja miten Oun soturi taistelee. Kerrankin vihollinen sai pussata Hakuroun takamusta.

Se hemmetin metsämaisema...

Lydia alkaisi vaikuttaneen vaihtaneen puolta. Olen vuoren varma, että se halusi säästää Jeromen hengen siksi, että on todennäköisesti ihastunut tähän, ei siksi, että saksanpaimenesta olisi jotain hyötyä sotakoirille. Hougen saagassa en pitänyt siitä, että viholliset vaihtelivat puolia, mutta sotakoira saagassa se tuntuisi toimivan, kunhan Lydia ja Maxim pitävät kuononsa ummessa suunnitelmistaan, mikäli sellaisia siis on. Tosin luulen, että Lydia osittain puoltaakin laumansa pääperiaatetta vallata maita, mutta uskoisin, että näiden kahden koiran kanssa voi sentään neuvotella, toisin kuin Victorin, joka ei tunnu saavan tappamisesta tarpeekseen. Toisaalta voi myös olla niin, että Lydia ja Maxim todella aikovat ensin saada kaiken mahdollisen tiedon irti Jeromesta.. Mitä en taas sinänsä ymmärrä, koska ne näkivät jo taistelussa, ettei Jerome aio kertoa mitään, mikä vaarantaisi Oun ja sen asukit. Noh, sopii yrittää jos sitä aikovat. Uskoisin kuitenkin, että ne pyytävät Jeromea auttamaan omaa salaista suunnitelmaansa.. Mikä se sitten ikinä voisikaan olla.

Weedin ja Koyukin seikkailut menivät itseltäni ihan sivusuun. Jostain syystä en tykkää lukea tuollaista lässynlää maailmanmatkailua, vaikka toki herttainen parihan ne ovat.

Oli hienoa tavata pitkästä aikaa myös Kisaragi! Vaikka sitä ei näytettykään kuin parin kuvan verran, on silti hienoa, että koirat kutsutaan taas koolle. Saa nähdä mitä seuraava osa tuo tullessaan. Jos ei muuta, niin ainakin upean kansikuvan! Ilman sitä samperin metsämaisemaa..

Arvostelussa: Taisteluiden aika

Hyvää uutta vuotta lukijoille! Vuosi starttaakin tällä kertaa arvostelun merkeissä.

Kun kuulin, että Meishoubu Retsuden eli WEED -sarjan oma "tietokirja" julkaistaan suomeksi, olin enemmän kuin iloinen. Täytyy tosin sanoa, että olin aika varma, että tämä saadaan suomeksi ihan vain siksi, että olisi typerää, jos Weedistä ei olisi omaa tietokirjaansa - julkaistiinhan Meteor Ginkin.

Omistan jo entuudestaan Taisteluiden ajan japaniversion, joten kyseessä on melko tuttu opus minulle. Olin tosin jo hieman pettynynyt Meishoubu Retsudeniin saatuani sen aikanani käsiin, sillä siinä keskitytään vain Hougen saagan alkuun sijoittuviin tapahtumiin. En kuitenkaan valita, sillä tällainen opus on mielestäni erittäin mielenkiintoinen. Olisi hauskaa saada vastaavanlainen koko sarjasta. Miksiköhän sellaista ei oltu tehty myöhemmin vaikkapa Hougen saagan päätyttyä vaan vain ainoastaan saagan alkupuoliskosta? Onko opukselle tulossa joskus jatkoa? Spekulointien aiheita satelee jälleen.

Taisteluiden aika ilmestyi myöhässä, sen me kaikki tiedämme. Mutta jo tuon penteleen etsiminenkin oli jo yhtä taistelua.. En löytänyt kirjaa edes Tampereen kirjakaupoista, vaikka sen oli ilmoitettu ilmestyvän kirjakauppoihin (myöhemmin toki selvisi, että kirjakauppaa tulisi erikseen pyytää tilaamaan opusta). Aloin jo melkein hermostua ja olin vähällä tilata kirjan Urumista ennakkona, mutta Anttu antoi viime hetkellä hyvän ja edullisemman vihjeen tilata kirja Adlibriksestä. Kyseinen nettikauppa ei ottanut edes mitään postikuluja toimituksesta ja opus maksoi siellä muistaakseni 13,90 eli hyvin edullinen siihen nähden, mitä olen kuullut/nähnyt sen maksavan muualla. Toimitus olisi varmasti ollut nopeampi, mutta tilasin Taisteluiden ajan typerästi joulun aikaan eli kirja ei voinut mitenkään ehtiä luokseni "ajoissa". Senpä takia arvosteluakin pukkaa vähän jälkijunassa.

Eli siis..

Japani- ja suomiversioiden erot alkavat heti kansikuvista ja koosta. Japaniversion kansi on mielestäni paljon hienompi, sillä siinä on yksi suosikkikuvani Weedistä. Ylipäätään japaniversion asettelu ja taustavalinnat poikkeavat muusta teostosta, joten se on iso plussa. Sen sijaan suomiversion kansikuva on turhan keltainen. Vaikka hahmojen asettelu on ihan jees, pilaa tuo keltaisuus kuvan aikalailla. Ehkä keltainen väri on kuvaavinaan auringonlaskua tai vastaavaa, mutta siitä huolimatta se on mielestäni epäonnistunut. Kuva olisi ollut parempi "normaaleilla väreillä", esimerkiksi samaan tyyliin, mikä Taidekirjassakin oli. Olisin toivonut kansikuvaan erilaisempaa, huomiota herättävämpää kuvaa. Tämän kaltaiset ryhmäkuvat alkavat jo tylsistyttää, sillä näitä on jo nähty kuukausitolkulla putkeen mm. Orionin tiimoilta. Sen sijaan tykkään suomiversion takakannesta ja rakenteesta, josta tulee mieleeni jostain syystä sanakirja tai vastaava.

Sisältö sen sijaan vaikuttanee aikalailla samanlaiselta, mikä nyt tietenkään ei yllätä ketään. Alkuosan värikuvat olivat tuttuja, eivätkä ne näin ollen luoneet mitään erityisempiä fiiliksiä. Toki nuo hienoja ovat, mutteivät tuoneet mitään uutta ainakaan minulle.

Suomennoksesta täytyy sen verran kitistä, että mielestäni tässä oli muutamia tosi huonosti suomennettuja sanoja. Esimerkiksi "muistettavimmat" -ilmaisu on mielestäni hirveän hankalasti lausuttava ja kankea. Sen tilalla olisi voinut hyvin olla "muistetuimmat" tai "ikimuistoisimmat". Toinen silmään pistänyt juttu oli "Sana GB:ltä", joka olisi ollut ehkä parempi "GB:n kommentit/kommentti". Muutenkin osa lauseista oli hieman kankeita, mutta muuten olen ihan tyytyväinen.

Taisteluiden aika kertoo nimensä mukaisesti Weed -sarjan taisteluista, mutta mielestäni tässä opuksessa syvennyttiin ihan liikaa pieniinkin taisteluihin. Mielestäni niissä olevat selostukset eivät tuoneet minulle mitään uutta tietoa. Kuitenkin mielestäni oli hienoa, että Tuomio -kohdassa taistelua arvioitiin puolueettomasti ja jopa hyviksien puolelta löytyi virheitä. Hahmot -osiossa sen sijaan eniten kiinnosti asteikko, joka kuvasi mm. hahmon karismaa, rohkeutta, voimaa ynnä muuta. Mielestäni ne olivat ihan paikkansa pitäviä, eikä niitä oltu vedetty ns, yli. Se sijaan itse hahmoesittelyt eivät nekään kertoneet oikeastaan mitään uutta.

Kaikista mielenkiintoisin osuus oli ehdottomasti "Perustietoa koirien maailmasta". Siellä oli hieman hahmojen haastatteluja ja hieman taustoja asioille. Harmi vain, että niissäkin oli aivan liian vähän uutta tietoa. Tästä osiosta pidin kuitenkin eniten, sillä siinä päästiin vasta itse asiaan eli tieto -osaan.

Kumppani -testistä pidin myöskin. Oikealla nimelläni kumppanikseni tuli Kagetora ja Satanicalla Akame. Olen tyytyväinen ja kuvauksetkin pitänevät ihan paikkansa.

Kokonaisuudessaan olin odottanut tältä opukselta paljon enemmän, mutta kyllä tästä tuon 13,90e sopi maksaa. Jos taistelu syynäyksiä olisi ollut vähemmät, olisi varmasti itse uudelle tiedolle ja asioiden selittelylle ollut enemmän tilaa. Jos tästä kirjasesta pitäisi jokin arvosana antaa asteikolla 4-10, olisi se varmaankin 7.

Arvostelussa: GDW osa 38 - Vanhan soturin ylpeys

Jälleen uusin Weed arvosteltavana perinteiseen tapaan. Kuten edellisessä postauksessa totesinkin, on ginga jäänyt viime kuukausina huomattavasti taka-alalle muiden kiinnostusten kohteiden jyrätessä päälle, mutta mielenkiintoni itse mangan ostamista kohtaan on pysynyt ennallaan. Erityisesti nyt, kun Weedissä käydään ainakin minulle täysin tuntematonta saagaa, pysyy mielenkiinto huomattavasti suurempana kuin "vanhojen jauhaminen". Ehkäpä tämä saaga poikii enemmän innokkuutta myös blogin puolelle ja vähän uusia aiheitakin~

Mutta asiaan. Tämän osan kansikuva ei ole suosikkini. Weedin asento ja ilme on aika mitään sanomattomat loppu peleissä, vaikka söpöhän tuo on. Tausta ei sovi mielestäni kuvaan ollenkaan, enkä sitä taaskaan sen enempää viitsi kommentoida (kirottu metsämaisema).. Sen sijaan asento on kerrankin vähän erilainen, eikä aina sellainen perus hyppäämis kuva.

Pidän sotakoirista hirmuisesti. Edellisen osan arvostelussa mainitsinkin jo tykkääväni koirien sotilasmaisesta käytöksestä toisiaan kohtaan ja tämä osa lisäsi peukutteluni määrää asian suhteen. Tykkään, tykkään, tykkään! Vaikken mikään sotahullu koskaan ole ollutkaan, tykkään hirveästi siitä, miten järjestelmällisesti ja fiksusti sotakoirat käyttäytyvät keskenään ja miten armeijamaista homma on näiden keskuudessa.

Lydiasta olen alkanut pitää jonkin verran enemmän. Se ei ehkä mielestäni täytä luutnantin arvonimeen sopivia kriteereitä voimallisesti, mutta puhua se kyllä osaa ilman ripsien räpsyttelyä ja voivottelua. Kaiken lisäksi se on hieman miesmäisempi verrattuna yleensä gingassa oleviin narttuihin, joten toivottavasti en tule jatkossa pettymään hänen suhteensa. Jostain syystä olen kuvitellut Lydian olevan jonkin sortin fan service hahmo, mutta tähän asti olen sitä mieltä, että vaikka näin olisikin, ei se ainakaan siltä vaikuta. Olen kuitenkin aistivinani Lydian puolen vaihdosta, minkä kyllä tiedän tapahtuvan vielä jossain vaiheessa. Onneksi Hakuroun poika ei kuitenkaan ainakaan tässä osassa uskonut Lydiaa, vaikka ehkä olisi kannattanutkin.

Uudet majuritkin vaikuttavat edelleen ihan kelvoilta pahiksilta, eivätkä miltään Hougenin paskahousuilta. Pidän erityisesti Aramin kasvoista. Ne tuovat mieleeni hitusen Kenraalin (apinasaagasta), mutta koiraversiona. Maltan tuskin odottaa, kuka tämä Lydian mainitsema marsalkka sitten on..

Tykkäsin muuten hirmuisesti myös Ramista, lammaskoirasta, joka otti Jeromen suojeltavakseen sotakoirilta. Kohtaus, jossa Jerome pyytää Ramia lähtemään Ouun hakemaan joukkoja apuun oli mielestäni hieno jollain tapaa. Ram kieltäytyi aluksi vedoten velvollisuuksiinsa ihmisten parissa, mutta suostui lopulta. Täytyy tässä kohtaa pienesti ylistää Jeromea, sillä se ilmeisesti aavisti, ettei Hakurou aio pyytää Outa apuunsa ilman pientä avitusta. Ehkä tuolla saksanpaimenella on sittenkin vielä järkeä päässä kaiken tuon kuolemisdraamailun ohella.. Jään odottamaan innolla jatkoa tällekin juonenkäänteelle.

Hakuroulla tuntuu olevan itsestään turhat luulot. Se ei tuntunut kuuntelevan Jeromea pätkän vertaa, vaikka raukka yritti kertoa venäläisten suuren määrän ja kehotti tätä kutsumaan Ou apuun. Vasta, kun sotakoirat tappoivat useamman koiran Hakuroun joukoista leikiten, tajusi tämä, että Ousta ehkä sittenkin kannattaa pyytää apua. Ylipäätään Hakuroun tasoisen karhunkaatajan ei pitäisi olla noin tyhmä ventovieraan lauman suhteen. Se asetti itsensä turhaan vaaraan asettumalla junaradalle makaamaan (ja antoi vielä vihollisen piirittää itsensä), eikä varautunut lainkaan siihen, että joku voi hyökätä sen kimppuun joukolla. Huolimatta siitä, että Hakuroun joukot olivat lähellä valmiudessa, oli teko mielestäni typerä. Olisi edes ottanut jonkun toisen mukaansa tai sitten käskenyt joukkonsa koirien kimppuun ennen kuin saa itse turpaansa.

Weedin ja Koyukin suhde on kyllä outo. Vaikka Kotetsu tuli kertomaan hädissään Weedille ihmisten naittavan Koyukin toiselle, ei Weed tuntunut aluksi reagoivan asiaan mitenkään. Se kyllä vaikutti olevan hieman ajatuksissaan ja varmaan mietti, miten sen pitäisi edes asiaan reagoida. Onneksi se kuitenkin lopulta tajusi lähteä elämänsä rakkauden (krhm, tunteneet ehkä pari kuukautta) perään kertomaan rakkauden tunnustuksensa ja muuta draamaa. Tylsää. Jostain syystä kiusaannun tällaisista kohtauksista, etenkin, kun olen aina pitänyt Weedin sukua vähän vähemmän romanttisena. Toisaalta, onpahan jotain tavanomaisuudesta poikkeavaa jälleen. Koyukin suhteen alan olla jo sitä mieltä, etten taida hänestä oikein pitää. Hän on liian tavallinen ja "narttu muiden joukossa". Olisin toivonut Weedin kumppanilta vähän enemmän.

Olen kyllä todella innostunut tästä sotakoira saagasta ja toivon, että Takahashi on vetänyt sen kunnialla loppuun, eikä pilaa ideaa parin osan jälkeen, niin kuin apinasaagan suhteen meinasi vähän käydä. Ainakin toistaiseksi vaikuttaa siltä, että tämän saagan suhteen sensei on ollut hyvin innostunut, sillä hahmot ovat kunnollisia ja juoni tuntuu olevan hyvin mietittynä. Vielä ei onneksi ole töpätty missään. Odotan innolla seuraavaa osaa!

Innostus gingaan kausittaista?

Kaikella on omat huippunsa ja pohjansa, myös fanituksen innokkuudella. Omalla kohdallani olen huomannut, että tällä hetkellä olen jälleen kiinnostunut enemmän tanssiharrastukseeni liittyvistä asioista sekä muutenkin synkiönä elämisestä kuin gingasta. Innokkuuden laantuminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että lopettaisi fanituksen kuin seinään, vaan pikemminkin jättää asian hetkeksi toissijaisemmaksi.

Älkää pelästykö, en ole jättämässä blogiani tai fandomia. Edelleen kirjoittelen tekstejä aktiivisesti, tosin nyt hieman harvemmin johtuen vuorotyöstä ja muista kiireistä sekä yksinkertaisesti inspiraation puutteesta. Kun ilta- ja aamuvuoroja on sekalaisesti pitkin viikkoa, ei välttämättä jaksa kirjoittaa kuin ehkä pari pätkää luonnosteluvaiheessa olevia tekstejä. Mielestäni blogia tulisi kirjoittaa silloin, kun siltä tuntuu, ei tekstiä tarvitse jatkuvasti suoltaa ja julkaista. Yllätyksellisyys on mielestäni kivempaa kuin ennalta-arvattavuus. Blogin lisäksi käyn edelleen Kaksoissolan foorumilla, mutta sinne kommentoiminen on jäänyt viime kuukausina hyvin vähälle johtuen siitä, ettei minulla ole ollut sanottavaa oikein mihinkään. Uusimmat Weedit ostan edelleen ja olen mukana hieman näkymättömämpänä. Lueskelen foorumeita, blogeja ja Facebook ryhmiä.

Onko fanituksen innokkuus kausittaista ja voiko 100% mielenkiinto pysyä särkymättömänä mihinkään? Jälkimmäiseen sanoisin, että ei voi. Joskus sitä tulee innostuttua hetkellisesti vaikkapa jostain tietystä bändistä ja parin kuukauden päästä onkin jo aivan toisenlaiset kuviot. Nyt on näköjään käynyt niin, että gingan oltua aikansa jälleen isosti pinnalla, on sen aika siirtyä sivuun jälleen hetkeksi. Tai no, sivuun ja sivuun, aktiivinen fani olen edelleenkin. Sanottaisiinko, että ajatuksistani ei niin suuri osa enää kosketa gingaa kuin ehkä vielä vaikka puoli vuotta sitten ja sen huomaa varmasti bloginkin epäaktivoitumisesta.

Fanitus on varmasti monella meistä eri vaiheissa. Osalla se on täysin "kadonnut" hetkellisesti, osalla se on suurimmillaan. Olen ehkä aistinut blogeistakin pientä mielenkiinnon puutetta, sillä tekstejä ilmestyy harvemmin kuin ehkä aiemmin, vaikkakin yhä säännöllisesti. Onko ginga sittenkin ainoana aiheena rajallisempi kuin osasimmekaan odottaa? Onko kaikki aiheet jo käsitelty? En usko, mutta uusien aiheiden keksiminen on itselleni muodostunut paljon hankalammaksi. Ehkä se johtuu vain siitä, että mielenkiintoni tätä sarjaa kohtaan on vaihteeksi laskenut hetkellisesti.

Mutta mikä sitten saa minut innostumaan gingasta aina uudestaan ja uudestaan? Sanoisin, että innostus nousee yleensä silloin uudelleen, kun tajuaa niin sanotusti "laiminlyöneensä" asiaa, josta pitää kovasti. Ginga on ollut mukana lapsesta saakka, ei sitä noin vain jätetä kelkasta pois. Samoin on monien bändien kanssa. Välillä olen hirveän innostunut jostain X bändistä hyvin pitkään ja pian saatankin jo innostua seuraavasta - silti ne ns. kestosuosikit pysyvät mukana ja sydämessäni.

Satanica toivottaa hyvää joulua kaikille gingabloggaajille ja lukijoilleen! Tekstejä tulee kuin on tullakseen, hieman harvemmin kylläkin, kuten olen jo maininnut.

Onko lukijoiden fanitus gingaa kohtaan missä vaiheessa? Onko fanituksesi ns. huipullaan vaiko laskussa? 

Suurennuslasin alla: John

John on yksi mielipiteitä jakavia, suhteellisen suuressa osassa olevia hahmoja Gingassa. Sitä pidetään ylpeänä, itsekkäänä, ylimielisenä ja kateellisena, mutta toisaalta se nähdään myös luotettavana, rohkeana ja hyvänä ystävänä. Millaisen kuvan itse olen Johnista saanut ja miten mielipiteeni hahmosta on muuttunut vuosien mittaan?

Palatessani lapsuusmuistoihini muistan, ettei John kuulunut lempihahmoihini lainkaan. Pidin sitä ilkeänä, itsekkäänä ja ylimielisenä rehvastelijana, kuten jo yllä totesinkin. Kavereiden kanssa, jos Hopeanuolta leikittiin, en ikinä halunnut olla John. Ylipäätään muistan Johnin olleen leikeissäni aina sivussa ja ns. oikeakäsi/ystävä, ei mikään spesiaali. Vaikka John olikin pystykorvainen, kunnon metsästyskoira, se ei koskaan ollut suosiossani. Ehkäpä Hidetoshi, lapsuuteni inhokkihahmoja, vaikutti asiaan omalla tavallaan.

Nyt aikuisena olen alkanut pitää Johnista, sillä olen löytänyt siitä useita hyviä ja monipuolisia piirteitä. GNG:n aikana hahmo kasvaa luonteellisesti selkeästi. Se on alussa täysin ihmisten puolella, eikä se pahemmin arvosta villikoiria saatika heikompia. Se pitää itseään täydellisenä, mikä tosin osittain pitää paikkansa - John ON hyvä metsästyskoira. Samalla se on ehkä jollain tapaa kateellinen Ginille, joka osoittaa olevansa ikäistään parempi ja fiksumpi metsästyskoira muutaman kuukauden ikäisenä pentuna. Ginin ansiosta John lopulta oppii hyväksymään villikoiratkin - tosin osa syynä hyväksymiseen taisi olla kolaus itsetuntoon, kun John hävisi Rikille 100-0 kaksintaistelussa, jonka se luuli voittavansa.

John taitanee olla koira, joka on saanut pennusta saakka kaiken haluamansa. Se on arvostettu ja tottelevainen koira metsästäjien keskuudessa, kuten isäntänsäkin. Sen itsevarmuudesta on hyötyä monessa otteessa, eikä sitä varmastikaan turhaan valittu johtamaan joukkoja saatika myöhemmin olemaan Ginin luotetuimpia sotureita. Rehvastelevasta ja ylimielisestä Johnista muuttui hiljalleen luotettava, sydämellinen ja oikeutta tavoitteleva koira - Oun soturi. Tällaisista henkisistä kasvutarinoista pidän oikein paljon ja senpä takia olen ehkä alkanutkin pitää Johnista enemmän.

Weedissä John on tyystin erilainen hahmo kuin GNG:ssä, eikä ihmekään, sillä se on tajunnut, mikä on väärin ja mikä oikein. Se on tehnyt virheitä, mutta on oppinut niistä. Ennen kaikkea se on ymmärtänyt, mitä oikeudenmukaisuus tarkoittaa. Onneksi hahmosta löytyy vielä kuitenkin GNG:stä tuttua itsepäisyyttä ja ylpeyttä. Miksikään lässyttäjäksi John ei onneksi muuttunut. Se pikemminkin viisastui ja avasi silmänsä, aivan kuten moni muukin.

Johnin kuolema on ainakin omasta mielestäni koskettavimpia kuolemia koko Ginga sarjassa. John on kuitenkin niin suuressa roolissa ja monen suosikkihahmo, että sen kuolema aiheutti jopa suuttumusta monissa lukijoissa. Joidenkin mielestä Johnin olisi kuulunut jäädä henkiin, mutta itse olen sitä mieltä, että sen aika oli juuri silloin otollinen kun se oli. On tylsää, jos kaikki sankarit jäävät aina henkiin.

Arvostelussa: GDW osa 37 - Lähestyvä uhka

Kansikuvasta tuli yksi suosikeistani. Pidän kuvan synkkyydestä, sillä se sopii mielestäni sisällön kanssa hyvin yksyhteen huolimatta siitä, että vuodenajat ovat erit tarinassa ja kansikuvassa. Hahmojen ilmeet toimivat hyvin ja kerrankin kansikuvassa on hahmot, jotka jollain tapaa liittyvät kunnolla tarinaan.

Myös sisällön suhteen olen erityisen tyytyväinen. Venäjän sotakoirat tuntuvat tosi mielenkiintoisilta ja potentiaalisilta pahiksilta, ei miltään Hougen shitiltä. Ne olivat hyvin tyylilteltyjä ja "päähahmot" laumasta pystyi erottamaan heti. Pidin siitä, että ne ovat nimenomaan saksanpaimenia, eivätkä sekalaista seurakuntaa. Koirien samanrotuisuus ja samankaltaisuus tekee niistä hyvin sotilasmaisia arvonimineen kaikkineen, mistä pidän todella paljon. Myöskin se, että ne ilmeisesti ovat ihmisten kouluttamia, on mieleeni - kertoo siitä, että ne osaavat (toivon mukaan) taistella kunnolla ja hämmentävät villikoiria taidoillaan. Toivon mukaan en tule pettymään tarinan edetessä.

Yllätyin, että venäläiset lähtivät valloittamaan nimenomaan Hokkaidoa, eivätkä Outa, kuten jostain syystä aiemmin kuvittelin. Hokkaido on mielestäni hyvä paikka uudelle tarinalle ja koirat pääsevät jälleen liikkeelle kotikonnuiltaan. Oli kivaa päästä näkemään pitkästä aikaa Hakurouta, joka tuntui olevan oma vanha hölmö itsensä. Jostain syystä kuitenkin tuntui, että Hakurou oli turhan "hällä väliä" -asenteella yllätyshyökkäyksestä ja huskylla tuntui olevan itsestään aika suuret luulot.. Sen sijaan repesin totaalisesti ensimmäiselle lauseelle, jota Jeromesta kerrottiin: "Jerome etsi yhä paikkaa jossa kuolla." Taisi tuosta Jeromen kuolemanhalusta tulla aikamoinen vitsi itse Takahashillekin. Vaikka jutun pointtina on varmasti se, miten uskomaton ja hyvä soturi Jerome on, tuo kuolemanhalu on jo mennyt naurettavuuden yli. Muutenkin Jeromesta on hahmona kadonnut se mystisyys, mitä siinä oli aivan Hougen saagan alussa. Jostain syystä kuitenkin pidin kaikesta, missä Jerome oli mukana tässä osassa, vaikkakaan en vielä vakuuttunut "vanhan kunnon Jeromen" paluusta. Olen muuten edelleenkin hieman pihalla siitä, missä vaiheessa Jerome oikein jätti oulaiset ja miksi. Vissiin muistissa jotain häikkää. Valaiskaa joku, jos tälle oli joku selitys jossain osassa.

Lydia on hahmo, joka on mietityttänyt minua pitkään. Sen arvo luutnanttina yllätti, sillä kuvittelin hahmon olevan vain yksi laumasta. Harmikseni Lydia paljastuikin vähän onnettomaksi, sillä sen esitys Jeromelle oli niin läpinäkyvää ja epätyypillistä noinkin suuren arvon omaavalle hahmolle. Toivon, että Lydia pääsisi vauhtiin seuraavassa osassa paremmin vaikkapa taistelun merkeissä. Toistaiseksi minulla kuitenkaan ole hänestä sen kummempaa mielipidettä. Katsotaan, mitä seuraavat osat tuovat tullessaan.

Viime osan huumori oli mieleeni, mutta tässä osassa se notkahti ja pahasti. Ällötyin Sasuken, GB:n ja Kyoshiroun touhuista ulosteillaan ja oloni oli hyvin kiusallinen erityisesti siksi, että koko homma tuntui omaan makuuni hyvin lapselliselta ja kun Weedkin vain toljotti tilannetta hämmentyneenä vierestä. Valitettavasti tuota sekoilua oli pitkin poikin osaa ja muutenkin sen sovittelu tähän osaan oli jotenkin outoa, kun muutoin tarina eteni hyvin synkästi. Onneksi kuitenkin Hokkaidon tapahtumat pelastivat kaiken.

Koyuki tuntuu edelleen perusnartulta, enkä vieläkään oikein tiedä, miten suhtautua siihen. En oikein ymmärtänyt, mitä ihmettä Gin luuli tekevänsä, kun se ikään kuin yritti niin sanotusti puhua Weedin tunteista pahaa kishu paralle. Tilanne oli mielestäni jotenkin hyvin epähopeanuolimaista, sillä se Gin, jonka minä tunnen, ei noin tekisi.. Vaikkakin jotenkin ymmärsin pointin, mitä tuolla juoruamisella haettiin. Koyuki kieltämättä muistuttaa turhankin paljon Sakuraa ja toisaalta pidän erittäin suloisena sitä, jos Weed näkee naaraassa äitinsä.. En vain käsitä, miksi Ginin piti mennä pilaamaan ja spekuloimaan ääneen typeryyksiä. Antakoot poikansa kertoa tunteistaan itse tavalla, jolla ne oikeasti ovat. Ylipäätään Gin tuntui tässä osassa muuttuneen oudoksi. Se ei kommentoi oikein mihinkään, eikä sen tekemiset tunnu enää niin hienoilta kuin ennen. Ilmeisesti akitasankari on jättäytymässä taka-alalle, jotta Weed saisi loistaa.

Kokonaisuutena hyvä osa, vaikkaki ison miinuksen annan tuosta kakkapissa -huumorisekoilusta. Seuraavan osan suhteen minulla on suuret odotukset. Mitä mieltä te muut olitte?