Arvostelussa: Weed Gaiden - Soturien tie

Weed Gaidenin ilmestymispäivä oli ihan pimennossa minulta. Muistin sen ilmestyvän helmikuussa, mutta tarkkaa päivää en muistanut ollenkaan. Noh, kiitos Kaksoissolan blogin, tajusin, että nyt täytyy rientää kauppaan ostamaan oma kappale, ettei vain jää ilman.

Weed Gaidenia en koskaan harkinnut ostavani japaniksi, edes silloin, vaikka se olisi ollut suhteellisen helppo saada. Jostain syystä sitä alitajuntaisesti ajatteli, että nuo tarinat, jotka Weed Gaidenissa on, on varmasti joskus luettavissa "jostakin". Vaikka Melin tarina minua kiinnosti ehkä eniten tässä opuksessa, jotenkin sitä salakavalasti aina haaveili mangan suomennoksesta - ja tässä se taas nähtiin, suomennettiinhan se vihdoin. Japanin kielisten extrojen hankinta lukuunottamatta Weed Worldeja sun muita taitaa nyt jäädä, sillä suomennoksia tulee niin paljon, että japanin kielisiä "kaksoiskappaleita" on ehkä vähän turha ostaa - ellei sitten halua erilaisia painoksia hyllyynsä, niin kuin moni keräilijä nykypäivänä haluaa. Saa nähdä, miten hyvin japanin kieliset versiot nykypäivänä menevät edes kaupaksi Suomessa, kun niitä on suomenneltu nyt niin monta.

Jos ajatellaan kokonaisuutta, niin mielestäni nimitys Soturien tie ei ehkä ole se kaikista paras valinta, sillä opuksessa olevat kertomukset eivät Meriä lukuunottamatta kerro kenestäkään WEED - sarjan hahmosta, vaan ne pikemminkin hyppäävät sivuraiteille. Toisaalta, entäpä, jos Ron, Shion ja Hanako olivatkin oun sotureita, joista ei vain puhuttu koko Weedin tarinan aikana mitään? Spekulaatioita voi tehdä moneltakin eri kantilta. Mielestäni tämän opuksen tarina anti on oikein mielenkiintoinen ja erilainen - tykkäsin siis.

Alle olen koonnut omiin osioihinsa eri tarinoiden arvostelut, jotta teksti on mahdollisimman selkeä ja helppolukuinen.

Weed Gaidenin ensi lehtisiltä löytyy ihania, tosin tuttuja värikuvia, joihin on selitetty kivasti. Tunnelmaan pääsi heti mukaan ja oli kiva, että Weed ajatteli kerrankin äitiään.

MERIN MATKA

Merin matka oli ehkä tämän opuksen toiseksi paras tarina. Se sijoittui selkeästi samaan tapahtuma-aikaan kuin Hougen saagakin oli meneillään. Mielestäni tällainen sijoittelu oli Takahashilta nerokasta, sillä aiemmat keskeisiin ginga-hahmoihin liittyvät tarinat ovat aina kertoneet ennen tai jälkeen tapahtumien. Merin tarina on sopivasti samaan aikaan sijoittuva, oletan sen kertovan Merin matkasta Weedin luokse.

Tarinassa Mer törmää perheeseen, jota Japanin suurrikolliset ahdistelevat. Perheen mukana on koira, joka saa pahan iskun päähänsä. Mer hyökkää apuun laumalleen ominaisesti ja saa perheen koiran huomion ja kiitokset itseensä. Koiran nimi on Jodie, jonka ymmärsin olevan narttukoira. Jodie kuuluu Justice nimisen vapaaehtoisjärjestön ryhmään, jonka kanssa Mer auttaa Jodieta pelastamaan isäntäperheensä rikollisten kynsistä. Tarina oli mielestäni ihan kiva, sillä mielestäni on kiva, että Japanissa on muuallakin oikeudenmukaisuutta tavoittelevia ryhmittymiä oulaisten lisäksi. Olin iloinen, että Merin kyvykkyyttä kerrankin kehuttiin, eikä sitä pidetty arkana pentuna, niin kuin sen kohtalo on yleensä ollut. Harmittaa vain, että Merin tarina ei kertonut oikeastaan ollenkaan Meristä, vaan enemmänkin Justicen ryhmästä, jonka apuna Mer siis tosiaan oli. Tarina päättyi onnellisesti: isäntäperhe pelastui koirien ansiosta. Mielestäni tarinan päätös oli hyvä, sillä pilkullinen koira jäi pohtimaan Merin sanaa Ou. Ehkäpä Justice lähti myöhemmin Merin perään auttamaan oulaisia taistelussa Hougenia vastaan? Jälleen aukinaiseksi jätetty loppu, minkä Takahashi mielestäni taitaa hyvin.

LONELY RON

Lonely Ronin tarina onkin tuttu jo Shin Gaidenista. Harmi kyllä joudun toteamaan, että tämä tarina ei jostain syystä ole kovinkaan kiinnostava. En tiedä johtuuko se siitä, että päähenkilö on tankandoggi eikä suloinen akitakoira, mutta ylipäätään tarinaa ei kiinnosta lukea. Siksipä joudun myöntämään, etten lukenut Lonely Ronia kuin ensimmäisen osan alkupuolelle asti, kunnes skippasin koko homman.

Ron on mielestäni hahmona tosi suloinen. Se on hölmö ja todella kiltti, miksi hieman ihmettelenkin kummallista antikiinnostustani tarinaa kohtaan. Ronin tarina alkoi kyllä ihan nerokkaasti ja ajatuksia herättävästi: kuinka moni koira joutuu kokemaan samaa kuin Ron? Elämistä tylsässä pienessä tilassa päivät pitkät ilman kunnon ulkoilutusta? Voisiko koirien karkailu johtua siitä, että ne eivät saa tarpeeksi liikuntaa ja päättävät sitten omin avuin lähteä "lenkille"? Ron karkaa omistajiltaan, eikä yllä olevasta kuvasta päätellen asia tunnu haittaavan sitä ollenkaan - päin vastoin.

SIIONIN TUULI

Tämä tarina oli ehdoton lempparini tästä opuksesta. Se kertoo Kenta nimisestä koulukiusatusta pojasta, joka löytää kaksi valkoista koiraa metsän siimeksestä, jotka se nimeää Shioniksi ja Shiroksi. Kenta tuntuu olevan hyvin kiintynyt Shioniksi nimeämäänsä pentukoiraan ja hän käy päivittäin ruokkimassa ja leikkimässä niiden kanssa. Kentan vanhemmat eivät asiasta pistä pahakseen, sillä poika tuntuu olevan todella yksinäinen.

Eräänä päivänä kiusaajat saavat tietää Kentan puuhista metsässä ja seuraavat tätä kiusaamisen merkeissä. Shion kuitenkin tulee puolustamaan ystäväänsä ja kohtauksesta minulle tuli automaattisesti mieleen Gin ja Daisuke. Vaikka koirat eivät tarinassa puhuneetkaan, oli Shion silti käyttäytymiseltään hyvin paljon samanoloinen Ginin kanssa - oikeutta puolustava ja ystävien tukena oleva. Shionin avulla Kenta voitti kiusaajansa ja kasvoi ihmisenä - jatkossa tuskin itkupilliä enää nähdään. Tarina oli mielestäni todella opettavainen: kun on kaverin tukena, saa arvostusta osakseen. Näin kävi myös Shionille, joka myöhemmin katosi mystisesti. Oli kiinnostavaa lukea vaihteeksi tarina, jossa koirat eivät puhu, vaikka suuressa osassa ovatkin.

HANAKO

Myös Hanakon tarinasta pidin tosi paljon, sillä se perustui tosi tapahtumiin ja varmasti olikin suoraa "lainausta" Takahashin omasta elämästä. Puolisusi Hanako päätyi omistajalleen hyvin perinteisellä "luovutustaktiikalla" eli se vain annettiin Takahashille ja hänen perheellensä. Siinä missä Shionin tuuli oli opettavainen tarina auttamisesta, oli Hanakon tarina erittäin koskettava - jopa minun silmäni alkoivat vetistämään viimeisillä sivuilla.

Hanako kertoi oikeasta koirasta (tai pikemminkin koirasudesta) oikeassa ympäristössä. Tarinasta selvisi, että Hanako oli aivan erityinen koira. Se karkaili ja saattoi leikkiäkin turhan rajusti, oli se silti äärimmäisen kiltti, vaikka siinä suden verta olikin. Mielestäni tarina kertoi hyvin siitä, miltä tuntuu omistaa väärinymmärretty koira. Moni ulkopuolinen piti Hanakoa vaarallisena sen karkailun ja susimaisen olemuksen takia, mutta Takahashi näki sen aivan erityisenä ja omanlaisenaan yksilönä. Mielestäni tarinaa voisi hyvin verrata ihan tosi elämäänkin: moni meluisa ja äänekäs koira mielletään usein arvaamattomaksi, jopa pelottavaksi, vaikka se todellisuudessa olisikin vain innokas.

Weed Gaiden oli mielestäni oiva suomennos. Se sisältää opettavaisia tarinoita erilaisista koirista ja eri näkökulmista. Osa tarinoista on koirakeskeisiä, osassa päähenkilönä ja kertojana onkin ihminen - koiran omistaja ja paras ystävä. On hienoa, että Takahashi paneutuu tärkeisiin asioihin useammalta eri kantilta, jopa sellaisilta, jotka eivät hänelle ominaisia aina ole.