torstai 25. syyskuuta 2014

Tekstin pituus = laadun takuu?

Lukiessani blogistani saamia palautteita, törmään hyvin usein yhteen tiettyyn toistoon: Tekstejäni pidetään hyvinä niiden pituuden ja kattavuuden takia. Vaihtoehtoisesti olen saanut palautetta myös siitä, että tekstini ovat niin pitkiä, ettei niitä aina jaksa ajatuksella lukea loppuun ja ne saattavat toisinaan olla sekaviakin. Toisinaan olen kyllä samaa mieltä näiden palautteiden kanssa. Pitkä teksti on yleensä houkutteleva etenkin, jos siihen on liitetty aiheeseen tavalla tai toisella sopivia kuvia, kun taas pelkkiä kuvia sisältävät postaukset koetaan toisinaan automaattisesti laaduttomana ja "huonona".

Aloittaessani aikoinaan ala-asteen loppupuolella ensimmäisissä foorumipohjaisissa roolipeleissä, törmäsin hyvin usein mielestäni todella typerään sääntöön: " Peliviestin on oltava sen ja sen monta riviä pitkä". Ala-asteikäisenä oli auttamattoman vaikeaa keksiä määrätyn verran tekstiä yhteen peliviestiin jo pelkästään nuoren iän takia ja toisinaan joutui ihan oikeasti kirjoittamaan kaikenlaista shaibaa viestiinsä, jottei saisi ylläpidolta haukkuja niskaansa. Toisinaan vielä nykypäivänäkin törmään samaan väitteeseen, mutten niinkään roolipelimaailmassa. Pituuden oletetaan aivan liian usein takaavan 100%sen laadun, sillä se mukamas kertoo kirjoittajansa mielikuvituksellisuudesta ja hyvästä äidinkielen hallinnasta. Lyhyt viesti sen sijaan kertoo huonosta luovuudesta ja huonosta kieliopin hallitsemisesta. Onko asia loppujen lopuksi ihan noin? Ei minusta.

Koska olen tässäkin asiassa jossain suhteessa eräänlainen vastarannan kiiski, päätimpä tämänkin asian nostaa tapetille. Mikä pitkässä tekstissä tekee laadun? Sekö, että kirjoittaja on keksinyt sanottavaa jostain asiasta pitkät pätkät? Kekseliäisyys ja hyvä kirjoitustyyli tempaavat toki aina mukaansa, vaikka teksti olisi useita sivuja pitkä, mutta jos se on huonosti kirjoitettu, voi asia olla aivan päinvastainen. Kömpelö, huonosti jäsennelty, pitkät kappaleet, äidinkielellisesti häiritsevästi takelteleva (ja nyt puhun siis nimenomaan tosi isoista mokista, en mistään pienistä pilkkuvirheistä) ja huonosti suunniteltu teksti voivat turhauttaa lukijaansa. Hyvä teksti taas omasta mielestäni koostuu hyvästä jäsentelystä, kappalejaosta, omintakeisesta kirjoitustyylistä (senkään ei aina tarvitse olla kirjakieltä) ynnä muusta.

Monesti tulee törmättyä blogeja lukiessani tosi hyviin ja kiinnostaviin otsikoihin, mutta sisältö onkin ollut jotain aivan muuta. Se ei välttämättä ole liittynyt lainkaan käsiteltävään aiheeseen tai sitten teksti ei niin sanotusti kata sitä, mitä otsikko antaa ymmärtää oli teksti ulkonäöllisesti miten kattavanoloinen tahansa - jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. Täytyy kyllä kuitenkin omalta osaltani sanoa, että itse pidän joitakin tekstejäni hyvin tylsinä niiden kierrellessä ja kaarrellessa suuntaan jos toiseen - tosin nekin tulevat yleensä esiin hankalammissa aiheissa, joihin ei ole jaksanut perehtyä niinkään syvällisesti. Toisaalta, tarvitseeko aina kaikkeen perehtyä viimeisen päälle, kun kyse ei ole mistään tärkeästä tutkielmasta vaan blogista? Omia heikkouksiani kirjoittajana on varmastikin toisinaan kapulakieli, pienet kielioppivirheet ja jaarittelu. Aiheet, joista tiedän jo ennen kirjoittamista selkeän mielipiteen, sujuvat kaikista parhaiten ja luonnollisimmin. Pituus ei aina määrittele sitä, onko jokin teksti automaattisesti hyvä. Esimerkiksi lifestyleblogeissa esimerkiksi tärkeimpänä pidetään usein kuvia, ei niinkään käsiteltävää tekstiä ja sen järkevyyttä. Tiedän myös blogeja, joissa on ainoastaan kuvia. Kuvatkin kertovat loppujen lopuksi paljon, jos ne ovat hyviä.

Pitkä teksti voi siis kyllästyttää lukijan. Liika kaarteleminen, tönköt sanavalinnat ja -järjestykset, asioiden toistelu, aiheeseen perehdyttämättömyys ja liika aiheeseen kuulumattomuus voivat häiritä lukijaa. Itse kunnioitan ja pidän eniten sellaisista teksteistä, joissa asia on hyvin kiteytetty yksyhteen. Riippuu toisinaan hirveästi aiheesta, mistä tykkää lukea pidemmin asiaa ja mistä taas haluaa nähdä enemmän vaikka kuvia sanojen sijaan. Jos palaan takaisin roolipelimaailmaan, niin esimerkiksi kuolen tylsyyteen lukea pelkkää maisemankuvausta kolmeakymmentä riviä ennen kuin päästään asiassa eteenpäin. Sen sijaan peliviesti, jossa sekä kuvaillaan hahmon ajatuksia, olemusta ja itse tilannetta, kiinnostavat tietää. Sama pätee myös blogeihin, nettisivuihin ja ihan jopa vlogeihinkin. Tekstin ei tarvitse olla pitkä, jos se on hyvin kirjoitettu - sekin vaatii taitoa! Kun teksti on kirjoitettu kaikella sydämellä, eikä sitä ole hiottu liikaa, on sitä rennompaa lukea ja kirjoittajan sana kuulostaa aidolta.

Tästä aiheesta voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon, mutta ehkä tähän on hyvä lopettaa. Millaisista teksteistä te lukijat pidätte? Mitä heikkouksia teillä on kirjoittajana, entä mitä vahvuuksia?

torstai 18. syyskuuta 2014

GDA: Ensimmäisiä fiiliksiä

Ginga Densetsu Akamessa on päästy jo jonkin verran eteenpäin. On siis aika hieman jakaa ensimmäisiä fiiliksiä tarinasta.

Täytyy myöntää, että en ole tarinan perässä pysynyt varsinaisesti yhtään johtuen ihan siitä, että kuvalukemalla ei pahemmin selkoa saa tarinan syvällisemmästä etenemisestä, mutta olen lukenut aktiivisesti lyhyitä juonipaljastuksia ja jutellut aiheesta Kaksoissolan foorumilla. Täytyy sanoa sekin, etten ole vielä raaskinut ostaa yhtäkään manga Gorakua huolimatta hienoista kansikuvista, mitä nyt Akamesta on ollut.. Tosin se nyt ei varmaan tullut yllätyksenä kenellekään. Ajattelin kuitenkin jossain vaiheessa ostaa Akamea pari osaa, jahka sitä saadaan muutama kunnon manga ulos (ensimmäinen osa vissiin tulossa syyskuussa?).

Hakutaka
Olen hieman huolissani sarjan etenemisestä. Se on nyt jo usean luvun ajan kertonut hyyyyvin takautuvasti igoista ja kougista. Ajasta, jolloin vielä ihmiset olivat kuvioissa. Totta kai jos miettii, niin takauma aivan historian alkurajoille on hyväkin juttu, mutta odotin sen olevan vain prologi eli korkeintaan yhden luvun mittainen, mikä kiteyttää kaiken vaikkapa siihen päivään, kun itse Akame syntyy. Tämä "prologi" on kuitenkin jo jatkunut pelottavan pitkään ja moni (itseni mukaan lukien) onkin jo alkanut epäilemään, kertooko tarina yhtään Akamesta. Onko faneja huijattu upeiden julisteiden avulla lukemaan sarjaa? En haluaisi uskoa niin. Ehkä pian päästään asiaan..

Pitkään luultiin, että tarinan alkumetreillä esiintyvä valkoinen pentu on Akame, mutta selvisikin, että se on aivan toinen koira, Hakutaka. Toinen yllätys ainakin itselleni oli se, että tarinassa igoja oli muunkin värisiä kuin valkoisia. Toki tiesin jo entuudestaan, että kishuja on muitakin värejä kuin valkoisia (Rara ja Mu ovat esimerkiksi tällaisia), mutta koska GNG:ssä kaikki igat ovat nimenomaan valkoisia, oli niiden monivärisyys yllätys. Mietittyäni asiaa ääneen Kaksoissolan foorumilla, sain pari hyvää vastausta ja kieltämättä ne ovat hyvin loogisia: Ennen kaikki kishuväritykset olivat sallittuja rotunäyttelyissä (?) ja vasta satoja vuosia myöhemmin päätettiin, että valkoinen on ainut sallittu väritys kyseisellä rodulla. Olisiko siis niin, että tarinan valkoinen koira (jonka nimeä en muista) tuo tarinan edetessä esille jollain tapaa "paremmuutensa" muihin väreihin verrattuna ja näin sitten ihmiset päättävät alkaa kasvattamaan vain valkoisia kishuja. Vähän samaan tapaan siis kuin tiikeriraitaisia akitojakin pidetään gingassa parhaimpina metsästykseen. Mielenkiintoista ja hauskaa nähdä, miten Takahashi aikoo asian selittää GDA:ssa.

Ihmisten suhteen olin aluksi jyrkällä ei -kannalla. Pelästyin vietävästi ja ehdinkin jo huudella ympäri kyliä, että Takahashi on mennyt möhlimään pahasti tuotuaan ihmisetkin tarinaan, mutta nyt olen itse asiassa kiitollinen niiden mukaan tuomisesta - päästään aivan ninjakoirien historian juurille. Jos tarina olisi alkanut suoraan Akamen lapsuudesta ihmisten kera, olisi se vesittänyt monta seikkaa GNG:ssä, jossa ihmisiä ei ollut ollenkaan ja ihmisistä puhutaan jatkuvasti menneessä aikamuodossa. Olen kuitenkin toistaiseksi kiinnostunut näkemään, miten ihmiset katoavat koirien keskuudesta. Tuleeko jokin taistelu, jossa ihmiset tappavat toinen toisensa vai hyökkäävätkö koirat heidän kimppuunsa?

Mielenkiinnolla jatkan seuraamista ja odotukseni sen suhteen nousevat koko ajan. Saa nähdä, tullaanko meitä faneja vielä hämmentämään tai yllättämään jollain tempauksella, sillä jo nyt alussa meillä oli vääriä uskomuksia (mm. tuo Hakutakan ja Akamen sekoittaminen keskenään).

Täytyy muuten kehua noita värikuvia, mitä Akamesta on nyt saatu. Aivan mahtavia! Niissä huokuu nostalgisuus ja vaikka tyyli onkin ollut viime aikoina turhan yksinkertaista ja pallomaista, on värikuvissa kaipaamiani yksityiskohtia - valoja, varjoja ja värejä! Erityisesti ensimmäisen osan (puhun siis nyt kokonaisesta mangasta) kansikuva yllätti. Värit ja koirien asennot ovat kauniit. Yllätyin, miten Akame oli "fiksun näköinen", sillä pelkäsin sen olevan armoton pallopää ja ylisöpö. Toki kansikuvassa on hirveästi Takahashin uutta tyyliä, mutta näissä ns. "mainoskuvissa" hän on selvästikin panostanut. Pieni ihmetys kuitenkin tuoda esiin, nimittäin en oikein ymmärtänyt, miksi Gin ja Weed ovat kansikuvassa. Yritetäänkö niillä markkinoida GDA:ta "uutena gingasarjana" (mitä se kylläkin on) vai ovatko hahmot kuvassa mukana siksi, että se toisi enemmän esille sitä, että hahmo on nimenomaan SE Akame.

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Arvostelussa: GDW osa 35 - Veljesten veri

Suomennettujen osien kansikuvat alkavat muistuttamaan uhkaavasti Orioneista tuttuja "plääh" -kuvia taustoineen kaikkineen, mutta pidän hirveästi Weedin ilmeestä tämän osan kannessa. Se on niin ihanan kiltin näköinen :3 Toivoisin kyllä jatkossa Takahashilta (jos nyt siis ajatellaan GDA:ta ja Orionin jatkoa) hieman rajmpaa settiä kansikuviin, kun tarinassakin raakuutta esiintyy jonkin verran. Vaikka kannet ovatkin aina tosi söpöjä ja hienoja, niistä alkaa pian puuttua tietynlaista asennetta, mitä oli Weedin ensimmäisissä osissa. En tiedä johtuuko se piirrostyylin muuttumisesta, mutta jostain syystä GDW:nkin ensimmäiset osat olivat vielä sellaisia, missä selvästi tapahtui jotain muutakin kuin juoksemista tai hyppäämistä.

Anyways.. Osa 35 jatkui tuttuun tapaan siitä, mihin viimeksi jäätiin. Kenraali hyppäsi kalliolta alas ja se ehtikin teurastaa taas melkein kaikki. Olin kuvitellut koko ajan, että Yukimura kuolee battogansa epäonnistumiseen, mutta Kenraali iskikin sitä terävällä puunsirpaleella kylkeen. Yuki ei kuitenkaan onneksi vielä tuossa kohtaa kuollut, ehdin pelätä sitä hyvän aikaa. Kuolema olisi tuossa kohtaa tullut aivan liian nopeasti ja helposti. Kenraalin leikkiessä taistelukyvyttömällä ja kepin päässä tiukasti kiinni olevalla akitalla, mieleeni nousi ajatus soturin häpäisemisestä (mikä tietysti toi kohtaukseen toivomaani dramatiikkaa). Tuossa kohtaa kykeni näkemään Kenraalin voittamattomuuden sen ollessa aseistettuna. Muutoin apinasta ei ollut mielestäni kovinkaan potentiaalista taistelijaa, jos siis verrataan vaikka Hougeniin. Edelleenkään ei päästy Kenraalin pään sisälle, eikä lopullinen syy sen verenhimolle vieläkään selvinnyt. Ärsyttävää! Haluan niitä likaisia yksityiskohtia, enkä mitään lässyn läätä!

Jostain syystä en tästä osasta innostunut niin paljoa kuin mitä olin kuvitellut innostuvani. Kohtaukset menivät aivan liian nopeasti. Oikeastaan ainut kohta, mihin pysähdyttiin, oli Yukimuran kuolema, joka sekin kyllä tuli mielestäni liian nopeasti. Olin odottanut sen viimeiselle battougalle upeaa aukeaman kokoista pysäytyskuvaa, josta näkyy raivo, nostalgisuus ja perinteinen hopeanuolimaisuus, mutta battogan näkeminen jäi tällä erää aika vajaaksi mielestäni - siitä näytettiin vain ensimmäiset pyörähdykset. Sen sijaan olin hyvin yllättynyt Yukimuran suunnitelmasta iskeä kahdella battougalla, mikä teki päävihollisen tappamisesta vaihteeksi erilaisempaa. Kerrankin keskityttiin kahteen hahmoon, ei ainoastaan päähenkilön kuoliniskuun. Erityisesti Weedin versio battogasta jäi hyvin mieleen ja olin mielissäni siitä, että Gin ehti juuri viime tipalla paikalle näkemään poikiensa vedot.

Yukimuralta olisin toivonut viimeisiä sanoja. Se olisi oikeasti voinut kutsua Weediä veljekseen ja kertoa tietäneensä koko ajan akitasankarin olevan samaa verta (mikä muuten oli aivan mahtava veto Takahashilta. Olisi ollut typerää, jos homma olisi ollutkin vain sattumaa). Tämä olisi tuonut kohtaukseen tuplasti enemmän kaipaamaani dramaattisuutta ja varmasti kyynelkin olisi siinä kohtaa kiirinyt silmäkulmaan. Kohtaus jäi mielestäni aivan liian vajaavaiseksi, vaikka erityisesti Weed oli mielestäni ylisuloinen ja selvästi järkyttynyt tilanteesta. Ainut pieni miinus kohtaukselle tuli siitä, että se vei täyden huomion Kenraalista. Sitä ei enää pahemmin muisteltu ja homma jäi vähän niinkuin kesken siltä osin. Ei sillä.. Mieluummin katson Yukimuraa kuin sitä ärsyttävää paviaania, josta ei sitten selvinnytkään yhtään mitään yksityiskohtaista. Siinä oli niin paljon potentiaalia!

Yukimuran kuolema -kohtauksesta mieleeni jäi hyvin myös se, miten kovasti Weed olisi halunnut haudata veljensä Ouun. Mielestäni Gin oli fiksu kertoessaan nuoremmalle pojalleen, että veljen ruumis kuului sen omille maille ja eritoten Saheijin hoteisiin. Ihanaa oli myös se, miten Gin sanoi Saheijille tämän olevan Yukimuran "oikea" isä, hänhän Yukimuran oli kasvattanutkin. Pidin siitä, ettei Gin ollut heti omimassa toista poikaansa sen kasvatti-isältä, vaan se perääntyi itse taka-alalle ja suri muiden kanssa. Viimeistään kyseisessä kohtauksessa alkaa jälleen uskoa siihen, että Gin on todellakin entisensä - aikuistuneempi versio vain siitä, mitä se oli pentuna.


Apina saaga loppui ja uuden saagan makuun päästiinkin jo vähän samaan tapaan kuin Hougen saagankin jälkeen. Tällä kertaa tosin edettiin rauhallisemmin, mikä mielestäni on vaihteeksi ihan hyvä, sillä Hougenin jälkeen saatiin heti eteen uutta tykitystä, missä toki ei vikaa ollutkaan. Vaihteeksi on vain kiva "rauhoittua" välillä ennen seuraavaan koitokseen siirtymistä ja keskittyä hahmojen välisiin suhteisiin muualla kuin taistelutantereella.

Gin ja Weed tuntuvat lähentyvän koko ajan. Mielenkiintoista oli lukea Ginin kertomusta sen ja Sakuran tapaamisesta - tunnusti jopa rakastuneensa valkoturkkiseen kaunottareen ensisilmäyksellä. Yllätyin, että Sakura oli alunperin ollut nimenomaan lemmikki ja liittynyt Crossin "suosittelemana" (tai pikemminkin Cross taisi nimenomaan puolustaa Sakuran pääsyä laumaan) Ginin alaiseksi. Weed pääsikin melkeinpä heti kohtaamaan Koyukin, yllättäen tismalleen samalla tavalla kuin isänsä oli tavannut Sakuran. Pidän siitä, että näin Weediä ja Giniä voidaan verrata keskenään samanlaisiksi ja onhan samantyyliset kohtaamiset herttaisia kieltämättä. Koyukista en vielä osaa sanoa juuta taikka jaata, mutta se vaikuttaa perinteiseltä ginga -nartulta: kömpelöltä, uusavuttomalta ja ujolta. Toivotaan, ettei siitä tule ihan Reika II :D

Reikasta puheen ollen, olin ilahtunut sen ja Hiron pennuista. Sasuken pelleilytkin nänneistä yms. upposi tällä kertaa minuunkin ja kieltämättä nuo vitsailut naurattivat. Vaihteeksi sellaista huumoria, mistä itsekin pidän aavistuksen verran. En kuitenkaan tiedä, voiko Reikan ja Hiron sanoa menneen naimisiin, kun muut eivät asiasta tienneet.. Tosin tuolla taidettiin tarkoittaa jotain ihan muuta...~

Koyukin veli Kotetsu vaikuttaa hyvin sellaiselta, millaiseksi Orionin kuvittelen tällä hetkellä. Temperamenttiselta, äkkipikaiselta, mutta hyväsydämiseltä samaan aikaan. Täytyy sanoa, että huvituin aikalailla pienen pennun virallisesta esittäytymisestä Ginille ja muille. "Koira vailla sukunimeä" oli ilmaisuna aluksi outo, mutta hetken aikaa asiaa pyöriteltyäni päädyin siihen, että "sukunimi" on ns. lisänimi koiran uroteoista tai lyhyt kuvaus sille, millaisena se tunnetaan (esim. Bill, Kyoshiro...).

Kokonaisuutena ihan hyvä osa. Jälleen päästiin saagan loppuun ja samantien uuden pariin.

torstai 4. syyskuuta 2014

Kritiikin antamisen ja käsittelemisen vaikeudet

Mitä kritiikki on, miten sitä annetaan ja miten käsitellä sitä? Minusta tuntuu, että monelle kritiikki käsitteenä on melko tuntematon loppujen lopuksi ja omien kokemuksieni mukaan sen muotoileminen asialliseksi ja samaan aikaan kannustavaksi on hyvin hankalaa. Toisinaan jopa suoranainen haukkuminen käsitetään kritiikiksi ja senpä takia kritiikki miellettäänkin usein aina negatiiviseksi. Eikä ihmekään. On hankala sanoa rakentavaa palautetta, vaikka sen kuinka yrittäisi muotoilla kohteliaaksi kannustukseksi. Yleensä kritiikki jätetään antamatta, sillä pelätään sen vastaanottajan reaktiota. Sekään ei ole yllätys, sillä moni kokee kohteliaankin rakentavan palautteen haukkumisena, vaikka se olisi esitetty miten kiltisti tahansa. Alla olevat "ohjeet" ja vinkit eivät ole mikään absoluuttinen totuus, vaan oma näkemykseni tähän hankalaksi luokiteltuun asiaan ja miten itse pyrin toimimaan kritiin antajana ja vastaanottajana.

Miksi kritiikkiä halutaan antaa? Hyvä kritisoija kritisoi, koska haluaa kannustaa ihailun kohdettaan/kaveriaan/potentiaalista vlogaajaa tai bloggaajaa aina vain parempaan ja senpä takia kritiikillä halutaankin kertoa nimenomaan niitä parannusehdotuksia. Toisinaan kritiikki tunnutaan käsittävän vain ikävien asioiden kertomisena ja haukkumisena, mitkä ovat tyystin kaksi eri asiaa keskenään. Kritiikki on asiallista, mutta kannustavaa, haukkuminen on ala-arvoista ja kertoo yleensä henkilökohtaisesta ärtymyksestä/kaunasta/kateudesta haukkujen vastaanottajaa kohtaan. Jotta en nyt toistaisi itseäni tuosta edellä mainitusta asiasta, voitte lukea tästä asiasta lisää mietteitäni mm. tästä postauksesta.

Kritiikistä olen puhunut tietyissä postauksissani aikalailla, mutta nyt on mielestäni aika nostaa se tapetille ihan erillisenä asiana. Itseni mukaan lukien tiedän monia, jotka jättävät palautteen antamatta, kun pelkäävät sen huonoa vastaanottoa. Miten siis antaa hyvää kritiikkiä, joka ei loukkaa vastaanottajaansa? Mielestäni hyvä kritisoija kertoo käsiteltävästä asiasta huonojen asioiden lisäksi hyviäkin asioita, edes yhden. Esimerkiksi jos jokin asia vaikka nyt tietyssä blogitekstissä tai Youtube videossa ei miellytä, voi siitä kertoa kohteliaasti. Jos vaikka videolla ääni kuuluu huonosti, voi lällätyksen ja ilkkumisen sijaan sanoa, että " Voisit jatkossa kiinnittää huomiota äänenlaatuun. Ääntäsi on vaikea kuulla taustametelin takia. Pidin kyllä hyvistä argumenteistasi. " Sen sijaan asiattomuuksiin menemisen ja hyvän palautteen antamisen raja on hyvin häilyvä. Itse koen suoranaisen pätemisen, toisen tyhmänä pitämisen tai ylipäätään yli-aliarvioinnin ja kritiikin vastaanottajan henkilökohtaisuuksiin menemisen täysin asiattomana. Jos jotain kritisoidaan, tulee sen käsitellä käsiteltävää työtä/tekstiä/mielipidettä, ei sen tekijää henkilökohtaisesti. Ei sen pitäisi kovin vaikeaa olla. Kohteliaisuutta lisää esimerkiksi hymiöt (joiden käyttö nyt tietenkään ei ole pakollista saatika luonnollista kaikille), joita itse käytän usein vahvistamaan sanomisiani.

Entäpä sitten tilanne, jossa ei yksinkertaisesti ole mitään hyvää sanottavaa? Jos olet vaikka tyystin erimieltä jostain mielipiteestä tai et pidä vaikka jostain tekstistä/videosta lainkaan, ei tyytymättömyyttä välttämättä tarvitse piilotella - senkin voi sanoa ystävälliseen sävyyn. Jos vaikka jokin mielipide jossain tekstissä menee aivan ristiriitaan kirjoittajansa yleisen mielipiteen kanssa, voi siitä huomauttaa pyytämällä selvennystä tai oikaisua (kaikkea kun vain ei pysty pukemaan sanoiksi) vaikkapa näin: " Mielestäni mielipide X menee täysin ristiriitaan sen kanssa, mitä aiemmin sanoit olevasi mieltä. Voisitko selventää asiaa jotenkin?". Jos taas on sitä mieltä, että teksti/video/kuva on täysin alaluokkaista ja surkeaa, voi suoranaisen haukkumisen sijaan sanoa, mikä siinä ei miellytä, antaa kehitysehdotuksia ja jättää asia sikseen, eikä joka kerta palata haukkumaan samasta asiasta, kun henkilö julkaisee uuden tekstin tai mitä nyt sitten julkaiseekaan. Se vain vie hirveästi energiaa. Kaikesta ei vain tarvitse pitää. Lisäksi tilanne, jossa vaikkapa jokin mielipide herättää närää, voi siitä pyytää edellä mainittuun tapaan tarkennusta ennen kuin alkaa tehdä johtopäätöksiä. Toki toisinaan kirjoittaja/piirtäjä/videolla oleva henkilö (kritisoitava kohde) voi olla hyvin kärkäs tietoisesti omasta käytöksestään ja haluaakin jollain tapaa provosoida tai tuoda asian esille "niin kuin ne ovat", mutta tällaisissa tapauksissa mielensäpahoittamisen sijaan tulisi edes yrittää suhtautua huumorilla ja yrittää nähdä todellinen viesti ns. rivien välistä. Esimerkiksi Youtubessa yksi lempivlogaajani Mentaalisavuke on yksi tällainen. Hän purkaa "ragevideoissaan" omana itsenään suuttumustaan johonkin asiaan hyvin kärkkäästi saaden näin ihmiset pillastumaan (en tosin ole varma, onko se hänen tarkoituksensa vai ei) ja ajattelemaan. Mitä nyt itse hänen videoitaan olen katsonut, niin niiden perimmäinen tarkoitus on aina ollut erittäin järkevä. Ilmaisutapa sen sijaan on sellainen, mikä jakaa varmasti mielipiteitä. Kaikesta ei siis kannata mieltään pahoittaa, ellei nyt joku suoraan hauku jotakuta tiettyä henkilöä. Kyseessä voi toisinaan olla satiiria, "käänteispsykologiaa" tai jotain muuta vastaavaa.

Kritiikin sävystä kertoo hyvin pitkälti ulkoasu. Kirjoitetusta tekstistä kun ei aina tiedä, sanooko kirjoittaja asian vihamielisesti, kohteliaasti vai millä äänensävyllä ja senpä takia niidenkin suhteen saattaa tulla väärinkäsityksiä. Kirosanat, miljoonat kysymys- ja huutomerkit peräkkäin, tahallinen väärinkäsittäminen, yhden virheen yltiömäinen alleviivaus yms. voivat antaa hyvin aggressiivisen kuvan kritiikistä ja näin siihen voidaan suhtautua paljon ikävämmin. Vaikka nuo esimerkkikommenttini ovatkin turhan ylikohteliaita, en tarkoita sitä, että jokaisen tarvitsisi puhua kirjakieltä tai sanoa asiaansa ikään kuin jeesustellen. Suoraan saa sanoa ja närkästyksensä saa esittää jos siihen on aihetta, kunhan kiinnittää huomiota sen sävyyn. Jatkuvalla naljailulla toisille pilaa omaa mainettaan. Kaikilla on tietysti oma tapansa kirjoittaa ja puhua, eivätkä kaikki edes välttämättä huomaa olevansa epäkohteliaita, mutta minusta rakentavaa palautetta annettaessa tulisi meidän jokaisen kiinnittää huomiota sen sävyyn. Jos saisit samanlaisen kritiikin kuin itse annat muille, kestäisitkö sen?

Miten sitten suhtautua kritiikkiin, jos sitä saa? Harmikseni olen joutunut huomaamaan, että vaikka kritiikki olisikin annettu kohteliaasti, voi sen vastaanottaja pillastua pahastikin. Erityisesti valokuvat, maalaukset, piirrokset yms. vastaava taide on hyvin herkkää aluetta tällaiseen - niitä kun taiteilijat pitävät niitä hyvin tärkeinä itselleen. Jos sattuu saamaan hyvää, asiallista kritiikkiä, kannattaa siihen suhtautua niin, että jatkossa tietää ammentaa siitä oppia omaan tuotokseensa oli se sitten teksti tai piirros. Jos taas sattuu saamaan niskaansa täysin asiatonta palautetta, kannattaa se yksinkertaisesti pistää toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ikävä kommentti satuttaa aina vähäsen, mutta se kannattaa jättää omaan arvoonsa, eikä provosoitua väittelemään tai ilkkumaan takaisin - sitä ne yleensä haluavat. Selkeisiin provosointiviesteihin kannattaa jättää myös vastaamatta, eikä lähteä leikkiin mukaan, vaikka kuinka haluaisi lyödä luun kurkkuun - siinä voi käydä huonosti ja pilata vahingossa oman maineensa. Lisäksi se, että rajoittaa yhden tietyn kommentin perusteella jotain toimintaansa tai muuttaa jotain itselleen mieluista asiaa yhden ihmisen rähinän perusteella, on huono juttu ja mielestäni se voi kertoa siitäkin, että pelkää kaikkien ajattelevan samalla tavalla, jos ei muuta jotain asiaa yhden huomautuksen perusteella. Omia tekemisiään ei tarvitse selitellä kenellekään, jos niistä on täysin varma ja tietää mitä tekee. Jos vaikka joku yksittäinen ihminen haukkuu blogisi ulkoasua, ei sitä tarvitse yksittäisen kommentin perusteella muuttaa, jos siitä itse pitää. Sama pätee asialliseen kritiikkiinkin. Itse esimerkiksi saan palautetta jatkuvasti siitä, ettei suomennettujen Weedien arvostelut oikein kiinnosta enää lukea ja epäsuorasti minua on ehkä pyydetty ne lopettamaankin sen takia "kun kaikki muutkin tekee ja niitä on tylsää lukea". En siltikään ole missään vaiheessa aikonut arvostelujani lopettaa, sillä ne ovat olleet blogissani aivan alkuajoista saakka mukana ja koska itse tykkään niitä tehdä, eikä niiden julkaiseminen satuta ketään. Sanotaanko niin, ettei ketään voi pakottaa muuttumaan. Tietysti kannattaa aina miettiä muutamaan kertaan, kannattaako muuttaa jotakin kritiikkiä saanutta seikkaa omassa toiminnassa, jos siitä saa 99%:sti huonoa palautetta. Sekin tietysti riippuu tapauksesta. Mielipide on kuitenkin aina mielipide, eikä mikään mielipide ole koskaan absoluuttinen totuus.

Tulipas pitkä teksti. Yritin pohtia tätä hieman hankalaa asiaa mahdollisimman monelta kantilta, mutta mahdottomaksihan se meni. Tästä asiasta on varmasti erilasia mielipiteitä, tämä on vain minun. Näin vielä loppuun haluaisin sanoa/toistaa, että jos annat kritiikkiä toiselle, kannattaa aina miettiä sen sävyä. Sen lisäksi kannattaa miettiä, että kestäisikö itse samanlaisen palautteen omasta työstän
/tekstistä/videosta.