perjantai 25. joulukuuta 2015

Arvostelussa: GDW osa 50 - Uros urosta vastaan

Hyvää joulua kaikille! 

Arvosteluputki jatkuu Weedin osan 50 parissa. Älkää huoliko, minulla on luonnosteluissa muutamia uusia tekstejä, toivotaan, että saan ne valmiiksi mahdollisimman pian!

Jännittävää ajatella, että tämän jälkeen Weediä ilmestyy ainoastaan kymmenen osaa ja sen jälkeen sarja loppuu. Viimeistä kymmentä viedään ja kieltämättä täytyy sanoa, että odotukset loppua kohden nousevat koko ajan, vaikkakin ikävä kyllä uskon, että ginga saagan parhaimmat tarinat on jo luettu. Noh, ei sovi olla turhan pessimistinen kuitenkaan, sillä tämä osa valoi jälleen toivoa siitä, että tähän saagaan voi loppujen lopuksi olla kokonaisuudessaan erittäin tyytyväinen.

Tämän osan kansikuva oli kivan talvinen ja tuo näin jouluun kivasti sitä kaivattua joulufiilistä, kun ulkona ei ole lunta nimeksikään. Hahmojen asennot on ihan toimivat, mutta edelleenkin toivoisin lisää lähikuvia kansiin, sillä WEED -sarjassa on todella vähän. Olen lähikuvien ystävä ehdottomasti~. Olen muuten ihmetellyt, miksei Weedin kansikuvissa ole koskaan pahiksia, nytkin olisi ollut pitkään hienoja mahdollisuuksia nähdä sotakoiria kansikuvissa, mutta eipä tietenkään..


Oli tietysti arvattavissa, että rannalla olevat kolme sotakoiraa arvasivat oulaisten piilopaikan. Olisi vaihteeksi ollut kivempaa, jos Weedin lauma olisi päässyt kerrankin yllättämään ja päässyt edes hetkeksi niskan päälle. Hetkellinen ärtymykseni kuitenkin sai mukavan ja toivotun käänteen, sillä Victorin noustessa rinnettä ylös, olikin Weed tätä vastassa ja siitä päästiinkin odotettuun, kunnolliseen kaksintaisteluun. Tykkäsin tuosta käänteestä tosi paljon ja kieltämättä hieman yllätyin, sillä olin varma, että Weed kumppaneineen olisi taas pulassa. 

Weedin nopeutta ja kekseliäisyyttä korostetaan hyvin paljon kaksintaistelukohtauksissa, mutta toivoisin enemmän ällistelyä sen voimista nuoreen ikään ja pieneen kokoon nähden. Onhan se kuitenkin Hopeanuolen poika. Victor näyttää mielestäni vähän pelleltä, koska kokemuksestaan huolimatta se ei pärjää kovin kummoisesti pennulle, joka voiman sijaan luottaa vikkelyyteensä ja väistämiseen. Victorilla kuitenkin sanotaan olevan voimaa ja kokemusta, joten on outoa, miten se yhtäkkiä ei ennakoikaan Weedin liikkeitä, vaikka muuten vaikuttaakin omaavan ennustajan kyvyt. 

En missään nimessä aliarvioi Weediä. Sen todelliset voimat tulevat esiin tilanteissa, joissa se tajuaa, että nyt on pantava vastaan. Se pärjää lähestulkoon yhtä hyvin veden alla kuin Gin, ehkä jopa paremmin, sillä kuten tiedämme, Weed ei ole saanut koulutusta. Tuosta vesitaistelusta tykkäsin muuten jälleen tosi paljon, se sai kerrankin Victorin alakynteen kunnolla. Sen sijaan en voinut olla huokailematta epäonnistuneelle battougalle. Vaikka Victor pelkääkin battougaa, ei isku tunnu olevan enää mistään kotoisin, kun sitä pommitetaan aikansa. Nytkin se sai aikaan ainoastaan pahan haavan päähän, kun ennen sillä sai survaistua kaulan katki kevyesti. 

Mahtavana loppusilauksena tälle osalle oli ehdottomasti Aramin saapuminen paikalle ja Victorin huijaaminen virtaukseen. Hieman hämmennyin siitä, ettei Victor tajunnut Aramin tulleen auttamaan Maximia ja oulaisia huolimatta siitä, että Aram koilotti anteeksipyyntönsä Maximille. En valita, sillä näin tarinassa päästään eteenpäin, eikä taistelu jää junnaamaan paikalleen taas viittä osaa eteenpäin ja muistin, että Victor olikin jo niin kaukana, ettei se voinut mitenkään kuulla Aramin ääntä. Osa loppui mielestäni upeisiin kuviin ja jännittäviin tunnelmiin Aramin viedessä entistä marsalkkaansa meren pohjamutiin kuolemaa kohti. 

..Ja minä piru vieköön toivon, ettei Victor enää nouse tuolta mudista, vaikka kieltämättä olen aavistavinani, että tämä kamppailu ei vielä ollut tässä.. 

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Arvostelussa: Anju ja sankarikoira Jiroomaru

Arvostelua arvostelun perään. Tänään onkin vuorossa sivutarina, jonka suomijulkaisua olen odottanut ehkä kaikista eniten tähän saakka, nimittäin Anju ja Sankarikoira Jiroomaru. Joskus olen tarinan japaniversiota plärännyt, mutta siitä ei siinä kohtaa oikein ymmärtänyt muuta kuin tarinan loppuosan, mikä itse asiassa onkin syy siihen, miksi tästä sivutarinasta olen ollut poikkeuksellisen kiinnostunut.

Täytyy sanoa, että tässä vasta onkin tarina, joka koskettaa monellakin tavalla. Tämä ei ole ainoastaan tarina koirasta, vaan nyt mukana on ihmisiä, joilla on iso merkitys tarinassa. Mielestäni tällainen asettelu on mukavaa lukea pitkästä aikaa, sillä Weedissä ihmisten osuus on hyvin vähäinen ja villikoira -teema alkaa käydä tylsäksi lukea, kun sama kaava toistuu melkolailla jokaisessa saagassa. Nyt kuitenkin päästiin palaamaan hetkeksi takaisin ihmisten luokse.

Isot plussat alussa oleville värikuville. Harmi, ettei koko manga ollut pelkkää värisivua~. Piirrostyyli tässä tarinassa on ihan ok:ta, jokseenkin kuitenkin ehkä liian "modernia" Takahashia minun makuuni. Kuten tiedätte, pidän enemmän GDW:n ensimmäisten osien piirrotyylistä samoten kuin GNG:in. Niissä on enemmän yksityiskohtia ja karkeutta.. Noh, te tiedätte. Piirrostyyli on kuitenkin täysin toissijainen asia, sillä itse tarina on ihan mieletön.

Anju on hahmona hyvin puhutteleva ja hänen menneisyytensä ei ole kovin valoisa. Väkivaltaa ja kuolemaa kokenut Anju on ollut sukulaistensa heittopussina vuosia ja nyt viimeisimpänä hänen ainut oljenkortensa oli ukki, joka tuo väkisinkin mieleeni lempeämmän version Goheesta. Ukki vaikuttaakin olevan ainut, johon Anju luottaa Rumi-tätinsä sekä tietysti rakkaiden koiriensa lisäksi. Erityisesti tarinassa nousevat esille ukin metsäkoira Yuki (narttu)  ja tämän hopeanharmaa Giniä ja Weediä muistuttava pentu Jiroomaru, jonka persoonaan en juurikaan päässyt kovin sisälle näin lyhyessä tarinassa. Hänessä on kuitenkin aistittavissa perinteistä karhukoiramaisuutta, sitä tuttua hopeanuolimaisuutta, mistä pidän.

Jaa, että miksikö korostin Yukin sukupuolta? Noh, olin aluksi vuoren varma siitä, että Yuki on uros huolimatta tämän tyttömäisestä nimestä. Selvisi kuitenkin, että se onkin pentujen emo, mikä hämmästytti, sillä kuten tiedämme, Takahashin tyyliin ei ole oikein koskaan kuulunut naishahmojen esille tuominen näin isoon rooliin. Yuki vaikuttaa hahmona hyvin samankaltaiselta kuin aiemmatkin karhukoirasuvun naaraat, mutta se ei haittaa juurikaan, sillä sen tarina poikkeaa aikalailla aiemmista. Yuki ei vain kökötä kotona pentujen ruokkijana ja tyhjänpanttina, vaan se liikkuu ahkerasti isäntänsä mukana. Se ei epäröinyt katkaista jalkaansa päästäkseen kertomaan Anjulle ukin kuolemasta. Naishahmoista puheenollen, yllätyin suuresti myös siitä, että tarinan päähenkilö Anju on nimenomaan tyttö. Ehkäpä naishahmojen iso asema on yksi syy siihen, miksi tätä tarinaa oli niin virkistävää lukea.

Huolimatta jokseenkin kummallisesta suomennostavasta, en voi olla vetistelemättä silmiäni tälle tarinalle, jossa vihdoinkin nähdään rehellisesti naisia isossa roolissa. Anjun lisäksi myös Rumi kokee pahoinpitelyä, mikä yhdistää kaksikon paremmin kuin hyvin. Vaikka koirien osuus tässä sivutarinassa olikin hyvin pieni loppujen lopuksi, oli tarinaa todella mielenkiintoista lukea ja seurata oikeasti ajatuksella kannesta kanteen.

Yukin kuolema oli yksi suosikkikohtauksistani. Se lasetti Jiroomarulle vanhan tehtävänsä suojella Anjua hengellään kävi miten kävi ja Jiroomaru teki työtä käskettyä. Kohtaus liippasi mielestäni melko läheltä Sakuran kuolemaa, mutta se ei kuitenkaan yltänyt ihan samalle tasolle, sillä kohtauksessa ei jostain syystä ollut niin dramaattinen tunnelma kuin Sakuran kuollessa. Ehkä se johtui siitä, että tarina jatkui vauhdilla eteenpäin.

Toinen suosikkikohtani oli viimeinen kohtaus, jossa hypättiinkin useita vuosia eteenpäin. Onnelliset lopetukset ovat aina kivoja, mutta tässä oli jotain hyvin omaansa. Anju oli kasvanut aikuiseksi ja hän ukkinsa säästöjen ansiosta hän sai opiskella hienolle alalle ja perustaa sen lisäksi sairaalan, jonka hän nimesi henkensä pelastaneen koiran Jiroomarun mukaan. Sairaalassa oli myös patsas tuosta sankarikoirasta, joka toi mieleeni Hachikon hyvällä tavalla.

En tiedä, voiko tästä tarinasta keksiä juurikaan mitään negatiivistä. Se sai tempaamaan mukaansa tyystin erilaisen juonikuvion, naishahmojen ja teemojen ansiosta. Vihdoinkin saan ylistää suosikkimangakaani maasta taivaisiin! Jos tästä nyt jokin miinus pitää keksiä, niin se on tarinan nopea lopetus. Ahneen Shinjiroon uhitellessa aseellaan ja tähdätessään sillä enemmän tai vähemmän vahingossa Anjua, Jiroomaru heittäytyy aseen eteen suojellakseen pikkutyttöä emonsa pyynnön mukaisesti. Kohtaus loppui mielestäni todella nopeasti, enkä juurikaan ehtinyt päästä kyynelehtimään Jiroomarun perään, kun jo seuraavilla sivuilla kerrotaan Anjun ammatillisesta menestyksestä perustamassaan sairaalassa. Olisin toivonut tarinan loppuun enemmän mässäilyä Jiroomarun kuolemalla ja Shinjiroon kohtalolla. Mutta ei sovi valittaa, sillä kaikessa lyhykäisyydessään tarina on ehdottomasti ylistämisen arvoinen.