lauantai 27. helmikuuta 2016

Arvostelussa: Koiria ja Isäntiä

Pitkään odottamani julkaisu ilmestyi viimein, nimittäin Ginga No Inutachi (Shonen to Inu), meille suomalaisille tutummin Koiria ja isäntiä. Tämä on ensimmäinen täysin gingaan kytkeytymätön julkaisu, jonka olen kerännyt kokoelmaani, sillä lyhyttarinat ovat kiinnostaneet aina ja erityisesti niissä oleva draama. Ennen ostoa en tiennyt tästä julkaisusta muuta kuin sen, että tarinat ovat hyvin koskettavia, senpä takia tämän vähän niinkuin kokoelmiini halusinkin hankkia. Kerrankin jotain erilaista! Tällä kertaa kunnian Takahashin lisäksi ansaitsee Akira Ito, jonka tarinankerrontatavasta pidin huisin paljon ja tässä pokkarissa kuvitus oli pitkästä aikaa huippuluokkaa, kunnia siitä Takahashi-senseille.

Onnistuneesta kuvituksesta huolimatta kansikuva ei herätä ikävä kyllä kummoisiakaan tuntemuksia. En tiedä, onko se ulkopuolisen silmissä kovinkaan myyvän näköinen - jollei siis tiedä etukäteen teoksen olevan osittain Hopeanuolen luojan käsialaa. Se on toki hieno ja kansikuvassa esiintyykin tarinoissa olevat koiruudet, mutta olisin toivonut hieman herkempää kuvitusta kanteen. Ehkä jopa tarinoissa olleen keskeisen ihmishahmon, Takuma Shuuichin. Kannessa on kuitenkin hieno piirtotyyli, siinä on kivasti "vanhaa" ja uutta Takahashia.Värit ovat myös varsin toimivat ja sopivat julkaisuajankohdan vuodenaikaan.

Tässä arvostelussa en halunnut erikseen lähteä ruotimaan jokaista lyhyttarinaa erikseen, koska siihen menisi ikä ja terveys. Halusin perehtyä pokkariin enemmän kokonaisuutena, joten pahoitteluni niille, jotka odottivat tähän saakka erittelyä jokaisesta tarinasta. En myöskään halua antaa tässä arvostelussa liikaa spoilereita, sillä tämä julkaisu on sellainen, joka jokaisen pitäisi lukea ihan itsekseen ajatuksella läpi.

Anyways, erittäin isona plussana tälle teokselle tulee siitä, että tarinat kytkeytyivät toisiinsa ja se, että Takuma esiintyi aina isommassa tai pienemmässä roolissa tarinoissa. Näin tarinassa pysyi mukana, kun tarinan hahmot pysyivät suurin piirtein saman ihmisen ympärillä, vaikkakin eri aikakausilla mikä mielestäni toimi myös todella hyvin. Lisäksi tarinat etenivät sopivalla tahdilla ja niissä oli helppoa pysyä perässä. Hahmomäärätkin olivat sopivia ja näin nekin jäivät tavanomaista paremmin mieleen.

Isoja plussia tulee myös siitä, että tarinassa esiintyi paljon erilaisia koirarotuja. Omia suosikkejani olivat alkupään kultainennoutaja Shiro ja loppupään pyreneittenkoira Blanca, mikä on aika hauska juttu, sillä olen aina ollut ehdoton pystykorvaihminen. On varmaan sanomattakin selvää, että nämä kaksi tarinaa koskettivat myös eniten, sillä niissä ihmisen tyhmyys tuli kaikista parhaiten esille. Tarinoiden realistisuus oli myös kivaa vaihtelua esimerkiksi Weedille, jossa käytetään milloin mitäkin erikoisiskuja. Vaikka tarinat olivatkin realistisia ja suhteellisen rauhallisia, ne eivät missään nimessä olleet tylsiä, sillä kyynelten tirauttelulta oli vaikea välttyä tarinoiden päättyessä aina tavalla tai toisella surullisesti.

Kaikista kauheinta näissä tarinoissa oli se, miten huonosta kohtelusta huolimatta koirat halusivat miellyttää omistajiaan, vaikka se vaatisi niiden hengen. Koiria lyötiin ja kiusattiin ja vaikka niiden luotto ihmiseen oli kadonnutkin, ne silti yrittivät päästä isäntiensä suosioon. Tämä jos mikä kosketti kyllä kaikista eniten.

Minusta jokaisen eläin- ja etenkin koiravihaajan tulisi lukea pokkarin tarinat läpi. Jos viimeistään viimeisen tarinan kohdalla ei asenne eläimiä kohtaan ala muuttua, niin silloin voi varmaan kutsua itseään tunteettomaksi p-läjäksi. Tarinoissa käydään erinomaisella tavalla läpi se, miten ajattelemattomia ihmiset ovat. Lemmikkejä otetaan hetken mielijohteesta, mutta kun niihin kyllästytään, ne hylätään, tapetaan tai annetaan pois. Tarinoissa muistutellaan hyvin sitä, että lemmikin ottamista pitää harkita tarkkaan. Ei riitä, että koira on pentuna suloinen, vaan asiaa tulee ajatella paljon pidemmällä tähtäimellä. Sen koiran on oltava kiva myös aikuisena ja suurikokoisenakin.

Suosittelen tätä ehdottomasti myös niille, jotka rakastavat koiria ja haluavat tehdä tästä maailmasta eläinystävällisemmän. Ihmisen itsekkyys on niin suurta, että itsestäänselvyydet unohtuvat. Eläimet ovat ihmisen lailla eläviä olentoja, jotka ansaitsevat kunnioitusta ja rakkautta. Niilläkin on tunteet, vaikka ne näyttävätkin ne eri tavalla kuin me. Tämä pokkari sopii myös hyvin sellaisille, jotka eivät gingamaailmasta välttämättä piittaa, sillä tässä on perehdytty todella syvälti tositarinoihin ja realistisuuteen. Ylimääräiset hömpötykset (vaikka niistä siis kovin pidänkin) on jätetty pois ja kerrankin pelataan karulla todellisuudella. Se jos mikä pistää miettimään.

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Arvostelussa: GDW osa 52 - Kylmä katse

Päästiin tässä osassa melkeinpä suoraan asiaan. Mielestäni osa 52 oli kokonaisuutena lähestulkoon täysi kymppi, sanoisinko tarkemmin 4/5. Osassa esiintyi mieluisia käänteitä ja hahmoja, joista lisää alempana.

Olen jo pitkään odottanut Joen ilmaantumista tarinaan ja se tapahtuikin kuin tilauksesta. Tykästyin hahmoon heti tosi paljon, mutta tunnelman pilasi se, että Weed ei epäillyt lainkaan vieraan koiran sanoessa tätä heti veljekseen ja vaikka kaksikko muistuttaakin ulkoisesti todella paljon toisiaan, oli outoa, että Weed lähti veljeystarinaan heti mukaan. Toisaalta olen ihan mielissäni siitä, ettei tämä kohtaaminen ollut niin samanlaista säätöä kuin Yukimuran kanssa oli. Sen sijaan hieman ihmettelin, miten ihmeessä Weed muisti Joen harmaasti, kun taas Yukimuraa se ei tunnistanut suorilta käsin veljekseen.

Kansikuva pöllitty ilkeästi Hopeahampaan blogista.
Kovasti ihmettelin myös Joen inhoa Giniä kohtaan, liekö katkera tämän lähdöstä perheen luota. Ihmettelin myös sitä, että Joe "hylkäsi" Weedin vain siksi, että tämä kuuluu Oun armeijaan, jossa tietysti veljesten isäkin vaikuttaa. Taitanee Joe olla samanlainen katkeraluonteinen hurtta kuin Yukimurakin, saa nähdä taipuuko se vielä isänsä edessä nöyryyteen. Toisaalta taas olen tyytyväinen, että hahmoilla on erimielisyyksiä, jotta tarinassa on jotain hohtoa. En tosin toivo, että Joen murjotus Giniä kohtaan kestää kovin pitkään.

Hybridikarhu(tai karhut) vaikuttaa tosi mielenkiintoiselta. Karhut tuovat tarinaan pitkään kaipaamaani Hopeanuoli -fiilistä, täytynee vain toivoa, että tällä kertaa ei lähdetä kiertämään puolta Japania kavereita mukaan hankkien ja taistellen. Toivon vastuksen kukistamiseen freesimpää ratkaisua, sitten kun sen aika tulee. Karhu on ulkomuodoltaan hyvin jääkarhumainen, mutta se ei todellakaan ole yhtä kiltin ja suloisen näköinen kuin luontodokkarien jääkarhut, jotka keplottelevat menemään jäällä. Mielenkiinnolla odotan, millainen niiden rooli tarinassa tulee kokonaisuudessaan olemaan.

Kohtaus, jossa Joe kumppaneineen hyökkää hybridin kimppuun toi mieleeni GDW animen kohtauksen, jossa Tokimune hyökkää P4:ää vastaan. Joe saa iskun, mutta Weed pelastaa sen hengen. Aivan mielettömän upea kohtaus! Nostalgiset fiilikset olivat katossa ja kohtauksessa oli tekemisen meininkiä huolimatta siitä, että taistelu jäi hyvin lyhyeksi.

Osan loppu puolella Koyuki ja Kotetsu törmäsivät koiran syötyyn ruumiiseen ja sen jälkeen koirajoukkoon, joka vaikuttaa ainakin näin ensisilmäyksellä hyvin epäilyttävältä, mutta samalla ne vaikuttavat tietävän jotakin karhuista.

Erittäin innolla odotan jatkoa tälle! Hieno aloitus uudelle saagalle!