sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Ärsyttävä Hopeanuoli

Yleensä Gingaa käsittelevissä blogeissa pohditaan sarjan parhaimpia puolia, mutta nyt päätin vaihteeksi kirjoittaa sarjan ärsyttäviä ja huonoja puolia - tietystikin vain omasta näkökulmastani! Vaikka Gingassa onkin paljon huonoja puolia, on itsestäänselvää, että sarja on siitä huolimatta minulle hyvin rakas ja pidän siitä edelleen virheistään huolimatta. Sanottakoon, että Gingassa on hyviä puolia onneksi ehdottomasti enemmän kuin huonoja!

Mutsun neljä kenraalia, mutta miksi vain Kisaragi saa loistaa?
Mitä huonoja puolia sarjasta sitten löytyy? Ensimmäisenä voisin mainita epäloogisuuden. Se ei tietenkään ole sarjan itsensä syytä, vaan tekijänsä, sensei Takahashin. Hahmojen menneisyydet ja suhteet toisiinsa sekä eritoten aikavälit ja -määreet ovat hyvin epäselviä ja niiden kanssa on tullut sekaannuksia paljon. Olen edelleen sitä mieltä, että kaikkea ei tarvitse tietää ja asioita saa ja pitääkin jättää arvailujen varaan, on kuitenkin raivostuttavaa pohtia suuria juoniaukkoja, joiden kuuluisi periaatteessa vaikuttaa sarjan muuhun kulkuun. Ylipäätään toisinaan tuntuu, että Ginga on loppupeleissä hyvin pintapuoleinen sarja, eikä montaakaan asiaa ole selitelty sen syvällisemmin, jos vertaa esimerkiksi sarjoihin, joissa asiat on mietitty hyvin pitkälle ja tarkkaan. Ginga hahmot tuntuvat suurimmaksi osaksi "vain olevan", eikä oikein millekään faneja askarruttaville selvästi oleellisille asioille löydy selityksiä ja jos löytyy, ne ovat useasti epäselviä tai Takahashi ei edes itse muista koko asiaa. On toki ymmärrettävää, ettei useiden vuosikymmenien takaisia asioita voi muistaa pilkun tarkasti, mutta tuntuu, ettei Takahashi ole paneutunut muutamiin tärkeisiin asioihin, joihin mielestäni pitäisi tai olisi pitänyt paneutua: Ginin suku, Tiikerveljesten jälkeläisten puolisot (edes nimet olisi kiva), isojen, tärkeiden kohtausten kulut, taustat tärkeille asioille (Rikin rotkoon putoamisen jälkeiset tapahtumat, Akakabuton ruumiin hautaus/poltto? esimerkiksi) Yms. 

Epäloogisuudesta päästäänkin mangaversioiden juonenkulkuihin. GNG:ssä juoni etenee hyvin nopealla temmolla ja kohtaukset hyppelehtivät typerissä pätkissä ympäri tarinaa. Tuntuu, että yhdellä aukeamalla käydään läpi asiaa, joka vaatisi omasta mielestäni pidemmän kerronta-ajan. Toisinaan taas törmää kohtauksiin, jotka on jätetty typerästi ja huolimattomanoloisesti kesken, jotta päästään äkkiä seuraavaan kohtaukseen, josta äkkiä palataankin takaisin äsken käsiteltyyn kohtaukseen (hui kun epäselvästi selitetty!). GDW:ssä sen sijaan erityisesti taistelukohtaukset kestävät hirveän kauan ja niitä on aivan liikaa verrattuna siihen, miten tarpeellisia ne loppupeleissä ovat. Taistelukohtaukset toki ovat hienoja, kunhan niitä on sopivan harvakseltaan - toisaalta mitäpä muutakaan voi odottaa miehille suunnatulta sarjalta, kuin jatkuvaa tykitystä..

Taisteluista mieleeni tulikin, että Takahashi ratkaisee monet vaikeat taistelut perinteisellä "yhtäkkiä iso tuuli puhalsi taistelijoiden yli" tai joku lähtee karkuun. Toivoisin senseiltä hieman enemmän ajatustyötä taisteluiden lopettamiseen. Juonenkulusta vielä sen verran, että toisinaan Takahashi keskittyy hyvin intensiivisesti johonkin hänelle selvästi tärkeään ja mielenkiintoiseen kohtaukseen, mutta myöhemmin koko hienous lässähtää typerällä lopetuksella. Esimerkkinä Hougenin kuolema. GDW:ssä tehtiin hirveä työ etsiä joukkoja ampumaan Hougen alas, mutta koko homma päättyikin Weedin vätystelyyn ja lopulta pääpahis kuolikin täysin random ihmisen toimesta (okei, ei hän nyt ihan random ollut mutta kuitenkin). Tiedän ja ymmärrän, että tuossakin kohtauksessa ideana oli tuoda esille elämän ja oikeudenmukaisuuden tärkeyttä, mutta mielestäni Takahashi pystyisi paljon parempaakin saagan lopetukseen.

GDW:ssä juonen selvyyden kannalta taas on mielestäni liikaa, että sarjassa on älyttömästi hahmoja, joiden nimet eivät vain voi jäädä mitenkään päähän. GNG:ssä sen sijaan hahmomäärät ovat mielestäni sopivia, sillä jokaisen olennaisen hahmon pystyy muistamaan lähestulkoon ulkoa ilman erinäistä muistelua, että kukas hemmetti tämä taas olikaan. 

Gaiassa oli pahiksena paljon potentiaalia.
Gingassa ärsyttää myös huonot pahikset. Niillä ei ole kunnollista motiivia, joka selittäisi kunnolla niiden halun vallata maita ja mantuja tai muuten vain tappaa. Kaikki tunnutaan selittävän karmivalla menneisyydellä, joka on tehnyt pahiksesta hullun ja mielenvikaisen. Totta kai ihmisten maailmassakin on ahneita "pahiksia", jotka tekevät kaikkensa saadakseen vain ja ainoastaan mainetta ja mammonaa, mutta mielestäni tällaiset pahikset alkavat olla jo läpi koluttuja jo ihan gingamaailman ulkopuolellakin. Vaihteeksi olisi kiva nähdä eläinpahiksia, joiden aikeena olisi vaikka hävittää ihmiset tai vallata sitten niitä maita niin, että ottaa jonkin lauman panttivangikseen ja sitä kautta alettaisiinkin setvimään vapaaksi pääsyä toisenlaisesta näkökulmasta. Ylipäätään ginga saagojen juonet ovat hyvin samantyylisiä: Kerätään laumaa ympäri Japania ja taistellaan vihollista vastaan. Aiheesta olenkin jo viime vuoden puolella puhunut, joten siitä ei sen enempää.

Huumorinkukka gingassa puhkeilee aika usein, erityisesti GDW:ssä. Itse en gingahuumorin ystävä ole ollut koskaan, lukuunottamatta yhtä poikkeusta, josta mainitsinkin yhdessä WEED -arvostelupostauksessani. Pääpiirteittäin gingahuumori koostuu kakkapissa -huumorista ja mielestäni sellaisen viljely muutoin vakavan tarinan ympärillä on jotenkin fiilistä pilaavaa. En tiedä olenko sitten ihan huumorintajuton, mutta itse en pidä turhanpäiväisestä pelleilystä kesken jonkin vakavan kohtauksen. Ylipäätään olen aina pitänyt Gingaa jollain tapaa "siveellisenä" sarjana, joten piereskelyn ja toisten päälle ulostamisen näkeminen ei ole ollenkaan hyvä asia. Tietysti on ihan jees, että vakavakin sarja sisältää edes ripauksen huumoria, mutta gingan huumori on omaan makuuni enemmänkin lapsellista kuin hauskaa.

Gingasta julkaistaan hirveästi turhaa extraa. Esimerkiksi viimeisin arvosteluni suomennetusta Taisteluiden ajasta kertoo, että kyseinen opus on sinänsä turha, koska uutta tietoa siitä irtoaa hyvin minimaalisesti (tämä tietystikään ei ole suomentajien syy, vaan alkuperäisteoksen). Lisäksi samasta eri sarjanpätkästä on tehty miljoona eri opusta, joissa sama X tarina esiintyy. Toki tämäkin on vähän makukysymys, mutta itselleni riittäisi hyvin niin sanotut viralliset painokset eli versiot, jotka kuuluvat itse sarjaan, eivätkä ole mitään extrajulkaisuhömpötystä. Olipa taas vaikeasti selostettu. Toivottavasti ymmärsitte pointin.

Laaduttomat figuurit. Tämäkin on vähän mielipidekysymys ja vaikka gingafiguureista pidänkin (figuurifani kun olen), on esimerkiksi Weed figuurien laatu suurinpiirtein animeluokkaa. Jos tuosta nyt jotain hauskaa pitäisi repiä, niin onpahan ainakin hyvin jäljitelty, hehheh. Joka tapauksessa, GDW figuureissa on hirveästi värivirheitä ja hahmojen ilmeetkään eivät välttämättä ole kovin edustavia lukuunottamatta Giniä ja Tesshiniä, jotka omasta mielestäni ovat onnistuneimmat yksilöt. GNG figuurit sen sijaan ovat mystisyydestään ja nostalgiasuudestaan huolimatta loppu peleissä kasa muovia, joilla on häntä ja korvat. Osaa hahmoista ei edes tunnista, ellei entuudestaan tiedä, mikä hahmo on kyseessä.

Tässä nyt muutamia seikkoja, jotka koen jollain asteikoilla ärsyttävinä Gingassa.

Mitä lukijat ovat mieltä siitä, löytyykö Gingasta ärsyttäviä seikkoja? Jos löytyy, niin millaisia?

lauantai 10. tammikuuta 2015

Arvostelussa: GDW osa 39 - Kuoleman kentälle

Osassa 39 päästiin vauhtiin. Viimeinkin selvisi syy sille, miksi sotakoirat haluavat vallata nimenomaan Hokkaidon. Kun miettii Venäjän ja varsinkin Siperian kylmyyttä, ei ole ihmekään, että koiralauma haluaa itselleen paremman, lämpimämmän paikan elää.

Sotakoirat ovat mielestäni liian ylivoimaisia ja suorastaan raivostutti lukea taistelua ja Hakuroun epätoivoa ja vierestä seuraamista. Totta kai husky on aikansa elänyt koira jo, mutta mielestäni sen kuuluisi olla voimakkaampi ja kestävämpi iästään huolimatta. Tässä vaiheessa tuntuu, että sotakoirat ovat aivan liian niskan päällä, mikä toisaalta taas on hyvä, jotta tarinassa säilyy mielenkiinto ylivoimaista koiralaumaa vastaan. Tosin täytyy kyllä huokaista, nimittäin olen enemmän kuin 100% varma siitä, että saagan loppuvaiheilla tullaan näkemään perinteinen kuvio: pääpahis osoittautuukin ihan nynneröksi ja yhtäkkiä sen/niiden hyvä taistelutaito onkin ihan jotain muuta kuin saagan alussa on annettu käsittää. Toivon, että aluevaltaus saataisiin pysäytettyä puhumalla (mihin toisaalta uskonkin saagan lopulta päättyvän) ja kunnon taistelulla ilman mitään "Oho, hävittiin. Annetaan periksi".

Vaikken ole pitkään aikaan ollut mikään Jerome fani, on sotakoira saaga tuonut hahmoon uudenlaista potentiaalia. Se ei ole enää yhtä epätoivoinen ja kuolemanhalun partaalla oleva (okei on se, muttei yhtä naurettavalla tavalla kuin aiemmassa saagassa), vaan Jerome alkaa olla oma itsensä. Sen salamurhaaja aikojen taistelutaidot ovat jälleen kukassa ja vanha kunnon taktikoiva Jerome näyttäisi palanneen. Tätä on odotettu! Sen sijaan Hakuroun suhteen olen hyvin pettynyt, kuten jo ylempänä mainitsinkin. Se on heikko ja heiveröinen. Suu on suurempi kuin teot. Myönnettäköön kuitenkin, että pidän Hakuroun sydämellisyydestä Jeromea kohtaan, vaikkei tätä tuntenukaan varsinaisesti. Lisäksi Hakuroun kuolema kosketti tietyllä tapaa, olihan kyseessä kuitenkin vanha Oun outolintu. Pidin siitä, että ennen kuolemaansa Hakurou pääsi edes kerran näyttämään, mistä kana kusee ja miten Oun soturi taistelee. Kerrankin vihollinen sai pussata Hakuroun takamusta.

Se hemmetin metsämaisema...
Lydia alkaisi vaikuttaneen vaihtaneen puolta. Olen vuoren varma, että se halusi säästää Jeromen hengen siksi, että on todennäköisesti ihastunut tähän, ei siksi, että saksanpaimenesta olisi jotain hyötyä sotakoirille. Hougen saagassa en pitänyt siitä, että viholliset vaihtelivat puolia, mutta sotakoira saagassa se tuntuisi toimivan, kunhan Lydia ja Maxim pitävät kuononsa ummessa suunnitelmistaan, mikäli sellaisia siis on. Tosin luulen, että Lydia osittain puoltaakin laumansa pääperiaatetta vallata maita, mutta uskoisin, että näiden kahden koiran kanssa voi sentään neuvotella, toisin kuin Victorin, joka ei tunnu saavan tappamisesta tarpeekseen. Toisaalta voi myös olla niin, että Lydia ja Maxim todella aikovat ensin saada kaiken mahdollisen tiedon irti Jeromesta.. Mitä en taas sinänsä ymmärrä, koska ne näkivät jo taistelussa, ettei Jerome aio kertoa mitään, mikä vaarantaisi Oun ja sen asukit. Noh, sopii yrittää jos sitä aikovat. Uskoisin kuitenkin, että ne pyytävät Jeromea auttamaan omaa salaista suunnitelmaansa.. Mikä se sitten ikinä voisikaan olla.

Weedin ja Koyukin seikkailut menivät itseltäni ihan sivusuun. Jostain syystä en tykkää lukea tuollaista lässynlää maailmanmatkailua, vaikka toki herttainen parihan ne ovat.

Oli hienoa tavata pitkästä aikaa myös Kisaragi! Vaikka sitä ei näytettykään kuin parin kuvan verran, on silti hienoa, että koirat kutsutaan taas koolle. Saa nähdä mitä seuraava osa tuo tullessaan. Jos ei muuta, niin ainakin upean kansikuvan! Ilman sitä samperin metsämaisemaa..

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Arvostelussa: Taisteluiden aika

Hyvää uutta vuotta lukijoille! Vuosi starttaakin tällä kertaa arvostelun merkeissä.


Kun kuulin, että Meishoubu Retsuden eli WEED -sarjan oma "tietokirja" julkaistaan suomeksi, olin enemmän kuin iloinen. Täytyy tosin sanoa, että olin aika varma, että tämä saadaan suomeksi ihan vain siksi, että olisi typerää, jos Weedistä ei olisi omaa tietokirjaansa - julkaistiinhan Meteor Ginkin.

Omistan jo entuudestaan Taisteluiden ajan japaniversion, joten kyseessä on melko tuttu opus minulle. Olin tosin jo hieman pettynynyt Meishoubu Retsudeniin saatuani sen aikanani käsiin, sillä siinä keskitytään vain Hougen saagan alkuun sijoittuviin tapahtumiin. En kuitenkaan valita, sillä tällainen opus on mielestäni erittäin mielenkiintoinen. Olisi hauskaa saada vastaavanlainen koko sarjasta. Miksiköhän sellaista ei oltu tehty myöhemmin vaikkapa Hougen saagan päätyttyä vaan vain ainoastaan saagan alkupuoliskosta? Onko opukselle tulossa joskus jatkoa? Spekulointien aiheita satelee jälleen.

Taisteluiden aika ilmestyi myöhässä, sen me kaikki tiedämme. Mutta jo tuon penteleen etsiminenkin oli jo yhtä taistelua.. En löytänyt kirjaa edes Tampereen kirjakaupoista, vaikka sen oli ilmoitettu ilmestyvän kirjakauppoihin (myöhemmin toki selvisi, että kirjakauppaa tulisi erikseen pyytää tilaamaan opusta). Aloin jo melkein hermostua ja olin vähällä tilata kirjan Urumista ennakkona, mutta Anttu antoi viime hetkellä hyvän ja edullisemman vihjeen tilata kirja Adlibriksestä. Kyseinen nettikauppa ei ottanut edes mitään postikuluja toimituksesta ja opus maksoi siellä muistaakseni 13,90 eli hyvin edullinen siihen nähden, mitä olen kuullut/nähnyt sen maksavan muualla. Toimitus olisi varmasti ollut nopeampi, mutta tilasin Taisteluiden ajan typerästi joulun aikaan eli kirja ei voinut mitenkään ehtiä luokseni "ajoissa". Senpä takia arvosteluakin pukkaa vähän jälkijunassa.

Eli siis..

Japani- ja suomiversioiden erot alkavat heti kansikuvista ja koosta. Japaniversion kansi on mielestäni paljon hienompi, sillä siinä on yksi suosikkikuvani Weedistä. Ylipäätään japaniversion asettelu ja taustavalinnat poikkeavat muusta teostosta, joten se on iso plussa. Sen sijaan suomiversion kansikuva on turhan keltainen. Vaikka hahmojen asettelu on ihan jees, pilaa tuo keltaisuus kuvan aikalailla. Ehkä keltainen väri on kuvaavinaan auringonlaskua tai vastaavaa, mutta siitä huolimatta se on mielestäni epäonnistunut. Kuva olisi ollut parempi "normaaleilla väreillä", esimerkiksi samaan tyyliin, mikä Taidekirjassakin oli. Olisin toivonut kansikuvaan erilaisempaa, huomiota herättävämpää kuvaa. Tämän kaltaiset ryhmäkuvat alkavat jo tylsistyttää, sillä näitä on jo nähty kuukausitolkulla putkeen mm. Orionin tiimoilta. Sen sijaan tykkään suomiversion takakannesta ja rakenteesta, josta tulee mieleeni jostain syystä sanakirja tai vastaava.

Sisältö sen sijaan vaikuttanee aikalailla samanlaiselta, mikä nyt tietenkään ei yllätä ketään. Alkuosan värikuvat olivat tuttuja, eivätkä ne näin ollen luoneet mitään erityisempiä fiiliksiä. Toki nuo hienoja ovat, mutteivät tuoneet mitään uutta ainakaan minulle.

Suomennoksesta täytyy sen verran kitistä, että mielestäni tässä oli muutamia tosi huonosti suomennettuja sanoja. Esimerkiksi "muistettavimmat" -ilmaisu on mielestäni hirveän hankalasti lausuttava ja kankea. Sen tilalla olisi voinut hyvin olla "muistetuimmat" tai "ikimuistoisimmat". Toinen silmään pistänyt juttu oli "Sana GB:ltä", joka olisi ollut ehkä parempi "GB:n kommentit/kommentti". Muutenkin osa lauseista oli hieman kankeita, mutta muuten olen ihan tyytyväinen.

Taisteluiden aika kertoo nimensä mukaisesti Weed -sarjan taisteluista, mutta mielestäni tässä opuksessa syvennyttiin ihan liikaa pieniinkin taisteluihin. Mielestäni niissä olevat selostukset eivät tuoneet minulle mitään uutta tietoa. Kuitenkin mielestäni oli hienoa, että Tuomio -kohdassa taistelua arvioitiin puolueettomasti ja jopa hyviksien puolelta löytyi virheitä. Hahmot -osiossa sen sijaan eniten kiinnosti asteikko, joka kuvasi mm. hahmon karismaa, rohkeutta, voimaa ynnä muuta. Mielestäni ne olivat ihan paikkansa pitäviä, eikä niitä oltu vedetty ns, yli. Se sijaan itse hahmoesittelyt eivät nekään kertoneet oikeastaan mitään uutta.

Kaikista mielenkiintoisin osuus oli ehdottomasti "Perustietoa koirien maailmasta". Siellä oli hieman hahmojen haastatteluja ja hieman taustoja asioille. Harmi vain, että niissäkin oli aivan liian vähän uutta tietoa. Tästä osiosta pidin kuitenkin eniten, sillä siinä päästiin vasta itse asiaan eli tieto -osaan.

Kumppani -testistä pidin myöskin. Oikealla nimelläni kumppanikseni tuli Kagetora ja Satanicalla Akame. Olen tyytyväinen ja kuvauksetkin pitänevät ihan paikkansa.

Kokonaisuudessaan olin odottanut tältä opukselta paljon enemmän, mutta kyllä tästä tuon 13,90e sopi maksaa. Jos taistelu syynäyksiä olisi ollut vähemmät, olisi varmasti itse uudelle tiedolle ja asioiden selittelylle ollut enemmän tilaa. Jos tästä kirjasesta pitäisi jokin arvosana antaa asteikolla 4-10, olisi se varmaankin 7.