maanantai 8. joulukuuta 2014

Arvostelussa: GDW osa 38 - Vanhan soturin ylpeys

Jälleen uusin Weed arvosteltavana perinteiseen tapaan. Kuten edellisessä postauksessa totesinkin, on ginga jäänyt viime kuukausina huomattavasti taka-alalle muiden kiinnostusten kohteiden jyrätessä päälle, mutta mielenkiintoni itse mangan ostamista kohtaan on pysynyt ennallaan. Erityisesti nyt, kun Weedissä käydään ainakin minulle täysin tuntematonta saagaa, pysyy mielenkiinto huomattavasti suurempana kuin "vanhojen jauhaminen". Ehkäpä tämä saaga poikii enemmän innokkuutta myös blogin puolelle ja vähän uusia aiheitakin~

Mutta asiaan. Tämän osan kansikuva ei ole suosikkini. Weedin asento ja ilme on aika mitään sanomattomat loppu peleissä, vaikka söpöhän tuo on. Tausta ei sovi mielestäni kuvaan ollenkaan, enkä sitä taaskaan sen enempää viitsi kommentoida (kirottu metsämaisema).. Sen sijaan asento on kerrankin vähän erilainen, eikä aina sellainen perus hyppäämis kuva.

Pidän sotakoirista hirmuisesti. Edellisen osan arvostelussa mainitsinkin jo tykkääväni koirien sotilasmaisesta käytöksestä toisiaan kohtaan ja tämä osa lisäsi peukutteluni määrää asian suhteen. Tykkään, tykkään, tykkään! Vaikken mikään sotahullu koskaan ole ollutkaan, tykkään hirveästi siitä, miten järjestelmällisesti ja fiksusti sotakoirat käyttäytyvät keskenään ja miten armeijamaista homma on näiden keskuudessa.

Lydiasta olen alkanut pitää jonkin verran enemmän. Se ei ehkä mielestäni täytä luutnantin arvonimeen sopivia kriteereitä voimallisesti, mutta puhua se kyllä osaa ilman ripsien räpsyttelyä ja voivottelua. Kaiken lisäksi se on hieman miesmäisempi verrattuna yleensä gingassa oleviin narttuihin, joten toivottavasti en tule jatkossa pettymään hänen suhteensa. Jostain syystä olen kuvitellut Lydian olevan jonkin sortin fan service hahmo, mutta tähän asti olen sitä mieltä, että vaikka näin olisikin, ei se ainakaan siltä vaikuta. Olen kuitenkin aistivinani Lydian puolen vaihdosta, minkä kyllä tiedän tapahtuvan vielä jossain vaiheessa. Onneksi Hakuroun poika ei kuitenkaan ainakaan tässä osassa uskonut Lydiaa, vaikka ehkä olisi kannattanutkin.

Uudet majuritkin vaikuttavat edelleen ihan kelvoilta pahiksilta, eivätkä miltään Hougenin paskahousuilta. Pidän erityisesti Aramin kasvoista. Ne tuovat mieleeni hitusen Kenraalin (apinasaagasta), mutta koiraversiona. Maltan tuskin odottaa, kuka tämä Lydian mainitsema marsalkka sitten on..

Tykkäsin muuten hirmuisesti myös Ramista, lammaskoirasta, joka otti Jeromen suojeltavakseen sotakoirilta. Kohtaus, jossa Jerome pyytää Ramia lähtemään Ouun hakemaan joukkoja apuun oli mielestäni hieno jollain tapaa. Ram kieltäytyi aluksi vedoten velvollisuuksiinsa ihmisten parissa, mutta suostui lopulta. Täytyy tässä kohtaa pienesti ylistää Jeromea, sillä se ilmeisesti aavisti, ettei Hakurou aio pyytää Outa apuunsa ilman pientä avitusta. Ehkä tuolla saksanpaimenella on sittenkin vielä järkeä päässä kaiken tuon kuolemisdraamailun ohella.. Jään odottamaan innolla jatkoa tällekin juonenkäänteelle.

Hakuroulla tuntuu olevan itsestään turhat luulot. Se ei tuntunut kuuntelevan Jeromea pätkän vertaa, vaikka raukka yritti kertoa venäläisten suuren määrän ja kehotti tätä kutsumaan Ou apuun. Vasta, kun sotakoirat tappoivat useamman koiran Hakuroun joukoista leikiten, tajusi tämä, että Ousta ehkä sittenkin kannattaa pyytää apua. Ylipäätään Hakuroun tasoisen karhunkaatajan ei pitäisi olla noin tyhmä ventovieraan lauman suhteen. Se asetti itsensä turhaan vaaraan asettumalla junaradalle makaamaan (ja antoi vielä vihollisen piirittää itsensä), eikä varautunut lainkaan siihen, että joku voi hyökätä sen kimppuun joukolla. Huolimatta siitä, että Hakuroun joukot olivat lähellä valmiudessa, oli teko mielestäni typerä. Olisi edes ottanut jonkun toisen mukaansa tai sitten käskenyt joukkonsa koirien kimppuun ennen kuin saa itse turpaansa.

Weedin ja Koyukin suhde on kyllä outo. Vaikka Kotetsu tuli kertomaan hädissään Weedille ihmisten naittavan Koyukin toiselle, ei Weed tuntunut aluksi reagoivan asiaan mitenkään. Se kyllä vaikutti olevan hieman ajatuksissaan ja varmaan mietti, miten sen pitäisi edes asiaan reagoida. Onneksi se kuitenkin lopulta tajusi lähteä elämänsä rakkauden (krhm, tunteneet ehkä pari kuukautta) perään kertomaan rakkauden tunnustuksensa ja muuta draamaa. Tylsää. Jostain syystä kiusaannun tällaisista kohtauksista, etenkin, kun olen aina pitänyt Weedin sukua vähän vähemmän romanttisena. Toisaalta, onpahan jotain tavanomaisuudesta poikkeavaa jälleen. Koyukin suhteen alan olla jo sitä mieltä, etten taida hänestä oikein pitää. Hän on liian tavallinen ja "narttu muiden joukossa". Olisin toivonut Weedin kumppanilta vähän enemmän.

Olen kyllä todella innostunut tästä sotakoira saagasta ja toivon, että Takahashi on vetänyt sen kunnialla loppuun, eikä pilaa ideaa parin osan jälkeen, niin kuin apinasaagan suhteen meinasi vähän käydä. Ainakin toistaiseksi vaikuttaa siltä, että tämän saagan suhteen sensei on ollut hyvin innostunut, sillä hahmot ovat kunnollisia ja juoni tuntuu olevan hyvin mietittynä. Vielä ei onneksi ole töpätty missään. Odotan innolla seuraavaa osaa!

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Innostus gingaan kausittaista?


Kaikella on omat huippunsa ja pohjansa, myös fanituksen innokkuudella. Omalla kohdallani olen huomannut, että tällä hetkellä olen jälleen kiinnostunut enemmän tanssiharrastukseeni liittyvistä asioista sekä muutenkin synkiönä elämisestä kuin gingasta. Innokkuuden laantuminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että lopettaisi fanituksen kuin seinään, vaan pikemminkin jättää asian hetkeksi toissijaisemmaksi.

Älkää pelästykö, en ole jättämässä blogiani tai fandomia. Edelleen kirjoittelen tekstejä aktiivisesti, tosin nyt hieman harvemmin johtuen vuorotyöstä ja muista kiireistä sekä yksinkertaisesti inspiraation puutteesta. Kun ilta- ja aamuvuoroja on sekalaisesti pitkin viikkoa, ei välttämättä jaksa kirjoittaa kuin ehkä pari pätkää luonnosteluvaiheessa olevia tekstejä. Mielestäni blogia tulisi kirjoittaa silloin, kun siltä tuntuu, ei tekstiä tarvitse jatkuvasti suoltaa ja julkaista. Yllätyksellisyys on mielestäni kivempaa kuin ennalta-arvattavuus. Blogin lisäksi käyn edelleen Kaksoissolan foorumilla, mutta sinne kommentoiminen on jäänyt viime kuukausina hyvin vähälle johtuen siitä, ettei minulla ole ollut sanottavaa oikein mihinkään. Uusimmat Weedit ostan edelleen ja olen mukana hieman näkymättömämpänä. Lueskelen foorumeita, blogeja ja Facebook ryhmiä.

Onko fanituksen innokkuus kausittaista ja voiko 100% mielenkiinto pysyä särkymättömänä mihinkään? Jälkimmäiseen sanoisin, että ei voi. Joskus sitä tulee innostuttua hetkellisesti vaikkapa jostain tietystä bändistä ja parin kuukauden päästä onkin jo aivan toisenlaiset kuviot. Nyt on näköjään käynyt niin, että gingan oltua aikansa jälleen isosti pinnalla, on sen aika siirtyä sivuun jälleen hetkeksi. Tai no, sivuun ja sivuun, aktiivinen fani olen edelleenkin. Sanottaisiinko, että ajatuksistani ei niin suuri osa enää kosketa gingaa kuin ehkä vielä vaikka puoli vuotta sitten ja sen huomaa varmasti bloginkin epäaktivoitumisesta.

Fanitus on varmasti monella meistä eri vaiheissa. Osalla se on täysin "kadonnut" hetkellisesti, osalla se on suurimmillaan. Olen ehkä aistinut blogeistakin pientä mielenkiinnon puutetta, sillä tekstejä ilmestyy harvemmin kuin ehkä aiemmin, vaikkakin yhä säännöllisesti. Onko ginga sittenkin ainoana aiheena rajallisempi kuin osasimmekaan odottaa? Onko kaikki aiheet jo käsitelty? En usko, mutta uusien aiheiden keksiminen on itselleni muodostunut paljon hankalammaksi. Ehkä se johtuu vain siitä, että mielenkiintoni tätä sarjaa kohtaan on vaihteeksi laskenut hetkellisesti.

Mutta mikä sitten saa minut innostumaan gingasta aina uudestaan ja uudestaan? Sanoisin, että innostus nousee yleensä silloin uudelleen, kun tajuaa niin sanotusti "laiminlyöneensä" asiaa, josta pitää kovasti. Ginga on ollut mukana lapsesta saakka, ei sitä noin vain jätetä kelkasta pois. Samoin on monien bändien kanssa. Välillä olen hirveän innostunut jostain X bändistä hyvin pitkään ja pian saatankin jo innostua seuraavasta - silti ne ns. kestosuosikit pysyvät mukana ja sydämessäni.

Satanica toivottaa hyvää joulua kaikille gingabloggaajille ja lukijoilleen! Tekstejä tulee kuin on tullakseen, hieman harvemmin kylläkin, kuten olen jo maininnut.

Onko lukijoiden fanitus gingaa kohtaan missä vaiheessa? Onko fanituksesi ns. huipullaan vaiko laskussa? 

tiistai 18. marraskuuta 2014

Suurennuslasin alla: John

John on yksi mielipiteitä jakavia, suhteellisen suuressa osassa olevia hahmoja Gingassa. Sitä pidetään ylpeänä, itsekkäänä, ylimielisenä ja kateellisena, mutta toisaalta se nähdään myös luotettavana, rohkeana ja hyvänä ystävänä. Millaisen kuvan itse olen Johnista saanut ja miten mielipiteeni hahmosta on muuttunut vuosien mittaan?

Palatessani lapsuusmuistoihini muistan, ettei John kuulunut lempihahmoihini lainkaan. Pidin sitä ilkeänä, itsekkäänä ja ylimielisenä rehvastelijana, kuten jo yllä totesinkin. Kavereiden kanssa, jos Hopeanuolta leikittiin, en ikinä halunnut olla John. Ylipäätään muistan Johnin olleen leikeissäni aina sivussa ja ns. oikeakäsi/ystävä, ei mikään spesiaali. Vaikka John olikin pystykorvainen, kunnon metsästyskoira, se ei koskaan ollut suosiossani. Ehkäpä Hidetoshi, lapsuuteni inhokkihahmoja, vaikutti asiaan omalla tavallaan.

Nyt aikuisena olen alkanut pitää Johnista, sillä olen löytänyt siitä useita hyviä ja monipuolisia piirteitä. GNG:n aikana hahmo kasvaa luonteellisesti selkeästi. Se on alussa täysin ihmisten puolella, eikä se pahemmin arvosta villikoiria saatika heikompia. Se pitää itseään täydellisenä, mikä tosin osittain pitää paikkansa - John ON hyvä metsästyskoira. Samalla se on ehkä jollain tapaa kateellinen Ginille, joka osoittaa olevansa ikäistään parempi ja fiksumpi metsästyskoira muutaman kuukauden ikäisenä pentuna. Ginin ansiosta John lopulta oppii hyväksymään villikoiratkin - tosin osa syynä hyväksymiseen taisi olla kolaus itsetuntoon, kun John hävisi Rikille 100-0 kaksintaistelussa, jonka se luuli voittavansa.


John taitanee olla koira, joka on saanut pennusta saakka kaiken haluamansa. Se on arvostettu ja tottelevainen koira metsästäjien keskuudessa, kuten isäntänsäkin. Sen itsevarmuudesta on hyötyä monessa otteessa, eikä sitä varmastikaan turhaan valittu johtamaan joukkoja saatika myöhemmin olemaan Ginin luotetuimpia sotureita. Rehvastelevasta ja ylimielisestä Johnista muuttui hiljalleen luotettava, sydämellinen ja oikeutta tavoitteleva koira - Oun soturi. Tällaisista henkisistä kasvutarinoista pidän oikein paljon ja senpä takia olen ehkä alkanutkin pitää Johnista enemmän.

Weedissä John on tyystin erilainen hahmo kuin GNG:ssä, eikä ihmekään, sillä se on tajunnut, mikä on väärin ja mikä oikein. Se on tehnyt virheitä, mutta on oppinut niistä. Ennen kaikkea se on ymmärtänyt, mitä oikeudenmukaisuus tarkoittaa. Onneksi hahmosta löytyy vielä kuitenkin GNG:stä tuttua itsepäisyyttä ja ylpeyttä. Miksikään lässyttäjäksi John ei onneksi muuttunut. Se pikemminkin viisastui ja avasi silmänsä, aivan kuten moni muukin.

Johnin kuolema on ainakin omasta mielestäni koskettavimpia kuolemia koko Ginga sarjassa. John on kuitenkin niin suuressa roolissa ja monen suosikkihahmo, että sen kuolema aiheutti jopa suuttumusta monissa lukijoissa. Joidenkin mielestä Johnin olisi kuulunut jäädä henkiin, mutta itse olen sitä mieltä, että sen aika oli juuri silloin otollinen kun se oli. On tylsää, jos kaikki sankarit jäävät aina henkiin.

perjantai 7. marraskuuta 2014

Arvostelussa: GDW osa 37 - Lähestyvä uhka


Kansikuvasta tuli yksi suosikeistani. Pidän kuvan synkkyydestä, sillä se sopii mielestäni sisällön kanssa hyvin yksyhteen huolimatta siitä, että vuodenajat ovat erit tarinassa ja kansikuvassa. Hahmojen ilmeet toimivat hyvin ja kerrankin kansikuvassa on hahmot, jotka jollain tapaa liittyvät kunnolla tarinaan.

Myös sisällön suhteen olen erityisen tyytyväinen. Venäjän sotakoirat tuntuvat tosi mielenkiintoisilta ja potentiaalisilta pahiksilta, ei miltään Hougen shitiltä. Ne olivat hyvin tyylilteltyjä ja "päähahmot" laumasta pystyi erottamaan heti. Pidin siitä, että ne ovat nimenomaan saksanpaimenia, eivätkä sekalaista seurakuntaa. Koirien samanrotuisuus ja samankaltaisuus tekee niistä hyvin sotilasmaisia arvonimineen kaikkineen, mistä pidän todella paljon. Myöskin se, että ne ilmeisesti ovat ihmisten kouluttamia, on mieleeni - kertoo siitä, että ne osaavat (toivon mukaan) taistella kunnolla ja hämmentävät villikoiria taidoillaan. Toivon mukaan en tule pettymään tarinan edetessä.

Yllätyin, että venäläiset lähtivät valloittamaan nimenomaan Hokkaidoa, eivätkä Outa, kuten jostain syystä aiemmin kuvittelin. Hokkaido on mielestäni hyvä paikka uudelle tarinalle ja koirat pääsevät jälleen liikkeelle kotikonnuiltaan. Oli kivaa päästä näkemään pitkästä aikaa Hakurouta, joka tuntui olevan oma vanha hölmö itsensä. Jostain syystä kuitenkin tuntui, että Hakurou oli turhan "hällä väliä" -asenteella yllätyshyökkäyksestä ja huskylla tuntui olevan itsestään aika suuret luulot.. Sen sijaan repesin totaalisesti ensimmäiselle lauseelle, jota Jeromesta kerrottiin: "Jerome etsi yhä paikkaa jossa kuolla." Taisi tuosta Jeromen kuolemanhalusta tulla aikamoinen vitsi itse Takahashillekin. Vaikka jutun pointtina on varmasti se, miten uskomaton ja hyvä soturi Jerome on, tuo kuolemanhalu on jo mennyt naurettavuuden yli. Muutenkin Jeromesta on hahmona kadonnut se mystisyys, mitä siinä oli aivan Hougen saagan alussa. Jostain syystä kuitenkin pidin kaikesta, missä Jerome oli mukana tässä osassa, vaikkakaan en vielä vakuuttunut "vanhan kunnon Jeromen" paluusta. Olen muuten edelleenkin hieman pihalla siitä, missä vaiheessa Jerome oikein jätti oulaiset ja miksi. Vissiin muistissa jotain häikkää. Valaiskaa joku, jos tälle oli joku selitys jossain osassa.

Lydia on hahmo, joka on mietityttänyt minua pitkään. Sen arvo luutnanttina yllätti, sillä kuvittelin hahmon olevan vain yksi laumasta. Harmikseni Lydia paljastuikin vähän onnettomaksi, sillä sen esitys Jeromelle oli niin läpinäkyvää ja epätyypillistä noinkin suuren arvon omaavalle hahmolle. Toivon, että Lydia pääsisi vauhtiin seuraavassa osassa paremmin vaikkapa taistelun merkeissä. Toistaiseksi minulla kuitenkaan ole hänestä sen kummempaa mielipidettä. Katsotaan, mitä seuraavat osat tuovat tullessaan.

Viime osan huumori oli mieleeni, mutta tässä osassa se notkahti ja pahasti. Ällötyin Sasuken, GB:n ja Kyoshiroun touhuista ulosteillaan ja oloni oli hyvin kiusallinen erityisesti siksi, että koko homma tuntui omaan makuuni hyvin lapselliselta ja kun Weedkin vain toljotti tilannetta hämmentyneenä vierestä. Valitettavasti tuota sekoilua oli pitkin poikin osaa ja muutenkin sen sovittelu tähän osaan oli jotenkin outoa, kun muutoin tarina eteni hyvin synkästi. Onneksi kuitenkin Hokkaidon tapahtumat pelastivat kaiken.

Koyuki tuntuu edelleen perusnartulta, enkä vieläkään oikein tiedä, miten suhtautua siihen. En oikein ymmärtänyt, mitä ihmettä Gin luuli tekevänsä, kun se ikään kuin yritti niin sanotusti puhua Weedin tunteista pahaa kishu paralle. Tilanne oli mielestäni jotenkin hyvin epähopeanuolimaista, sillä se Gin, jonka minä tunnen, ei noin tekisi.. Vaikkakin jotenkin ymmärsin pointin, mitä tuolla juoruamisella haettiin. Koyuki kieltämättä muistuttaa turhankin paljon Sakuraa ja toisaalta pidän erittäin suloisena sitä, jos Weed näkee naaraassa äitinsä.. En vain käsitä, miksi Ginin piti mennä pilaamaan ja spekuloimaan ääneen typeryyksiä. Antakoot poikansa kertoa tunteistaan itse tavalla, jolla ne oikeasti ovat. Ylipäätään Gin tuntui tässä osassa muuttuneen oudoksi. Se ei kommentoi oikein mihinkään, eikä sen tekemiset tunnu enää niin hienoilta kuin ennen. Ilmeisesti akitasankari on jättäytymässä taka-alalle, jotta Weed saisi loistaa.

Kokonaisuutena hyvä osa, vaikkaki ison miinuksen annan tuosta kakkapissa -huumorisekoilusta. Seuraavan osan suhteen minulla on suuret odotukset. Mitä mieltä te muut olitte?

perjantai 24. lokakuuta 2014

Vastenmieliset kohtaukset GNG:ssä

Ehdotettu postaus, johon nyt sitten päätin tarttua :)

Toisin kuin yleinen käsitys on, Ginga on kaikkea muuta kuin lastensarja. Erityisesti animen leikkaamattomassa versiossa (ja toki mangassakin) on kohtauksia, jotka saavat jopa meidät aikuisetkin voimaan pahoin ja ihon nousemaan kananlihalle. Oli kyseessä miten piirretty tahansa, on tietyissä kohtauksissa omat kauhistuttavat ja ehkä jokseenkin kyseenalaisetkin seikkansa.

Moni tutuntutuntuttuni usein toteaa, että ginga on siitä järkyttävä sarja, että veri lentää suuntaan jos toiseenkin - ja tottahan tuo on. Hahmoja ammutaan päähän niin, että aivot lentävät pihalle, puhkotaan silmiä, riistetään kivekset tuosta noin vain ja vaikka mitä. Ovathan tuo perinteiset taistelukohtauksien tunnusmerkkejä ja toki niissäkin on omat ahdistavat juttunsa, mutta ne eivät mielestäni ole vielä mitään verrattuna kohtauksiin, jotka olen tuohon alemmas luetellut. Kyseessä on siis ainoastaan kohtaukset, jotka henkilökohtaisesti itseäni ällöttävät tai ahdistavat syystä tai toisesta.


1. Gohee syöttää Rikille omaa lihaansa.
Kohtaus on ehkä yksi puhutuimpia gingapiireissä ja kieltämättä tuo on ällöttävimpiä kohtauksia. Koira pakotetaan syömään omistajansa lihaa. Kohtaus on siitä koskettava, että Gohee ei ainoastaan vain sekoa randomisti, vaan hän haluaa, että Riki saisi ruuasta voimia lähteä hakemaan kylästä apua. Pelkkä lumesta saatava vesi ei pitkälle riitä, sillä siinä ei ole lainkaan energiaa. Jos asiaa mietin omalle kohdalleni, niin sitä varmasti itsekin "sekoaisi" samalla tavalla. Toki ensimmäisenä vastaavassa tilanteessa kaivaisi puhelimen esille (tosin Goheella tuskin mitään uusinta iphonea mukana ollut metsästysreissulla..) ja soittaa hätänumeroon, mutta jos puhelinta tai mitään muuta apuvälinettä ei olisi niin aika hankalaksi menisi. Rohkenen myös epäillä, että suuren nälän ja tuskan iskiessä olisi Gohee varmasti itse popsinut Rikin suuhunsa, jos koira ei olisi saanut tarpeeksi ravintoa itselleen. Vaihtoehtoisesti mies olisi varmaan tappanut itsensä ja koiransa, mutta sellainen luovuttaminen ei kuulu Gohee Takedan saatika Rikin luonteeseen.

2. Akakabuton pentu murtautuu vajaan.
Tämä on yksi niistä kohtauksista, mitä lapsena ehkä karsastin eniten. Sitä ei muistaakseni oltu edes suomidubbiin leikelty mitenkään erityisemmin. Mitään painajaisia en kyseisestä kohtauksesta koskaan nähnyt, mutta se sai minut jostain syystä varovaisemmaksi metsäkävelyllä ja ylipäätään ehkä hieman pelkäämään karhuja. Mielesäni tuo kohtaus on kuin suoraan jostain kauhuelokuvasta. Miehet ovat paenneet vajaan karhua piiloon ja kun he luulevat sen menneen, tekeekin karhu hyökkäyksen.

3. Shigematsu tulee verissäpäin pyytämään apua Daisuken perheeltä.
..Josta päästäänkin toiseen lapsena hieman kauhistuttaneeseen kohtaukseen. Fujin haukunta ja miehen kaatuessa maahan verisenä sai kieltämättä suun loksahtamaan auki lapsena. Onhan tuo kohtaus näin aikuisiälläkin aika järkky.


3. Madara hyökkää Smithin ryhmäläisen kimppuun.
Tämä kohtaus on suomidubissa vähän ehkä sekava jostain syystä ja ehkä leikkaamattomassakin. Tässä järkyttävää on ehkä se, että koiran pää lentää yhtäkkiä kaikkien eteen. Vaikka kohtaus on ehkä kuvattu turhan pliisusti ja nopeasti omaan brutaalimpaan makuuni, olisi se silti järkyttävää, jos itse sattuisi paikalla olemaan. Todennäköisesti moisessa tilanteessa olisi itse aivan järkyttynyt ja varmaan lähtisi juoksemaan karkuun :D

4. Hayaton ja kogan karu kohtalo piikkikuopassa.
Tämä on jollain tapaa tosi järkyttävä, mutta samaan aikaan tosi upeasti toteutettu. Kiinnostavaa tosin olisi tietää, millä ihmeellä koirat ovat saaneet ruumiit pois kuopasta ja miten ne ovat pystyttäneet keihäät (vai mitkä ovatkaan) kuoppaan.

Jostain syystä olen ihmetellyt sitä, miten piirrossarjoissa raakuus ei tule niin "hyvin" ja kammottavasti esille, toisin kuin vaikkapa oikeilla ihmisillä näytellyissä elokuvissa. Tai ainakin itse koen piirrossarjat aina enemmän selvänä fiktiona. Gingassa toki musiikki tekee hyvin paljon jostain tilanteesta pelottavan, mutta jostain syystä en itse koskaan ole pelännyt esimerkiksi Akakabutoa tai mitään muutakaan gingahahmoa.

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Itkupillistä legendaksi

Emilia ehdotti postausaiheeksi tekstiä päähenkilöiden hahmokehityksestä tarinoidensa aikana. Koska mielestäni olen melkolailla syynännyt Weedin ja Ginin läpi vähän milloin missäkin muodossa, on mielestäni korkea aika keskittyä Rikiin, Oun ensimmäiseen johtajaan. Vaikka kaikkien kolmen sankarien tarinat ovatkin erilaisia keskenään, on Rikin tarinassa tietynlaista tavanomaisuutta, ei ainoastaan sankaritekoja, kuten vaikkapa Weedin ja Ginin tarinoissa.

Riki ei ollut alusta alkaen vahva, johtajahenkinen koira, toisin kuin esimerkiksi Gin tai Weed, joiden johtajan ura alkoi hyvin nuorena. Kuitenkin näitä kolmea hahmoa yhdistää se, että ne eivät tunteneet isiään kunnolla (paitsi nyt Weed tutustuu isäänsä ensimmäisenä paremmin). Mutta mikä Rikin tarinassa sitten loppujen lopuksi on niin hienoa verrattuna samaa kaavaa toistavaan tarinaan, jota nähdään heti GNG:n jälkeen?


Riki syntyi ihmisten luona, kuten Hopeanuolikin. Poikkeuksen nämä kaksi hahmoa tekevät kuitenkin jo heti syntymänsä jälkeen: Gin halutaan heti koulutukseen, sillä se oli sisaruksistaan ainut tiikeriraita, kun taas Riki oli perinteinen rusehtavan sävyinen. Kaiken kukkuraksi Riki oli pentueen pienin ja heiveröisin, eikä sitä sen takia huolittu karhukoiraksi. Senpä takia raukka joutuikin elämään pitkään emonsa Yamabukin kanssa tavallisena kotikoirana vailla huolta ja murhetta. Se ei olisi selviytynyt yksin.

Rikin tarina keskittyi hyvin pitkälle sen elämiseen ihmisten parissa. Koska sitä ei ollut koulutettu, se ei kyennyt näin ollen tappelemaan itseään vanhempia koiria vastaan. Se oli niin sanottu pelkuri, itkupilli, josta ei ollut taistelemaan. Senpä takia sitä varmaan kiusattiinkin, nimettiinhän se sentään vitsillä voimaa tarkoittavalla sanalla. Mielestäni edellä mainitut seikat tekevät Rikin tarinasta paljon uniikimman kuin vaikkapa Weedin saatika Orionin tarinat ovat tällä hetkellä. Rikin lapsuus oli mielenkiintoista siksi, ettei siihen liittynyt paljoakaan mitään hienostelua tai villikoirana elämistä. Se oli ihan tavallinen koira, kunnes sai lopulta tilaisuutensa näyttää kykynsä. Se rohkaistui pelastamaan pienen Daisuken pulasta ja näin Gohee otti sen lopulta koulutettavakseen. Rikin tarina on mielestäni opettavainenkin: Pelokkaimmasta ja heiveröisimmästäkin voi kasvaa jotakin suurta ja ainutlaatuista, voimakasta ja karismaattista.

Olisi ollut mielenkiintoista tietää enemmän Rikin kouluttamisesta, sillä tällä hetkellä ainut saatava tieto löytyy Goheen toteamuksesta animessa: " Rikillä kesti vuosi tottua ampumiseen." Todennäköisesti Rikin rohkeutta koeteltiin useaan otteeseen koulutuksen aikana, toisin kuin Gin tuntui oppivan nokkelasti kaiken, olihan se sentään tiikeriraitainen. Vuosien koulutuksella Rikistä kuitenkin kouliutui Goheen rakkaimpia karhukoiria. Siitä kasvoi ylväs ja vakava koira, jonka tehtävä oli seurata isäntäänsä ja tappaa Akakabuto. Se joutui kuitenkin varmasti todistamaan kykynsä karhukoirana, toisin kuin Gin ja Weed, jotka saivat huomiota jo heti syntymänsä jälkeen. Gin tiikeriraitaisuutensa ja Weed sukunsa puolesta. Mutta missä vaiheessa Riki aikuistui ja unohti pelkonsa?


Rikin rotkoon putoaminen on myös useille faneille mysteeri, ehkä ginga -saagojen suurimpia mysteereitä. Minne se putosi ja mitä sen jälkeen tapahtui? Perustiko se itse koiralauman taistelemaan Akakabutoa vastaan vai joutuiko se ottelemaan ensin Beniä/Sniperiä vastaan? Kysymyksille on keksitty paljon hauskoja teorioitakin ja voisi olla mielenkiintoista lukea sarjakuvia tai fan ficcejä aiheeseen liittyen. Jos asiaa mietin syvällisemmin, niin voisi olla tietyssä mielessä coolimpaa, että Riki alkoi itse koota koiria Akakabuton tappamista vastaan, sehän oli ainut muisto, minkä Riki muisti elämästään rotkoon putoamisen jälkeen. Hauskaa olisi kuitenkin tietää, miten Riki sai porukkaa koottua puolelleen. Tosin Akakabutohan oli tappanut useiden muidenkin koirien perheenjäseniä ja ystäviä, esimerkiksi Cross on yksi sellainen, jonka motiivin liittyä Rikin laumaan on selkeä. Sen sijaan ihmettelen, missä vaiheessa Sniper tuli kuvioihin ja missä kohtaa se yleni Rikin oikeaksi kädeksi? Miksi ihmeessä Riki edes valitsi sen vierelleen? Kysymyksiä sen kuin satelee.

Verrattuna lapsuuteensa, Riki on GNG:ssä tyystin eri koira. Se on niin karismaattinen, että pelkkä sen näkeminen sai ventovieraatkin koirat kyynelehtimään. Lisäksi sillä oli suuri auktoriteetti alaisiaan kohtaan, senpä takia sen käskyjä (Beniä lukuunottamatta) kuunneltiin mukisematta. Takahashi itse pitää Rikiä sarjan koirista voimakkaimpana, eikä ihmekään, sillä useat haastajat (esim. John) hävisivät sille ja se osasi Zetsu Tenrou Battougan. Rikiä ei tunnuttu koskaan kyseenalaistavan, koska sen tekemisiin luotettiin myös silloin, kun se puolusti yksin laumansa alueita hirviökarhuilta.


Rikin elämä karhukoirana ja tuhatpäisen lauman johtajana päättyi Akakabuton kynsiin. Olisiko Riki jäänyt henkiin ilman raivopäistä hyökkäystä hirviökarhua vastaan ja oliko isku täysin virhearvio ja harkitsematon? Todennäköisesti. Kieltämättä olen iloinen siitä, että Rikin elämä päättyi tällä tavalla. Se oli syntynyt karhukoiraksi ja kuoli sellaisena. En tiedä, olisiko sen elämällä ollut enää tehtävää Akakabuton voittamisen jälkeen.

Riki on yksi koko ginga -saagan suosituimpia hahmoja. Välillä mietin, onko se turhan yliarvostettu, sillä sen pään sisälle ei päästä kovinkaan moneen kertaan GNG:n aikana ja hahmo jää hyvin pitkälle ainakin itselleni tyyppinä etäiseksi. Senpä takia se ei lukeudukaan suosikkihahmokaartiini hienoudestaan huolimatta. Ehkä sen on tarkoitus ollakin sellainen, salaperäinen ja vakava. Mutta kun miettii hahmon tarinaa ja kasvua koko sen elinkaaren aikana, ei ole ihmekään, että Rikistä pidetään niin paljon. Se on sukunsa koirista tällä hetkellä ehkä tavallisin Shiroa lukuunottamatta, mutta sen etäiseksi jääminen tekee siitä niin mielenkiintoisen ja hyvän hahmon.

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Arvostelussa: GDW osa 36 - Entiset soturit

Kansikuva on.. Vihree~! Taas. Koirien asennot ovat sen sijaan kivat ja pidän niiden ilmeistä. Väritkin on tosi kauniit, mutta eikö ihan oikeasti muita maisemia enää ole? Melkein kaipaan niitä lumimaisemia takaisin, mitä oli parissa aiemmassa osassa. Suomestakin löytyisi paljon tuntureita ja vaikka merta, mutta kai tuo on sitten joku kunnianosoitus Suomen metsistölle -.-'


Tämä osa oli vaihteeksi sellainen, mistä pidin hyvin paljon huolimatta siitä, että uuden saagan juoni ei edennyt oikeastaan ollenkaan varsinaisesti - tai ainakaan vielä ei päästy "asiaan". Mielestäni tällaiset pysähtelyt ovat ihan kivaa luettavaa, sillä jatkuva mätön lukeminen alkaa ainakin minua kyllästyttämään pidemmän päälle. Taistelukohtaukset ovat kuvallisestikin hyvin epäselviä ja niitä saa katsella tosi tarkkaan, jottei missaisi mitään tärkeää asentoa tai vastaavaa, kun taas "levollisemmissa" kohtauksissa hahmojen asennot ja ilmeet ovat jollain tapaa selkeämpiä, eikä ruutuja ole täytetty taisteluun liittyvin efektein. Olipas taas vaikeasti kuvailtu..

Kotetsusta en osaa sanoa vielä oikein mitään, mutta toistaiseksi se vaikuttaa tavalliselta kivalta pennulta. Tykkään hahmon sinnikkyydestä ja tietynlaisesta lapsellisuudestakin, kun se kuvittelee olevansa kovakin soturi. Olen muuten aina miettinyt, että miksi Weedissä kaikki muut pennut kuvataan lapsellisina ja oikeasti "lapsina", kun taas esimerkiksi Weed ja Mel olivat paljon aikuismaisempia, vaikka olivat alle vuoden ikäisiä. Oli miten oli, tarinan edetessä kuitenkin paljastuu, että ehkä Kotetsu ei sittenkään ole aivan vielä valmis soturiksi, minkä nyt arvasinkin. Ihmettelin muuten, miksei Gin puuttunut Kotetsun pyyntöön liittyä Oun joukkoihin, kun se kuitenkin oli paikalla. Muut vain sättivät penturukkaa, eivätkä muistaakseni Weediä lukuunottamatta yrittäneet sitä rohkaista. Eniten tuossa kohtaa minua kosketti Crossin sanat siitä, miten onnekas Kotetsu on voidessaan asua ihmisten luona. Jotenkin hänen sanansa kuulostivat katkeransuloisilta, sillä Crossin oma isäntähän hylkäsi salukinsa taistelukentälle.

Pidin muuten tosi paljon kohtauksesta, jossa Weed yritti kertoa Kotetsulle olevansa tervetullut Oun soturiksi ollessaan aikuinen. Toisaalta taas hieman alkoi hymyilyttää, sillä olihan Weed itsekin vasta pentu, kun se "joutui" johtamaan oulaisia Ginin ollessa Hougenin vankina. Ehkä tuossa kohtaa kuitenkin Kotetsulla oli aivan eri lähtökohdat kuin Weedillä. Kotetsu on syntyjään kotikoira, Weed taas villikoira. Hougenista puheenollen.. Olin jo pitkään miettinyt, että eikö häntä tulla muistelemaan enää mitenkään tulevissa saagoissa, mutta tässä osassa häneen palattiin. Hougenin kolme entistä soturia ilmestyivät ja niillä oli mielestäni ihan hyvä motiivikin pahanteolle, kerrankin.. Vaikka nekään eivät sitten paljastuneet kovinkaan fiksuiksi tyypeiksi.

Weedin, Kotetsun ja Hougenin entisten alaisten taistelu oli mielenkiintoinen. En oikein tiedä, miten suhtautuisin Weedin ja Kotetsun pakenemiseen. Yrittikö Weed näyttää, miten villikoiran tulee pärjätä omillaan ja juosta, vaikka mikä olisi vai oliko Weed vain huolimaton? Kohtaus ei ollut kovinkaan selkeä, mutta olettaisin ensimmäiseksi mainittua vaihtoehtoa Weedin luonteen tuntien. Oli hauskaa, miten Weedistäkin oli kasvanut kunnon taistelija, ei vain iskujen väistäjä. Se jopa haastoi koiraporukan pomon taisteluun, vaikka aluksi yrittikin saada asiaa selvitettyä puhumalla.

Kotetsun hännän katkaisu oli raukkamainen teko ja näin ollen sitä voisi kutsua raa'aksikin jollain tapaa. Olisin ehkä kuitenkin halunnut Yuusuken (onpa muuten outo nimi) purevan pennun korvan irti, vaikkakin hännän poikki pureminen oli vaihteeksi erilaisempaa - gingassahan melko monelta hahmolta on purtu korva irti. Siltikin koen Kotetsun vähän hölmön näköiseksi esteettisesti hännäntöpönsä kanssa, mutta se on pieni seikka verrattuna hahmon rooliin tulevaisuudessa, sikäli mikäli sellaista tulee olemaan tästä eteenpäin.

Weedin ja Koyukin suhde kummastuttaa. Hieman olen harmissani siitä, että Weed tuntuu olevan ihastunut Koyukiin ilman sen hääppöisempiä perusteita, kun olisin toivonut, että kaksikko olisi ihastunut toisiinsa pikku hiljaa. Naureskelin vaihteeksi GB:n, Sasuken ja Kyoshiron pelleilylle, tällä kertaa huumori osui naulankantaan. Vaikken koskaan ole ollut mikään kovin suuri gingahuumori -fani, niin onhan se välillä hauska vaihteeksi nauraakin joillekin vitseille, kunhan ne ovat oikeasti hyvänmaun rajojen sisällä, eikä mene sinne kakka -osastoon,

Koyukin ja Chakon jutustelutkin olivat ehkä vähän typeriä, vaikkakin ne selvästi puhuivat huumorimielessä uroksista. Chako vaikuttaa hahmona toistaiseksi hauskemmalta tyypiltä kuin Koyuki, joka tuntuu ainakin vielä olevan vähän liikaa Sakuran kaltainen. Kaksikko melkein osallistui taisteluun Hougenin entisiä sotureita vastaan, mutta siihen "melkein" -sanaan se sitten jäikin..

Kokonaisuutena hyvä osa. Tässä laskeuduttiin hetkeksi ennen seuraavaa tulevaa myrskyä, josta tämän osan aikana vihjottiin vähän väliä..


perjantai 3. lokakuuta 2014

Ajatuksia Apina saagasta

Postaus jatkona Ajatuksia Hougen saagasta -postaukselle. Eli, mitä mieltä Apina saagasta kokonaisuutena? Mitä ajatuksia se herätti? Mitkä asiat oli hyvä ja mitkä huonoja?


Apina saagaan valmistauduin hyvin skeptisesti. Olin varma, etten pitäisi siitä ollenkaan, nimittäin olin jo ehtinyt kuvalukemisen perusteella hävetä silmät päästäni Takahashin vetoa lyödä makakeja mukaan tarinaan. Olin tähän saakka pitänyt apinoita vain ihmisten hauskuuttajina (niin karulta kuin se kuulostaakin) ja esteettisesti "rumina" olentoina, vaikka sympaattisia ovatkin, mutta tämä saaga toi esiin apinoiden uusia puolia. Saagan voisi sanoa yllättäneen erittäin positiivisesti. Se alkoi mielenkiintoisesti ja vaikka ensimmäinen kohtaus saagasta (jossa kaksi pentukoiraa pakenevat apinoita) toikin mieleeni P4:n, oli se silti omalla tavallansa erilainen. Apinat osoittautuivat vihollisina erityisen vaaralliksi, sillä ne osasivat käyttää aseita, hyppiä puissa ja käyttää käsiään toisin kuin koirat, jotka joutuvat turvautumaan vain potkuvoimaansa ja hammaskalustoonsa. Näin ollen makakit olivat uskottavia pahiksia yleisesti ottaen, vaikka petyinkin suuresti siihen, ettei Kenraalilla ollutkaan kovin uskollisia alaisia lukuunottamatta Tobizarua, joka sekin vaihtoi viime hetkellä puoltaan.

Yllätyksenä tuli myös se, että osa apinoista olikin hyviksiä. Ne olivat jakautuneet kahteen eri leiriin, jotka sitten tappelivat keskenään ja lisäsi näin tarinan mielenkiintoa. Tämä oli mielestäni hyvä veto, sillä olin odottanut koko ajan, että apinat vain häiriköisivät ensin koiria ja sitten ne alkaisivat taistella keskenään. Aluksihan näin oli, mutta homaan tulikin käännekohta hyvin alussa ja se toi tarinaan uutta näkökulmaa aiempaan verrattuna. Aluksi koirat suhtautuivat hyvis apinoihin epäilevästi, kunnes nämä todistivat ajavansa samaa asiaa koirien kanssa - oikeudenmukaisuutta ja rauhaa. Näin saatiin yhdistettyä kahden eri eläinlajin laumat ja saatiin aikaan mielenkiintoinen tarina.

Pääpahiksena Kenraali oli mielestäni erittäin potentiaalinen ja pelottavan näköinenkin, mikä mielestäni on pahiksissa hyvin tärkeää. Sen suuret hampaat ja kasvot olivat tietyissä kuvissa ahdistavat, mutta sen sulkiessa suunsa, oli hahmo vähän reppanan oloinen ja ihan liian viattoman näköinen. Kenraalin himo koiranpennun verta kohtaan oli samaan aikaan hyvä veto, että floppi. Hyvää tässä oli se, että se jakoi selvästi apinat erilleen ja aiheutti pelkoa, sillä Kenraali söi myös omiaan, jos parempaa ei tuotu tarjolle. Sen sijaan homma suoraan sanottuna kusi aivan totaalisesti siinä kohtaa, kun syitä verenhimoon ei koskaan selitetty kokonaisuudessaan, eikä Kenraalin "sisälle" päästy kuin pintaraapaisun verran ja se nyt sitten jäi harmittamaan kaikista eniten. Ilmeisesti tämäkin hahmo oli vain sekopää raakalainen vailla päämäärää.

Tässä saagassa tuli paljon uusia hahmoja, joista ehdoton suosikkini oli Yukimura. Hahmo kasvoi saagan aikana varmasti kaikista eniten ja silmin nähden. Se oli aluksi hieman vihamielinen ja ylpeä, enkä tuolloin ollut vielä varma, pidänkö hahmosta vaiko en. Sen oikeudentaju oli aivan hakoteillä, kunnes se lopulta alkoi luottamaan Weediin ja kumppaneihin. Oli hienoa nähdä ensimmäistä kertaa tarinassa päähenkilön veli, GNG:ssä kun edes Ginin sisarusten nimiä ei mainittu.


torstai 25. syyskuuta 2014

Tekstin pituus = laadun takuu?

Lukiessani blogistani saamia palautteita, törmään hyvin usein yhteen tiettyyn toistoon: Tekstejäni pidetään hyvinä niiden pituuden ja kattavuuden takia. Vaihtoehtoisesti olen saanut palautetta myös siitä, että tekstini ovat niin pitkiä, ettei niitä aina jaksa ajatuksella lukea loppuun ja ne saattavat toisinaan olla sekaviakin. Toisinaan olen kyllä samaa mieltä näiden palautteiden kanssa. Pitkä teksti on yleensä houkutteleva etenkin, jos siihen on liitetty aiheeseen tavalla tai toisella sopivia kuvia, kun taas pelkkiä kuvia sisältävät postaukset koetaan toisinaan automaattisesti laaduttomana ja "huonona".

Aloittaessani aikoinaan ala-asteen loppupuolella ensimmäisissä foorumipohjaisissa roolipeleissä, törmäsin hyvin usein mielestäni todella typerään sääntöön: " Peliviestin on oltava sen ja sen monta riviä pitkä". Ala-asteikäisenä oli auttamattoman vaikeaa keksiä määrätyn verran tekstiä yhteen peliviestiin jo pelkästään nuoren iän takia ja toisinaan joutui ihan oikeasti kirjoittamaan kaikenlaista shaibaa viestiinsä, jottei saisi ylläpidolta haukkuja niskaansa. Toisinaan vielä nykypäivänäkin törmään samaan väitteeseen, mutten niinkään roolipelimaailmassa. Pituuden oletetaan aivan liian usein takaavan 100%sen laadun, sillä se mukamas kertoo kirjoittajansa mielikuvituksellisuudesta ja hyvästä äidinkielen hallinnasta. Lyhyt viesti sen sijaan kertoo huonosta luovuudesta ja huonosta kieliopin hallitsemisesta. Onko asia loppujen lopuksi ihan noin? Ei minusta.

Koska olen tässäkin asiassa jossain suhteessa eräänlainen vastarannan kiiski, päätimpä tämänkin asian nostaa tapetille. Mikä pitkässä tekstissä tekee laadun? Sekö, että kirjoittaja on keksinyt sanottavaa jostain asiasta pitkät pätkät? Kekseliäisyys ja hyvä kirjoitustyyli tempaavat toki aina mukaansa, vaikka teksti olisi useita sivuja pitkä, mutta jos se on huonosti kirjoitettu, voi asia olla aivan päinvastainen. Kömpelö, huonosti jäsennelty, pitkät kappaleet, äidinkielellisesti häiritsevästi takelteleva (ja nyt puhun siis nimenomaan tosi isoista mokista, en mistään pienistä pilkkuvirheistä) ja huonosti suunniteltu teksti voivat turhauttaa lukijaansa. Hyvä teksti taas omasta mielestäni koostuu hyvästä jäsentelystä, kappalejaosta, omintakeisesta kirjoitustyylistä (senkään ei aina tarvitse olla kirjakieltä) ynnä muusta.

Monesti tulee törmättyä blogeja lukiessani tosi hyviin ja kiinnostaviin otsikoihin, mutta sisältö onkin ollut jotain aivan muuta. Se ei välttämättä ole liittynyt lainkaan käsiteltävään aiheeseen tai sitten teksti ei niin sanotusti kata sitä, mitä otsikko antaa ymmärtää oli teksti ulkonäöllisesti miten kattavanoloinen tahansa - jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. Täytyy kyllä kuitenkin omalta osaltani sanoa, että itse pidän joitakin tekstejäni hyvin tylsinä niiden kierrellessä ja kaarrellessa suuntaan jos toiseen - tosin nekin tulevat yleensä esiin hankalammissa aiheissa, joihin ei ole jaksanut perehtyä niinkään syvällisesti. Toisaalta, tarvitseeko aina kaikkeen perehtyä viimeisen päälle, kun kyse ei ole mistään tärkeästä tutkielmasta vaan blogista? Omia heikkouksiani kirjoittajana on varmastikin toisinaan kapulakieli, pienet kielioppivirheet ja jaarittelu. Aiheet, joista tiedän jo ennen kirjoittamista selkeän mielipiteen, sujuvat kaikista parhaiten ja luonnollisimmin. Pituus ei aina määrittele sitä, onko jokin teksti automaattisesti hyvä. Esimerkiksi lifestyleblogeissa esimerkiksi tärkeimpänä pidetään usein kuvia, ei niinkään käsiteltävää tekstiä ja sen järkevyyttä. Tiedän myös blogeja, joissa on ainoastaan kuvia. Kuvatkin kertovat loppujen lopuksi paljon, jos ne ovat hyviä.

Pitkä teksti voi siis kyllästyttää lukijan. Liika kaarteleminen, tönköt sanavalinnat ja -järjestykset, asioiden toistelu, aiheeseen perehdyttämättömyys ja liika aiheeseen kuulumattomuus voivat häiritä lukijaa. Itse kunnioitan ja pidän eniten sellaisista teksteistä, joissa asia on hyvin kiteytetty yksyhteen. Riippuu toisinaan hirveästi aiheesta, mistä tykkää lukea pidemmin asiaa ja mistä taas haluaa nähdä enemmän vaikka kuvia sanojen sijaan. Jos palaan takaisin roolipelimaailmaan, niin esimerkiksi kuolen tylsyyteen lukea pelkkää maisemankuvausta kolmeakymmentä riviä ennen kuin päästään asiassa eteenpäin. Sen sijaan peliviesti, jossa sekä kuvaillaan hahmon ajatuksia, olemusta ja itse tilannetta, kiinnostavat tietää. Sama pätee myös blogeihin, nettisivuihin ja ihan jopa vlogeihinkin. Tekstin ei tarvitse olla pitkä, jos se on hyvin kirjoitettu - sekin vaatii taitoa! Kun teksti on kirjoitettu kaikella sydämellä, eikä sitä ole hiottu liikaa, on sitä rennompaa lukea ja kirjoittajan sana kuulostaa aidolta.

Tästä aiheesta voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon, mutta ehkä tähän on hyvä lopettaa. Millaisista teksteistä te lukijat pidätte? Mitä heikkouksia teillä on kirjoittajana, entä mitä vahvuuksia?

torstai 18. syyskuuta 2014

GDA: Ensimmäisiä fiiliksiä

Ginga Densetsu Akamessa on päästy jo jonkin verran eteenpäin. On siis aika hieman jakaa ensimmäisiä fiiliksiä tarinasta.

Täytyy myöntää, että en ole tarinan perässä pysynyt varsinaisesti yhtään johtuen ihan siitä, että kuvalukemalla ei pahemmin selkoa saa tarinan syvällisemmästä etenemisestä, mutta olen lukenut aktiivisesti lyhyitä juonipaljastuksia ja jutellut aiheesta Kaksoissolan foorumilla. Täytyy sanoa sekin, etten ole vielä raaskinut ostaa yhtäkään manga Gorakua huolimatta hienoista kansikuvista, mitä nyt Akamesta on ollut.. Tosin se nyt ei varmaan tullut yllätyksenä kenellekään. Ajattelin kuitenkin jossain vaiheessa ostaa Akamea pari osaa, jahka sitä saadaan muutama kunnon manga ulos (ensimmäinen osa vissiin tulossa syyskuussa?).

Hakutaka
Olen hieman huolissani sarjan etenemisestä. Se on nyt jo usean luvun ajan kertonut hyyyyvin takautuvasti igoista ja kougista. Ajasta, jolloin vielä ihmiset olivat kuvioissa. Totta kai jos miettii, niin takauma aivan historian alkurajoille on hyväkin juttu, mutta odotin sen olevan vain prologi eli korkeintaan yhden luvun mittainen, mikä kiteyttää kaiken vaikkapa siihen päivään, kun itse Akame syntyy. Tämä "prologi" on kuitenkin jo jatkunut pelottavan pitkään ja moni (itseni mukaan lukien) onkin jo alkanut epäilemään, kertooko tarina yhtään Akamesta. Onko faneja huijattu upeiden julisteiden avulla lukemaan sarjaa? En haluaisi uskoa niin. Ehkä pian päästään asiaan..

Pitkään luultiin, että tarinan alkumetreillä esiintyvä valkoinen pentu on Akame, mutta selvisikin, että se on aivan toinen koira, Hakutaka. Toinen yllätys ainakin itselleni oli se, että tarinassa igoja oli muunkin värisiä kuin valkoisia. Toki tiesin jo entuudestaan, että kishuja on muitakin värejä kuin valkoisia (Rara ja Mu ovat esimerkiksi tällaisia), mutta koska GNG:ssä kaikki igat ovat nimenomaan valkoisia, oli niiden monivärisyys yllätys. Mietittyäni asiaa ääneen Kaksoissolan foorumilla, sain pari hyvää vastausta ja kieltämättä ne ovat hyvin loogisia: Ennen kaikki kishuväritykset olivat sallittuja rotunäyttelyissä (?) ja vasta satoja vuosia myöhemmin päätettiin, että valkoinen on ainut sallittu väritys kyseisellä rodulla. Olisiko siis niin, että tarinan valkoinen koira (jonka nimeä en muista) tuo tarinan edetessä esille jollain tapaa "paremmuutensa" muihin väreihin verrattuna ja näin sitten ihmiset päättävät alkaa kasvattamaan vain valkoisia kishuja. Vähän samaan tapaan siis kuin tiikeriraitaisia akitojakin pidetään gingassa parhaimpina metsästykseen. Mielenkiintoista ja hauskaa nähdä, miten Takahashi aikoo asian selittää GDA:ssa.

Ihmisten suhteen olin aluksi jyrkällä ei -kannalla. Pelästyin vietävästi ja ehdinkin jo huudella ympäri kyliä, että Takahashi on mennyt möhlimään pahasti tuotuaan ihmisetkin tarinaan, mutta nyt olen itse asiassa kiitollinen niiden mukaan tuomisesta - päästään aivan ninjakoirien historian juurille. Jos tarina olisi alkanut suoraan Akamen lapsuudesta ihmisten kera, olisi se vesittänyt monta seikkaa GNG:ssä, jossa ihmisiä ei ollut ollenkaan ja ihmisistä puhutaan jatkuvasti menneessä aikamuodossa. Olen kuitenkin toistaiseksi kiinnostunut näkemään, miten ihmiset katoavat koirien keskuudesta. Tuleeko jokin taistelu, jossa ihmiset tappavat toinen toisensa vai hyökkäävätkö koirat heidän kimppuunsa?

Mielenkiinnolla jatkan seuraamista ja odotukseni sen suhteen nousevat koko ajan. Saa nähdä, tullaanko meitä faneja vielä hämmentämään tai yllättämään jollain tempauksella, sillä jo nyt alussa meillä oli vääriä uskomuksia (mm. tuo Hakutakan ja Akamen sekoittaminen keskenään).

Täytyy muuten kehua noita värikuvia, mitä Akamesta on nyt saatu. Aivan mahtavia! Niissä huokuu nostalgisuus ja vaikka tyyli onkin ollut viime aikoina turhan yksinkertaista ja pallomaista, on värikuvissa kaipaamiani yksityiskohtia - valoja, varjoja ja värejä! Erityisesti ensimmäisen osan (puhun siis nyt kokonaisesta mangasta) kansikuva yllätti. Värit ja koirien asennot ovat kauniit. Yllätyin, miten Akame oli "fiksun näköinen", sillä pelkäsin sen olevan armoton pallopää ja ylisöpö. Toki kansikuvassa on hirveästi Takahashin uutta tyyliä, mutta näissä ns. "mainoskuvissa" hän on selvästikin panostanut. Pieni ihmetys kuitenkin tuoda esiin, nimittäin en oikein ymmärtänyt, miksi Gin ja Weed ovat kansikuvassa. Yritetäänkö niillä markkinoida GDA:ta "uutena gingasarjana" (mitä se kylläkin on) vai ovatko hahmot kuvassa mukana siksi, että se toisi enemmän esille sitä, että hahmo on nimenomaan SE Akame.

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Arvostelussa: GDW osa 35 - Veljesten veri

Suomennettujen osien kansikuvat alkavat muistuttamaan uhkaavasti Orioneista tuttuja "plääh" -kuvia taustoineen kaikkineen, mutta pidän hirveästi Weedin ilmeestä tämän osan kannessa. Se on niin ihanan kiltin näköinen :3 Toivoisin kyllä jatkossa Takahashilta (jos nyt siis ajatellaan GDA:ta ja Orionin jatkoa) hieman rajmpaa settiä kansikuviin, kun tarinassakin raakuutta esiintyy jonkin verran. Vaikka kannet ovatkin aina tosi söpöjä ja hienoja, niistä alkaa pian puuttua tietynlaista asennetta, mitä oli Weedin ensimmäisissä osissa. En tiedä johtuuko se piirrostyylin muuttumisesta, mutta jostain syystä GDW:nkin ensimmäiset osat olivat vielä sellaisia, missä selvästi tapahtui jotain muutakin kuin juoksemista tai hyppäämistä.

Anyways.. Osa 35 jatkui tuttuun tapaan siitä, mihin viimeksi jäätiin. Kenraali hyppäsi kalliolta alas ja se ehtikin teurastaa taas melkein kaikki. Olin kuvitellut koko ajan, että Yukimura kuolee battogansa epäonnistumiseen, mutta Kenraali iskikin sitä terävällä puunsirpaleella kylkeen. Yuki ei kuitenkaan onneksi vielä tuossa kohtaa kuollut, ehdin pelätä sitä hyvän aikaa. Kuolema olisi tuossa kohtaa tullut aivan liian nopeasti ja helposti. Kenraalin leikkiessä taistelukyvyttömällä ja kepin päässä tiukasti kiinni olevalla akitalla, mieleeni nousi ajatus soturin häpäisemisestä (mikä tietysti toi kohtaukseen toivomaani dramatiikkaa). Tuossa kohtaa kykeni näkemään Kenraalin voittamattomuuden sen ollessa aseistettuna. Muutoin apinasta ei ollut mielestäni kovinkaan potentiaalista taistelijaa, jos siis verrataan vaikka Hougeniin. Edelleenkään ei päästy Kenraalin pään sisälle, eikä lopullinen syy sen verenhimolle vieläkään selvinnyt. Ärsyttävää! Haluan niitä likaisia yksityiskohtia, enkä mitään lässyn läätä!

Jostain syystä en tästä osasta innostunut niin paljoa kuin mitä olin kuvitellut innostuvani. Kohtaukset menivät aivan liian nopeasti. Oikeastaan ainut kohta, mihin pysähdyttiin, oli Yukimuran kuolema, joka sekin kyllä tuli mielestäni liian nopeasti. Olin odottanut sen viimeiselle battougalle upeaa aukeaman kokoista pysäytyskuvaa, josta näkyy raivo, nostalgisuus ja perinteinen hopeanuolimaisuus, mutta battogan näkeminen jäi tällä erää aika vajaaksi mielestäni - siitä näytettiin vain ensimmäiset pyörähdykset. Sen sijaan olin hyvin yllättynyt Yukimuran suunnitelmasta iskeä kahdella battougalla, mikä teki päävihollisen tappamisesta vaihteeksi erilaisempaa. Kerrankin keskityttiin kahteen hahmoon, ei ainoastaan päähenkilön kuoliniskuun. Erityisesti Weedin versio battogasta jäi hyvin mieleen ja olin mielissäni siitä, että Gin ehti juuri viime tipalla paikalle näkemään poikiensa vedot.

Yukimuralta olisin toivonut viimeisiä sanoja. Se olisi oikeasti voinut kutsua Weediä veljekseen ja kertoa tietäneensä koko ajan akitasankarin olevan samaa verta (mikä muuten oli aivan mahtava veto Takahashilta. Olisi ollut typerää, jos homma olisi ollutkin vain sattumaa). Tämä olisi tuonut kohtaukseen tuplasti enemmän kaipaamaani dramaattisuutta ja varmasti kyynelkin olisi siinä kohtaa kiirinyt silmäkulmaan. Kohtaus jäi mielestäni aivan liian vajaavaiseksi, vaikka erityisesti Weed oli mielestäni ylisuloinen ja selvästi järkyttynyt tilanteesta. Ainut pieni miinus kohtaukselle tuli siitä, että se vei täyden huomion Kenraalista. Sitä ei enää pahemmin muisteltu ja homma jäi vähän niinkuin kesken siltä osin. Ei sillä.. Mieluummin katson Yukimuraa kuin sitä ärsyttävää paviaania, josta ei sitten selvinnytkään yhtään mitään yksityiskohtaista. Siinä oli niin paljon potentiaalia!

Yukimuran kuolema -kohtauksesta mieleeni jäi hyvin myös se, miten kovasti Weed olisi halunnut haudata veljensä Ouun. Mielestäni Gin oli fiksu kertoessaan nuoremmalle pojalleen, että veljen ruumis kuului sen omille maille ja eritoten Saheijin hoteisiin. Ihanaa oli myös se, miten Gin sanoi Saheijille tämän olevan Yukimuran "oikea" isä, hänhän Yukimuran oli kasvattanutkin. Pidin siitä, ettei Gin ollut heti omimassa toista poikaansa sen kasvatti-isältä, vaan se perääntyi itse taka-alalle ja suri muiden kanssa. Viimeistään kyseisessä kohtauksessa alkaa jälleen uskoa siihen, että Gin on todellakin entisensä - aikuistuneempi versio vain siitä, mitä se oli pentuna.


Apina saaga loppui ja uuden saagan makuun päästiinkin jo vähän samaan tapaan kuin Hougen saagankin jälkeen. Tällä kertaa tosin edettiin rauhallisemmin, mikä mielestäni on vaihteeksi ihan hyvä, sillä Hougenin jälkeen saatiin heti eteen uutta tykitystä, missä toki ei vikaa ollutkaan. Vaihteeksi on vain kiva "rauhoittua" välillä ennen seuraavaan koitokseen siirtymistä ja keskittyä hahmojen välisiin suhteisiin muualla kuin taistelutantereella.

Gin ja Weed tuntuvat lähentyvän koko ajan. Mielenkiintoista oli lukea Ginin kertomusta sen ja Sakuran tapaamisesta - tunnusti jopa rakastuneensa valkoturkkiseen kaunottareen ensisilmäyksellä. Yllätyin, että Sakura oli alunperin ollut nimenomaan lemmikki ja liittynyt Crossin "suosittelemana" (tai pikemminkin Cross taisi nimenomaan puolustaa Sakuran pääsyä laumaan) Ginin alaiseksi. Weed pääsikin melkeinpä heti kohtaamaan Koyukin, yllättäen tismalleen samalla tavalla kuin isänsä oli tavannut Sakuran. Pidän siitä, että näin Weediä ja Giniä voidaan verrata keskenään samanlaisiksi ja onhan samantyyliset kohtaamiset herttaisia kieltämättä. Koyukista en vielä osaa sanoa juuta taikka jaata, mutta se vaikuttaa perinteiseltä ginga -nartulta: kömpelöltä, uusavuttomalta ja ujolta. Toivotaan, ettei siitä tule ihan Reika II :D

Reikasta puheen ollen, olin ilahtunut sen ja Hiron pennuista. Sasuken pelleilytkin nänneistä yms. upposi tällä kertaa minuunkin ja kieltämättä nuo vitsailut naurattivat. Vaihteeksi sellaista huumoria, mistä itsekin pidän aavistuksen verran. En kuitenkaan tiedä, voiko Reikan ja Hiron sanoa menneen naimisiin, kun muut eivät asiasta tienneet.. Tosin tuolla taidettiin tarkoittaa jotain ihan muuta...~

Koyukin veli Kotetsu vaikuttaa hyvin sellaiselta, millaiseksi Orionin kuvittelen tällä hetkellä. Temperamenttiselta, äkkipikaiselta, mutta hyväsydämiseltä samaan aikaan. Täytyy sanoa, että huvituin aikalailla pienen pennun virallisesta esittäytymisestä Ginille ja muille. "Koira vailla sukunimeä" oli ilmaisuna aluksi outo, mutta hetken aikaa asiaa pyöriteltyäni päädyin siihen, että "sukunimi" on ns. lisänimi koiran uroteoista tai lyhyt kuvaus sille, millaisena se tunnetaan (esim. Bill, Kyoshiro...).

Kokonaisuutena ihan hyvä osa. Jälleen päästiin saagan loppuun ja samantien uuden pariin.

torstai 4. syyskuuta 2014

Kritiikin antamisen ja käsittelemisen vaikeudet

Mitä kritiikki on, miten sitä annetaan ja miten käsitellä sitä? Minusta tuntuu, että monelle kritiikki käsitteenä on melko tuntematon loppujen lopuksi ja omien kokemuksieni mukaan sen muotoileminen asialliseksi ja samaan aikaan kannustavaksi on hyvin hankalaa. Toisinaan jopa suoranainen haukkuminen käsitetään kritiikiksi ja senpä takia kritiikki miellettäänkin usein aina negatiiviseksi. Eikä ihmekään. On hankala sanoa rakentavaa palautetta, vaikka sen kuinka yrittäisi muotoilla kohteliaaksi kannustukseksi. Yleensä kritiikki jätetään antamatta, sillä pelätään sen vastaanottajan reaktiota. Sekään ei ole yllätys, sillä moni kokee kohteliaankin rakentavan palautteen haukkumisena, vaikka se olisi esitetty miten kiltisti tahansa. Alla olevat "ohjeet" ja vinkit eivät ole mikään absoluuttinen totuus, vaan oma näkemykseni tähän hankalaksi luokiteltuun asiaan ja miten itse pyrin toimimaan kritiin antajana ja vastaanottajana.

Miksi kritiikkiä halutaan antaa? Hyvä kritisoija kritisoi, koska haluaa kannustaa ihailun kohdettaan/kaveriaan/potentiaalista vlogaajaa tai bloggaajaa aina vain parempaan ja senpä takia kritiikillä halutaankin kertoa nimenomaan niitä parannusehdotuksia. Toisinaan kritiikki tunnutaan käsittävän vain ikävien asioiden kertomisena ja haukkumisena, mitkä ovat tyystin kaksi eri asiaa keskenään. Kritiikki on asiallista, mutta kannustavaa, haukkuminen on ala-arvoista ja kertoo yleensä henkilökohtaisesta ärtymyksestä/kaunasta/kateudesta haukkujen vastaanottajaa kohtaan. Jotta en nyt toistaisi itseäni tuosta edellä mainitusta asiasta, voitte lukea tästä asiasta lisää mietteitäni mm. tästä postauksesta.

Kritiikistä olen puhunut tietyissä postauksissani aikalailla, mutta nyt on mielestäni aika nostaa se tapetille ihan erillisenä asiana. Itseni mukaan lukien tiedän monia, jotka jättävät palautteen antamatta, kun pelkäävät sen huonoa vastaanottoa. Miten siis antaa hyvää kritiikkiä, joka ei loukkaa vastaanottajaansa? Mielestäni hyvä kritisoija kertoo käsiteltävästä asiasta huonojen asioiden lisäksi hyviäkin asioita, edes yhden. Esimerkiksi jos jokin asia vaikka nyt tietyssä blogitekstissä tai Youtube videossa ei miellytä, voi siitä kertoa kohteliaasti. Jos vaikka videolla ääni kuuluu huonosti, voi lällätyksen ja ilkkumisen sijaan sanoa, että " Voisit jatkossa kiinnittää huomiota äänenlaatuun. Ääntäsi on vaikea kuulla taustametelin takia. Pidin kyllä hyvistä argumenteistasi. " Sen sijaan asiattomuuksiin menemisen ja hyvän palautteen antamisen raja on hyvin häilyvä. Itse koen suoranaisen pätemisen, toisen tyhmänä pitämisen tai ylipäätään yli-aliarvioinnin ja kritiikin vastaanottajan henkilökohtaisuuksiin menemisen täysin asiattomana. Jos jotain kritisoidaan, tulee sen käsitellä käsiteltävää työtä/tekstiä/mielipidettä, ei sen tekijää henkilökohtaisesti. Ei sen pitäisi kovin vaikeaa olla. Kohteliaisuutta lisää esimerkiksi hymiöt (joiden käyttö nyt tietenkään ei ole pakollista saatika luonnollista kaikille), joita itse käytän usein vahvistamaan sanomisiani.

Entäpä sitten tilanne, jossa ei yksinkertaisesti ole mitään hyvää sanottavaa? Jos olet vaikka tyystin erimieltä jostain mielipiteestä tai et pidä vaikka jostain tekstistä/videosta lainkaan, ei tyytymättömyyttä välttämättä tarvitse piilotella - senkin voi sanoa ystävälliseen sävyyn. Jos vaikka jokin mielipide jossain tekstissä menee aivan ristiriitaan kirjoittajansa yleisen mielipiteen kanssa, voi siitä huomauttaa pyytämällä selvennystä tai oikaisua (kaikkea kun vain ei pysty pukemaan sanoiksi) vaikkapa näin: " Mielestäni mielipide X menee täysin ristiriitaan sen kanssa, mitä aiemmin sanoit olevasi mieltä. Voisitko selventää asiaa jotenkin?". Jos taas on sitä mieltä, että teksti/video/kuva on täysin alaluokkaista ja surkeaa, voi suoranaisen haukkumisen sijaan sanoa, mikä siinä ei miellytä, antaa kehitysehdotuksia ja jättää asia sikseen, eikä joka kerta palata haukkumaan samasta asiasta, kun henkilö julkaisee uuden tekstin tai mitä nyt sitten julkaiseekaan. Se vain vie hirveästi energiaa. Kaikesta ei vain tarvitse pitää. Lisäksi tilanne, jossa vaikkapa jokin mielipide herättää närää, voi siitä pyytää edellä mainittuun tapaan tarkennusta ennen kuin alkaa tehdä johtopäätöksiä. Toki toisinaan kirjoittaja/piirtäjä/videolla oleva henkilö (kritisoitava kohde) voi olla hyvin kärkäs tietoisesti omasta käytöksestään ja haluaakin jollain tapaa provosoida tai tuoda asian esille "niin kuin ne ovat", mutta tällaisissa tapauksissa mielensäpahoittamisen sijaan tulisi edes yrittää suhtautua huumorilla ja yrittää nähdä todellinen viesti ns. rivien välistä. Esimerkiksi Youtubessa yksi lempivlogaajani Mentaalisavuke on yksi tällainen. Hän purkaa "ragevideoissaan" omana itsenään suuttumustaan johonkin asiaan hyvin kärkkäästi saaden näin ihmiset pillastumaan (en tosin ole varma, onko se hänen tarkoituksensa vai ei) ja ajattelemaan. Mitä nyt itse hänen videoitaan olen katsonut, niin niiden perimmäinen tarkoitus on aina ollut erittäin järkevä. Ilmaisutapa sen sijaan on sellainen, mikä jakaa varmasti mielipiteitä. Kaikesta ei siis kannata mieltään pahoittaa, ellei nyt joku suoraan hauku jotakuta tiettyä henkilöä. Kyseessä voi toisinaan olla satiiria, "käänteispsykologiaa" tai jotain muuta vastaavaa.

Kritiikin sävystä kertoo hyvin pitkälti ulkoasu. Kirjoitetusta tekstistä kun ei aina tiedä, sanooko kirjoittaja asian vihamielisesti, kohteliaasti vai millä äänensävyllä ja senpä takia niidenkin suhteen saattaa tulla väärinkäsityksiä. Kirosanat, miljoonat kysymys- ja huutomerkit peräkkäin, tahallinen väärinkäsittäminen, yhden virheen yltiömäinen alleviivaus yms. voivat antaa hyvin aggressiivisen kuvan kritiikistä ja näin siihen voidaan suhtautua paljon ikävämmin. Vaikka nuo esimerkkikommenttini ovatkin turhan ylikohteliaita, en tarkoita sitä, että jokaisen tarvitsisi puhua kirjakieltä tai sanoa asiaansa ikään kuin jeesustellen. Suoraan saa sanoa ja närkästyksensä saa esittää jos siihen on aihetta, kunhan kiinnittää huomiota sen sävyyn. Jatkuvalla naljailulla toisille pilaa omaa mainettaan. Kaikilla on tietysti oma tapansa kirjoittaa ja puhua, eivätkä kaikki edes välttämättä huomaa olevansa epäkohteliaita, mutta minusta rakentavaa palautetta annettaessa tulisi meidän jokaisen kiinnittää huomiota sen sävyyn. Jos saisit samanlaisen kritiikin kuin itse annat muille, kestäisitkö sen?

Miten sitten suhtautua kritiikkiin, jos sitä saa? Harmikseni olen joutunut huomaamaan, että vaikka kritiikki olisikin annettu kohteliaasti, voi sen vastaanottaja pillastua pahastikin. Erityisesti valokuvat, maalaukset, piirrokset yms. vastaava taide on hyvin herkkää aluetta tällaiseen - niitä kun taiteilijat pitävät niitä hyvin tärkeinä itselleen. Jos sattuu saamaan hyvää, asiallista kritiikkiä, kannattaa siihen suhtautua niin, että jatkossa tietää ammentaa siitä oppia omaan tuotokseensa oli se sitten teksti tai piirros. Jos taas sattuu saamaan niskaansa täysin asiatonta palautetta, kannattaa se yksinkertaisesti pistää toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ikävä kommentti satuttaa aina vähäsen, mutta se kannattaa jättää omaan arvoonsa, eikä provosoitua väittelemään tai ilkkumaan takaisin - sitä ne yleensä haluavat. Selkeisiin provosointiviesteihin kannattaa jättää myös vastaamatta, eikä lähteä leikkiin mukaan, vaikka kuinka haluaisi lyödä luun kurkkuun - siinä voi käydä huonosti ja pilata vahingossa oman maineensa. Lisäksi se, että rajoittaa yhden tietyn kommentin perusteella jotain toimintaansa tai muuttaa jotain itselleen mieluista asiaa yhden ihmisen rähinän perusteella, on huono juttu ja mielestäni se voi kertoa siitäkin, että pelkää kaikkien ajattelevan samalla tavalla, jos ei muuta jotain asiaa yhden huomautuksen perusteella. Omia tekemisiään ei tarvitse selitellä kenellekään, jos niistä on täysin varma ja tietää mitä tekee. Jos vaikka joku yksittäinen ihminen haukkuu blogisi ulkoasua, ei sitä tarvitse yksittäisen kommentin perusteella muuttaa, jos siitä itse pitää. Sama pätee asialliseen kritiikkiinkin. Itse esimerkiksi saan palautetta jatkuvasti siitä, ettei suomennettujen Weedien arvostelut oikein kiinnosta enää lukea ja epäsuorasti minua on ehkä pyydetty ne lopettamaankin sen takia "kun kaikki muutkin tekee ja niitä on tylsää lukea". En siltikään ole missään vaiheessa aikonut arvostelujani lopettaa, sillä ne ovat olleet blogissani aivan alkuajoista saakka mukana ja koska itse tykkään niitä tehdä, eikä niiden julkaiseminen satuta ketään. Sanotaanko niin, ettei ketään voi pakottaa muuttumaan. Tietysti kannattaa aina miettiä muutamaan kertaan, kannattaako muuttaa jotakin kritiikkiä saanutta seikkaa omassa toiminnassa, jos siitä saa 99%:sti huonoa palautetta. Sekin tietysti riippuu tapauksesta. Mielipide on kuitenkin aina mielipide, eikä mikään mielipide ole koskaan absoluuttinen totuus.

Tulipas pitkä teksti. Yritin pohtia tätä hieman hankalaa asiaa mahdollisimman monelta kantilta, mutta mahdottomaksihan se meni. Tästä asiasta on varmasti erilasia mielipiteitä, tämä on vain minun. Näin vielä loppuun haluaisin sanoa/toistaa, että jos annat kritiikkiä toiselle, kannattaa aina miettiä sen sävyä. Sen lisäksi kannattaa miettiä, että kestäisikö itse samanlaisen palautteen omasta työstän
/tekstistä/videosta.

lauantai 30. elokuuta 2014

Ehdota aihetta, kysy jos on kysyttävää

Jälleen aika huomioida enemmän lukijoita ja teidän toiveitanne! 

Kuten otsikosta jo näkeekin, nyt on taas mahdollisuus kysellä/esittää aihetoivomuksia.. Mistä nyt haluattekaan minun kirjoittelevan. Mitä haluatte blogissani lukea vai haluatteko enemmän videoita?

Haluatko kuulla tarkemmin mielipidettäni/näkemystäni jostain asiasta tiettyyn postaukseen liittyen? Haluatko jollekin postaukselle jatkoa? Jokin aihe pohdittuna eri näkökulmasta? Ehdota! 

Aiheiden ei tarvitse olla mitenkään erityisen kekseliäitä, vaan ne voivat olla oikeastaan millaisia vain: mielipiteitä, pohdintaa, arvosteluja, kilpailuja.. yms. Liittyen tietystikin gingaan ja sen fanikuntaan yms. Jos siltä tuntuu, niin voin tehdä myös perinteisen kysymyspostauksen (tällä kertaa tosin kirjoittamalla, sillä uudella läppärilläni ei ole Movie Makeria, jolla voisin videota muokata..).

Jokainen ehdotuksen postannut saa halauksen ja keksin palkinnoksi - sekä tietysti vastauksen kysymykseensä/toiveeseensa jossain blogitekstissä. Arvostan suuresti jokaista ehdostusta ja pyrin ne kaikki toteuttamaan parhaani mukaan :)

Jos et ehdota, niin joku voi seistä ikkunasi takana ensi yönä...

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Elämä ilman Giniä...

Jos ajatellaan, että Riki ei olisi koskaan saanut muistiaan takaisin tai jos Giniä ei olisi ollut ollenkaan olemassa, miten GNG:n juoni olisi edennyt? Asiaa olen miettinyt useaan otteeseen ja kieltämättä tarina saattaisi olla tyystin erilainen.

Jos mietitään aluksi vaikka sitä, että jos Giniä ei olisi ollenkaan ollut. Tällöin esimerkiksi John ei varmastikaan olisi pyrkinyt liittymään oulaisiin, mutta hyvin varmasti se olisi kyllä ottanut selvää niistä samalla tavalla kuin Gininkin kanssa. Lisäksi kiusallinen kohtaus siitä, kun Gin toteaa Rikin isäkseen ja ylipäätään akitan uteliaisuus kierrellä paikkoja olisi varmasti johtanut Sniperin juonien onnistumiseen ainakin osittain. Esimerkiksi, jos vaikka mietitään liittoutumista Mossin kanssa.. Olisiko sitä tapahtunut lainkaan ilman, että Gin olisi lähtenyt Smithin kanssa etsimään Hyenaa ja törmännyt sitä kautta petturi-upseeriin? Tilanne olisi varmasti ollut hyvin mielenkiintoinen ja taistelu olisi varmasti päättynyt juonen takia Benin taikka Mossin kuolemaan. Ylipäätään, kun miettii, niin ilman Giniä ja sen "päällepäsmäröintiä" olisi varmasti moni joukko kieltäytynyt liittymästä Oun joukkoon huolimatta Benin vakuuttavasta asenteesta.

Ben voisi olla uskottava johtaja.
Kaikista mielenkiintoisin tilanne ilman Giniä olisi varmasti ollut taistelu Akakabutoa vastaan. Kuka olisi noussut johtoon Rikin kuoltua ja miten Akakabuto olisi saatu hengiltä ilman pään katkaisemista? Tilanne varmaan olisi ollut hyvin hämmentävä koirien keskuudessa.

Ketkä ylipäätään voisivat olla hyviä johtajaedokkaita? Jos ajatellaan, että ei olisi koskaan selvinnytkään, että Gin on Suuren Johtajan poika.. Olisiko Gin noussut johtoon tapettuaan Akakabuto battogallaan vai olisiko se siirtynyt automaattisesti sokeutuvan Benin seuraajaksi, kuten oli tarkoitettu? Todennäköisesti. Jos taas Giniä ei olisi ollut olemassakaan, voisi Ben olla vahva johtajaehdokas. Se on vahva fyysisesti kuin henkisestikin, reilu ja oikeudentaju pelaa. Lisäksi se on uskottava, koiralauma luottaa siihen ja ennen kaikkea varmasti Rikin luotettavin alainen siitä huolimatta, että akita käski sen pysyä erossa taistelusta. En kieltämättä voisi kuvitella ketään muutakaan johtamaan oulaisia. Akame voisi olla oikeamielinen ja sillä on johtamisestakin kokemusta, mutten tiedä, voisiko sen auktoriteetti kohota aivan Benin tasolle? Toisaalta taas, jos Sniperin juonet olisivat onnistuneet, olisiko dobermanni mahdollisesti voinut saada johtajan pestin, jos se olisi vaikkapa saanut nitistettyä Benin hengiltä tai muuten kaivettua tiensä Rikin sydämeen? Tarina olisi päättynyt varsin mielenkiintoisesti ja hyvin surullisestikin. Näen sieluni silmin diktaattori Sniperin alistamassa oulaisia valtansa alle. Hrh. Toisaalta, tuostakin olisi saanut hyviä juonenkäänteitä aikaan: kapinointia yms.

Palataan takaisin lopputaisteluun. Jos taas mietin sitä seikkaa, ettei Gin olisi koskaan oppinut battogaa tai ylipäätään ollut mukana taistelussa Akakabutoa vastaan, kuka karhun olisi tappanut ja miten? Rikin saadessa karhun kynnet selkäänsä on päivän selvää, ettei se kykenisi enää taistelemaan. Olisiko Gohee ampunut karhua uudelleen huolimatta vammoistaan vai olisiko Hidetoshi tai muut metsästäjät uskaltautuneet ampumaan karhua? En usko, että koiralauma olisi enää karhua saanut tapettua, sillä kaikki vaikuttivat hyvin toimettomilta sen jälkeen, kun Riki sai periaatteessa kuoliniskunsa (Giniä lukuunottamatta). Jos taas Gin olisi ollut mukana taistelussa, mutta ilman battogaa, se olisi ehkä voinut oveluudellaan ja tietyn tyyppisellä tyhmyydellään saada hämättyä jättiläiskarhua iskemään kyntensä omaan nahkaansa tai vastaavaa. Ei olisi periaatteessa ollut ihmekään, jos Akakabuto olisikin jäänyt henkiin ja se olisi saanut tapettua kaikki paikalla olevat ja näin jatkettua alueiden valtaamistaan ja hirmutekojaan.

Miltä näyttäisi Akakabuton valtakausi?
Taisi tästä postauksesta tulla himppusen sekava, mutta menkööt se flunssan piikkiin...

perjantai 8. elokuuta 2014

Ohjelmaa aikuiseen makuun

Gingapiireissä on alettu selvästi viime vuosina nostamaan esille yhtä tärkeää asiaa: Fanien yhteen saattamista. Coneissa ja miiteissä on helppo tutustua netissä tuttuihin kasvoihin paremmin ja näin luoda uusia ystävyyssuhteita. Lisäksi Suomen Hopeanuoli-fanit ry kehittelee aktiivisesti ginga-faneille erilaista ohjelmaa niin jäsenille kuin yhdistykseen kuulumattomillekin.


On olemassa kuitenkin yksi ongelma, joka puhututtaa erityisesti meitä aikuisia faneja. Ginga-aiheista ohjelmaa järjestetään todella paljon, mikä tietysti on hyvä asia, mutta hyvin usein ohjelma on suunnattu selkeästi nuorille faneille (siitä huolimatta, että tapahtuma on ilmoitettu kaikenikäisille). Olen huomannut (ja itsekin koen), että moni aikuinen kokee tietyntyyppiset tapahtumat "lapsellisiksi" ja näin ollen jättäytyykin tulemasta tapahtumiin ollenkaan. Totta kai nuoria faneja tuleekin pyrkiä innostamaan ja kannustamaan erilaisin keinoin ja tietystikin on enemmän kuin toivottua, ettei vanhat ja nuoret jakautuisi omiin leireihinsä, mutta mielestäni meihin aikuisiin ei ehkä ole niin paljoa panostettu - tai ainakin minä koen asian niin. Olen toki huomannut, että ohjelmaa on suunnattu myös vain aikuisillekin, mutta sitä on suhteessa hyvin vähän siihen verrattuna, mitä sitä on nuoremmille. Tietystikin kaikenikäisille suunnatussa ohjelmassa pointtina varmasti onkin yhdistää nuoria ja aikuisia keskenään, mikä tietysti mielestäni on todella hyvä asia, mutta siitä huolimatta kaipaisin aikuisille suunnattua toimintaa (ja tätä lausetta hoen varmaan sata kertaa tämän postauksen aikana). Vaikka Hopeanuoli-fanit ry onkin ehkä tällä hetkellä suurin ginga-aiheisten kohtaamisten järjestäjä, en syytä tästä "aikuisten syrjinnästä" heitä - myös muiden tahojen tulisi huomioida aikuiset fanit. Toisaalta taas, voihan sitä aina itsekin olla aktiivinen ja järjestää omalle ikäryhmälleen mieluista ohjelmaa ilman, että jokin isompi järjestö on siinä mukana, mutta näin julkisesti toivoisin yhdistyksen ja conien panostavan nimenomaan aikuisillekin suunnattuun ohjelmaan enemmän jatkossa. Uskon, että ison, tunnetun järjestön järjestämä ohjelma vetää puoleensa paremmin kuin yhden yksittäisen fanin.

Totta kai, ginga-faneista suurin osa on tällä hetkellä nuoria, alaikäisiä, joten ei ihmekään, että heille järjestetään erilaisia kilpailuja, askartelua ynnä muuta mukavaa toimintaa conien ja muiden tapahtumien oheen. Toki aikuisetkin ovat aina olleet tervetulleita kaikenikäisille suunnattuihin juttuihin, joissa on toisinaan ollutkin ihan ohjelmaa aikuiseen makuun (coneissa esim. paneelit yms. luennot aiheeseen liittyen), mutta itse toivoisin siltikin jotain "vain aikuisille". En tarkoita, ettenkö haluaisi tutustua nuoriin faneihin, mutta ainakin itse koen tarvitsevani nuoren seuran lisäksi myös oman ikäistäni seuraa.. Ymmärrätte varmaan pointtini?

Nyt kun tämän aiheen esille otin, minulla tietysti oletetaan olevan ideoita meidän aikuisten innostuksen nostattamiseen. Millaista ohjelmaa aikuiset sitten voisivat gingan saralta kaivata? Henkilökohtaisesti itse toivoisin jotain illan istujaisia (myös ilman alkoholia), joissa vaikka pidettäisiin gingaan liittyviä anime maratooneja, pelattaisiin esimerkiksi ginga-aiheista Aliasta tai jotain muuta vastaavaa. Monet lautapelihänt on hyvin muunneltavissa ginga-aiheisiksi. Sitten on tietysti Megazonessa hihhulointi, mikä ainakin itseäni kiinnosti, kun yhdistys sitä aikanaan järjesti. En tarkoita aikuisille suunnatulla ohjelmalla pelkästään alkoholilla lotraamiseen liittyvää tapahtumaa, vaan enemmänkin toimintaa aikuiseen makuun - mitä se nyt kenenkin mielestä sitten on.

Tietysti itse aikuisena voisin ottaa härkää sarvista ja tehdä jotain sen eteen, että aikuisetkin huomioitaisiin, mutta olen melko varma, että yhden ihmisen yrittäminen ei pelkästään riitä, vaan mukaan pitäisi saada useampi aikuinen suunnittelemaan ohjelmaa. Senpä takia kyselisinkin, että onko lukijoissa aikuisia, joita tämä samainen asia on mietityttänyt? Olisiko joukossa ketään, joka voisi ehkä mahdollisesti lähteä projektiin mukaan miettimään, millaista ohjelmaa voisi aikuisille suunnata? Pakkohan itse ei ole mitään järjestää, mutta esimerkiksi tämän blogin kautta isommat tahot voisivat saada hieman inspiraatiota tulevissa tapahtumissaan.

Muistutan vielä, ettei postaukseni tarkoitus ole syrjiä nuorempia faneja, vaan nostaa jalustalle meidät aikuisetkin välillä. Vastapainoksihan voisi hyvin järjestää tapahtumia "vain nuorille" :) Ideaehdotuksia voi aina lähettää esimerkiksi coneille tai yhdistykselle.

Millaista ohjelmaa aikuiset lukijat toivoisivat ginga-aiheisiin tapahtumiin? Mikä saisi sinut osallistumaan? 

sunnuntai 3. elokuuta 2014

Arvostelussa GDW osa 34 - Rohkeuden voima


Kansikuva tässä osassa on ehkä yksi kummallisimpia, enkä itse asiassa tästä kansikuvasta juurikaan pidä edes japanilaisessa versiossa. Koirien ilmeet on  tosi kummallisia, erityisesti Kyoshiron, joka tuntuu derppaavan turhankin paljon. Samoten GB näyttää kummalliselta. Tausta... Tiedetään! :D

Tässä osassa tapahtui paljon, mutta tosi vähän. Kenraali tuntuu olevan ihan voitettavissa oleva olento heti, kun siltä vain saa kirveen pois. Voimakkaan ja uhkaavan siitä tuntuu tekevän ainoastaan iso koko, kirveen käyttämistaito ja kallioilla kiipeily. Toisaalta on hienoa, että hahmolla on albiino geeninsä lisäksi muitakin heikkouksia ja Kenraali on edelleen mielenkiintoinen hahmo, mutta toisaalta taas alan turhautua siihen, ettei sen menneisyydestä ei ole taas hetkeen paljastettu yhtikäs mitään. Haluaisin kovasti tietää sen motiivit syödä koiranpentuja ja muutenkin käyttäytyä noin.. oudosti.

Taistelussa ei tapahtunut mielestäni oikein mitään. Kenraalin ensi isku lyömällä kirveellään random koiran puoliksi (vai oliko se vain pää?) oli tosi mahtava kaikessa raakuudessaan, mutta muuten homma jäikin aika pliisuksi. Yukimurakin yritti battogaa typerästi, mutta Weed saikin tämän yllättäen  pelastettua.

Tobizarun puolen vaihto yllätti, mutta koska tiesin sen etukäteen luettuani Kaksoissolan foorumilta spoilereita ennen lukemista, niin en sitten lukiessa yllättynyt juurikaan. Toisaalta oli hienoa, että hahmo tajusi tehneensä väärin ja sovittaakseen tekonsa se lähti yksin yrittämään Kenraalin tappamista, mutta täytyy sanoa, että Tobi toimi tässä kohtaa todella typerästi. Miksei se yllättänyt Kenraalia ylhäältä päin ja hypännyt vaikka kirveen kanssa sen selkään? Ilmeisesti apinan tarkoitus oli saada albiinoon jonkinlainen luottamusside, jotta saisi pidellä kirvestä ja näin ollen tappaa pomonsa myöhemmin, mutta tuokin oli toisaalta niin läpinäkyvää. Ihmettelin myös, miksei Weed tai kukaan lähtenyt Tobizarun apuun Kenraalin arvattua tämän aikeet. Raukka joutui olemaan henkihieverissä ja kuolikin loppujen lopuksi onnistuen tehtävässään siinä mielessä, että sai anastettua pahikselta aseen. Tobizarun kuolema oli ällöttävä ja piristykseksi hieman erilainen. Paiskautuminen monen kymmenen metrin korkeudesta maahan voi oikeasti olla ällöttävää.. Takahashi oli hyvin osannut kuvastaa iskusta aiheutunutta voimaa.

Sasukekin pääsi vihdoin perille Ohuun ja veikin Ginin kumppaneineen Saheijin luokse. Täytyy nyt kyllä harmitella taas vaihteeksi, että Saheiji kertoi Ginille toisesta pojastaan ehkä turhan.. Noh.. Nopeasti. Tietenkään asiaa ei voi muulla tapaa oikein esittääkään, mutta mielestäni Gin olisi voinut reagoida siihen vähän toisella tavalla tai kohtaus olisi voinut kestää hetken pidempään asiaa pyöritellessä, eikä vain "Ai. Kiva kun kerroit. Jatketaan!" -tyylillä. Noh, pääasia, että Gin tietää nyt homman nimen. Saa nähdä, miten hän tulee reagoimaan Yukimuran tapaamiseen.

Manga loppui ihan jees kohtaan, mutta olen melko varma sen jatkumisesta samaan tyyliin kuin tämä osa alkoi. Odotukset seuraavan osan suhteen on aika pienet, mutta olen toiveikas sen suhteen, että Kenraali saataisiin lopultakin tapettua.

torstai 24. heinäkuuta 2014

Kopioidut musiikit: Weed -animen kyseenalaisuus

Tätä aihetta minulta toivottiin Facebookissa, joten nyt on aika toteuttaa se. Weed -animesta käydään koko ajan kiivasta keskustelua, nyt on aika keskittyä tähän kohuttuun musiikin kopiointiin.

Aiemmin en ollut koskaan jaksanut nostaa meteliä siitä, että Weed -animessa käytetään samoja (tai samantyylisiä) musiikkeja kuin esimerkiksi Digimonissa. Joudun siis tunnustamaan, että olen ollut asian suhteen todella "hällä väliä" -meiningillä, sillä vaikka Digimon oli lapsena yksi suosikkianimejani, en siltikään lotkauttanut korvaani sille, että sen musiikkeja on kopioitu Weedissä. Toki asiaa ihmettelin, kun sain asiasta kuulla ja olen kieltämättä aika yllättynyt, että aiheesta juuri nyt kirjoitan postausta, kun se ei niin suurta tunnekuohua ole omalla kohdallani herättänyt. Ehkäpä nyt on korkea aika alkaa miettimään tätä(kin) asiaa syvällisemmin ja musiikinkuuntelijan näkökulmasta. Yleensäkin musiikinkuuntelijana en jaksa vetää meteliä, jos joku X bändin kappale kuulostaa Y bändin kappaleelta, sillä yleisesti ottaen noissa tapauksissa kyse on yleensä vaikutteista, ei kopioinnista. Youtubessahan on esimerkiksi yksi videokooste, jossa on eri kappaleita, jotka alkaa tismalleen samalla riffillä kuin Iron Maidenin yksi tunnettu kappale :D Joissain elokuvissahan käytetään myös hyvin pitkälle samoja musiikkeja, etenkin kauhuelokuvissa. Tuolloinkin kyllä kyse on saman tekijän/tekijöiden elokuvista, korjatkaa, jos olen väärässä.

Ennen kirjoittamista perehdyin hieman musiikkeihin, joita Weedissä ja Digimonissa käytetään. Ja kieltämättähän noissa oli huomattavia samankaltaisuuksia.

Voitaisiinko näin ollen siis todeta, että Weed -animeen ei ole panostettu yhtään? Voisi pikemminkin sanoa, että anime on totisesti tehty pienellä budjetilla. Täytyy kuitenkin todeta, että omasta mielestäni tällaiset "pikkuseikat" (okei, ne ON isoja seikkoja, mutta kuitenkin) eivät siltikään tee animesta huonoa, vaan alentavat sen uskottavuutta fanin silmissä. En usko, että Takahashikaan asiasta kovin iloinen on, olihan hän piirtotyyliinkin pettynyt. Moraalisesti ajateltuna animea pitäisi nimenomaan boikotoida - onko vielä jotain, mikä ei ole vain ja ainoastaan Weed animessa? Mietin myös, että miksi ihmeessä Weedistä on ylipäätään animea lähdetty tekemään, jos siihen ei olla viitsitty nähdä vaivaa, aikaa ja rahaa. Onko gingapiirit kuitenkin niin pienet, että "isommat" animet tallovat sen alleen?

Mietin myös sitä, että jospa animeen on pyydetty erikseen lupa käyttää Digimonien musiikkeja pienillä miksauksilla, jotka mukamas  tekevät musiikista erilaisemman kuuloista. Kieltämättä on aika huvittavaakin, että samoja musiikkeja on kehdattu käyttää Weedissä, kun Digimon on kuitenkin hyvin pitkälle tunnetuimpia anime -sarjoja. Miksiköhän Studio Deetä ei ole vedetty oikeuteen musiikin kopioimisesta? Entäpä jos musiikeilla onkin luvat?

Mitä nyt itse olen asiasta henkilökohtaisesti mieltä, niin en oikeastaan välitä asiasta rumasti sanottuna. Toisaalta taas en oikein osaa kommentoida asiaan juuta taikka jaata, koska en oikeastaan tunne lainkaan kyseisen kohun taustoja. Jos siis joku lukijoista asiasta tietää enemmänkin, voisi siitä tuonne kommentteihin kirjoittaa. Ehkäpä sitten osaan muodostaa selkeämmän mielipiteen asiaan.


Mitä tuntemuksia Weed -animen musiikki herättää sinussa?

perjantai 18. heinäkuuta 2014

Suurennuslasin alla: Sasuke

Sasuke on varmasti yksi niistä ginga -hahmoista, joka herättää faneissa närästystä. Tokkopa tuo ole sinänsä mikään ihme, sillä hahmosta ei tunnu oikein olevan minkäänlaista hyötyä mangassa saatika animessa. Ylipäätään Sasuke tuntuu olevan sellainen pelle -hahmo, jonka tarkoitus on ilmeisesti vain saada tarinaan huumoria mukaan ja naurattaa lukijoita, mutta itse saan hahmon pelleilyistä vain harmaita hiuksia.

Silloin aikanaan, kun Weedistä vasta alettiin tietää Suomen kamaralla, olin totaalisen rakastunut shiban ulkonäköön. Taisin jopa tuolloin ala-asteikäisenä nimetäkin itseni Sasukeksi nettimaailmassa ja siitä lähtikin se legendaarinen alamäki, jossa käyttäjät menivät sekaisin, kun jokainen halusi pitää nettinimenään jonkin tietyn hahmon nimeä. Minuthan siis tunnettiin Sasuken lisäksi hetken aikaa Shirona ja Weedinäkin, kunnes päädyin hieman omaperäisempiin nimivalintoihin.

Olen aina sanonut puolileikilläni gingaa fanittavien olevan vähän turhan tosikkoja gingassa olevan huumorin suhteen ja itsekin kieltämättä kuulun siihen porukkaan. Jotenkin olen pitänyt gingaa aina niin vakavana sarjana, ettei siihen sovi ylimääräinen pelleily. Toisaalta taas, kun asiaa miettii vähän avarakatseisemmin, on ihan hyväkin, että sarjassa esiintyy näitä huumorihahmoja, joita nyt tietysti löytyy varmaan kaikista olemassa olevista sarjoista. Huumorilla saadaan sarjan vakavuutta laskettua, mutta en sitten tiedä allekirjoitanko välttämättä niitä pieru kakkahuumorikohtia, joita etenkin GDW:ssä on aika paljon.

Mutta takaisin Sasukeen. Hahmo on mielestäni ulkoisesti suloinen, ehkä turhankin suloinen. Sellainen, joka ei sovi taistelemiseen, kuten vaikkapa akitat ja huskyt. Käsittääkseni shiba on myös melko pienikokoinen koira (korjatkaa, jos olen väärässä), joten ei ihmekään, että Sasuken rooli on vähän toisenlainen muihin pystykorviin verrattuna.

Kun näin Weed -animen ensimmäisen kerran, olin pettynyt Sasuken roolitukseen. En pitänyt sen pelleilystä saatika ääninäyttelijästä, joten makuni hahmoon meni tyystin. Sen sijaan annan hahmolle pisteitä siitä, että se yrittää olla hyvä soturi niin mangassa kuin animessakin. Siitä tosin en tiedä onnistuiko hahmo vakuuttamaan koskaan ketään urheudellaan, mutta onhan tuo hyvänen aika persoonallinen!

Minua ärsyttää Sasukessa sen huolimattomuus ja asioiden sössiminen. Inhoan oikeassa elämässäkin huolettomia ihmisiä, joten ei ihmekään, että shiba pistää sappeni kiehumaan. Animessa se vahingossa ilmiantaa GB:n Hougenin alaisille ja mangassa se säätää kaikenlaista epämääräistä GB:n ja Kyoshiron kanssa. Olen itse asiassa miettinyt, että miksiköhän Kyoshirosta tehtiin pelleilijä GB:n ja Sasuken ohelle, kun hahmo oli alunperin hyvin soturimainen ja kiivasmielinen? En pidä lainkaan kishun pelleilyroolista, siitä olisi ollut paljon parempaankin!

Täytyy kuitenkin sanoa, että nyt apinasaagan myötä olen alkanut löytämään Sasukesta paljon hyvääkin. Hougen -saagassa shiba oli ehkä yksi turhanpäiväisimpiä hahmoja lukuunottamatta mangan alkupuolta, jossa sen tarina ihmisperheessä kosketti suuresti. Osan 30 jälkeen hahmo on tehnyt suuren skarppauksen. Sille annettiin tärkeitä tehtäviä, esimerkkinä nyt viimeisimpänä keskustelua herättänyt tehtävä hakea Oun lauma Weedin ja Yukimuran joukkojen avuksi. Moni on tuntunut ajattelevan, että Sasuke laitettiin viestinviejäksi ainoastaan siksi, ettei se olisi tiellä taistelussa (missä tosin itsekin olen samaa mieltä osittain), mutta en usko asian olevan ihan niin, jos asiaa ajatellaan Weedin kannalta. Kuten olen arvosteluissani todennut, ei Sasuken valinta viestinviejäksi mikään typerä veto ollut akitalta ja vielä vähemmän se oli ajattelematonta, ellen nyt aivan väärin tulkitse asiaa. Mielestäni Weed nimenomaan halusi antaa shiballe haasteen, jossa se saisi näyttää olevansa kunnon soturi. Samalla Sasuke sai mahdollisuuden osoittaa Weedille kykenevänsä niinkin vaikeaan tehtävään - olihan Ouun kuitenkin satojen kilometrien matka, jonka aikana Sasuken anturatkin vuosivat verta, mutta koira ei siltikään luovuttanut patikoinnissaan. Lisäksi hahmo oppi selviämään yksin ilman pelleporukkaansa ja uskon, että Weed antaa Sasukelle kehut tämän saatua (toivon mukaan) tehtävänsä päätökseen. Mielestäni se, että Weed lähetti Sasuken viestinviejäksi kertoo, että akitasankari luottaa shibaan, vaikkei tämä välttämättä se kaikista paras taistelija olekaan. Weed hyödyntää alaistensa parasta osaamista. Toinen on hyvä taistelemaan ja kolmas on nopea jaloistaan. Sasuken vahvuus on viestinviejän tehtävä, sekä tietystikin lauman hauskuuttaminen GB:n ja Kyoshiron kanssa.

Mielestäni Sasukelle voisi nostaa hattua myös siitä, että se ikään kuin kasvaa sarjan aikana. GDW:n ensimmäisissä osissa hahmo on oikea pelkuri ja vähän itsekäskin, mutta sarjan edetessä Weed saa hahmon tajuamaan, mitä oikeudenmukaisuus ja lojaalius tarkoittaa ja näin ollen Sasukesta kuoriutuu Oun soturi. Sasuke ehkä on turhan pellemäinen, enkä sitä sen hyvienkään puolien takia osaa ottaa oikein tosissani, joten GDW:n osa 33 yllätti minut täysin. Sasuke osaa sittenkin ottaa asioita vakavasti ja se todella haluaa näyttää olevansa hyvä ja luotettava soturi.

Mitä mieltä olet Sasukesta? Millasia tuntemuksia hahmo herättää?

maanantai 14. heinäkuuta 2014

Miksi en enää keräile?

Tästä aiheesta minulta on suorasti ja epäsuorasti kyselty viime aikoina. Itse asiassa en oikein ymmärrä, minkä takia yhden yksittäisen fanin kiinnostuksen lopahtaminen keräilyä ja ylipäätään oheistuotteita kohtaan ihmetyttää niin paljon, mutta koska en halua luoda mitään väärinkäsityksiä ja turhaa spekulointia, päätin nyt omistaa aiheelle oman tekstinsä. Tietysti syy kirjoittaa tämä postaus on myös vastaus niille, joita asia on ihmetyttänyt muuten vain :)


Kaikkeen pitäisi aina olla jokin merkittävä syy. Olen ollut vähän hämilläni saamistani tiedusteluista asian suhteen, mutta kieltämättä sen ihan ymmärtääkin. Kuitenkin täällä blogissakin on tullut oheistuotteita esiteltyä hyvin paljon etenkin sen alkuaikoina ja osa lukijoistakin on ehkä pettyneitä siihen, etten aihetta oikeastaan käsittele täällä enää pahemmin (lukuunottamatta tätä ja paria muuta aiheeseen liittyvää postausta). Innostukseni lopahtamisen syytä on ehkä vähäsen kyseenalaistettu ja on ihmetelty, että olenko katkera jollekin, vihainen tai kateellinen muiden kokoelmista. Onko jotain siis hampaankolossa? Vastaukseni näihin ihmettelyihin on yksinkertaisesti: en ole, minulla ei ole mitään syytä sellaiseen. Ehkä olen tuonut innostuksen lopahtamiseni turhan dramaattisesti esille, voinen siis tässä kohtaa syyttää itseäni pessimistisestä asenteestani ^^'

Moni varmasti odottaa minun alkavan selostaa jotain dramaattista farssia, mutta ikävä kyllä joudun romuttamaan tällaiset odotukset, sillä todellinen syy keräilyinnostukseni laantumiseen on hyvin arkipäiväinen: Yksinkertaisesti se ei enää tuottanut samanlaista mielihyvää kuin se joskus teki. Kyllästyin säästämään rahaa ja ylipäätään jonkin tuotteen saaminen ja omistaminen ei enää ollutkaan niin kiva juttu kuin sen löytäminen halvalla netin syövereistä. Syy ei ole sen kummempi. Innostus vain hiipui hitaasti ja lensi ohitse kuin tähdenlento (miten ironista).

Tuossa Miksi olen huono fani? -postauksessa mainitsin vähän ehkä turhan dramaattisesti suhtautumisestani keräilyyn mainitessani, että kyseinen harrastus saa minut nykyään vain vihaiseksi. Jostain syystä tuo ilmaisuni sai luulemaan, että vihaisin keräilyä ja keräilijöitä. Se ei nimittäin pidä paikkaansa! Tuolla ilmaisulla tarkoitin oli juurikin tuota ylempänä mainitsemaani seikkaa: Kiinnostus vain lopahti, enkä aina vain jaksa jutella siitä, kuka sai mitäkin ja milloin. Sama pätee myös tanssiharrastukseeni - en siitäkään jaksa aina keskutella ja toisinaan aiheesta puhuminen saa minut ärtyneeksi, kun vaikka jotain tiettyä asiaa on vatvottu sataan kertaan. Sama on keräilyn suhteen. Joskus saatan olla hyvinkin innostunut keskustelemaan siitä, mutta nyt viime aikoina olen ollut niin kyllästynyt siihen (johtuen yllä mainituista syistä), etten vain jaksa jutella siitä niin innostuneesti kuin ennen ainakaan tällä hetkellä. Kun kertoo, että jokin asia tekee vihaiseksi, ei mielestäni välttämättä tarkoita sitä, että kirjaimellisesti vihaamalla vihaisi kyseistä asiaa.. Tai ainakin itse näen asian noin.

Olen edelleen kiinnostunut uusista oheistuotteista ja luen esimerkiksi lähes aina Hopeatiikerissä olevat oheistuotesittelyt (riippuen toki käsiteltävästä tuotteesta ja siitä, millä asteella kiinnostukseni sillä hetkellä on). Lisäksi Kaksoissolassa tulee toisinaan kommentoitua joitakin uusia oheistuotelöytöjä, mutten ole niin innokas asian suhteen kuin vielä vaikka vuosi sitten, kun keräilyintoni oli suurimmillaan. Itse asiassa koin keräilyn varsin stressaavanakin. Innostukseni ollessa suurimmillaan, oli koko ajan pakko saada jotain ja pelkkä se tunne, että mitähän tällä kesätyörahallani ostaisin, teki olon tuskaiseksi! Kilpailin järjen ja mielihalujeni välillä  siitä, miten äkkiä saan kokoon kaikki haluamani tuotteet ennen kuin niitä ei enää saa mistään mitenkään tai niiden hinnat nousee. Halusin saada kaiken mahdollisimman halvalla, paria kallista retkahdusta lukuunottamatta. Esimerkiksi nuo omistamani Gin pahvimagneetit oli yksi tuotteista, jotka sain parilla eurolla ihan sattumalta toiselta keräilijältä, samoten kuin iso Weed pehmoni.. Kun tilaisuus iski, se oli vähän kuin pakko käyttää. Jos jotain tuotetta ei sillä sekunnilla saanut jostain syystä ostettua tai hävisi huutokaupassa, oli pitkään harmistunut olo. Saman tunteen olen kokenut esimerkiksi vaatteiden suhteen, joita myös tulee paljon osteltua. Tietty mallisto tulee markkinoille tietyltä merkiltä ja se on pakko saada ennen kuin sitä ei enää myydä missään. Jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Nyt, kun olen vouhottanut keräilyinnostukseni lopahtamista ympäriinsä, olen saanut satunnaisia tiedusteluja siitä, aionko myydä kokoelmaani tai osaa siitä. Ennen kuin joku asiasta aikoo jälleen kysyä, sanon heti, että en myy sitä tai mitään, mitä olen siihen vaivalla hankkinut. Jokikinen tuote, jonka olen ostanut omilla rahoillani on minulle hyvin tunnearvokas - rahallisesta arvosta en ole koskaan niinkään välittänyt. Vaikka keräily ei ehkä harrastuksiini enää niinkään kuulukaan, rakastan edelleen kokoelmaani (se oli muuten ensimmäisenä pakattuna ja aseteltuna uuteen kotiini) ja haaveilen edelleen saavani tietyt jutut hyllylleni, vaikkakin pidän kokoelmaani täydellisenä jo nyt. Yksinkertaisesti koen, että omistan jo oheistuotteista jo ne jutut, mitä olen halunnutkin aina omistaa. En tarvitse siihen enää varsinaisesti mitään. Oma keräilynurani on nyt tullut päätökseensä.. Ehkä. Eihän sitä koskaan tiedä, jos yhtäkkiä saatankin taas kyseisestä harrastuksesta innostua uudelleen. Ikinä ei pidä sanoa "ei koskaan".

Täytynee toki myöntää, että siinä vaiheessa, kun aloin huomata, että keräily ei enää innostakaan niin paljoa, huomasin asenteeni tuotteiden hintoja kohtaan kääntyneen "kauhistelevammaksi". 350 euroa pehmolelusta tuntuu nyt järjettömältä hinnalta, kun taas vielä vuosi sitten hinta oli hyvin alhainen. Lisäksi 5 euroa keräilykortista tuntui ehkä vielä pari kuukautta sitten pieneltä hinnalta, mutta nyt kun asiaa ajattelee, on se aika törkeä hinta - vaikkakin halpa siihen nähden, mitä ginga tuotteet yleisesti ottaen maksavat. Ehkä nuo tuotteiden suuret hinnatkin vaikuttavat innostukseen monella, minulla ainakin. Nyt kun muutin asumaan yksin porukoideni nurkista, täytyy muutenkin alkaa tarkkailemaan rahankäyttöä. Ei ainoastaan gingan vaan kaikkien muidenkin harrastusteni kohdalla.

Tähän loppuun haluan vielä sanoa, että keräily hieno on harrastus siinä missä muutkin aktiviteetit ja itse asiassa varmaan jokainen meistä harrastaa sitä jollain tapaa. Itse olen huomannut olevani aikamoinen vaatekeräilijä, vaikken sitä tietoisesti tee (ne vain ilmestyvät kaappiini, köh), joku toinen taas voi keräillä pullonkorkkeja tai jotain muuta. Se, mitä haluan sanoa ja olen aina toitottanutkin on se, että keräilyä ei pitäisi ottaa turhan tosissaan. Jos yhden into lopahtaa, ei se ole muilta pois. Tiedän itse asiassa muutamia, joilla esimerkiksi bloggausinto on lopahtanut ihan muuten vain, enkä silti ole kyseenalaistamassa heidän "todellisia lopettamisen syitä". Otetaan rennosti keräilyn ja muidenkin harrastusten suhteen! Voisin ehkä itsekin miettiä, mikä itse asiassa edes on oikea suhtautumiseni kyseiseen harrastukseen. Tänään saatan olla innostunut jostain oheistuotekeskustelusta, huomenna taas saatan olla kyllästynyt koko aiheeseen. Tällä hetkellä koen tärkeämmäksi itse asian eli gingan, sen sanoman, hahmot ja juonet.


Löytyykö lukijoissa keräilyn lopettaneita? Miksi lopetit? Harkitsetko lopettamista? Mitä ajattelet keräilystä nykyään ylipäätään?