Suurennuslasin alla: John

John on yksi mielipiteitä jakavia, suhteellisen suuressa osassa olevia hahmoja Gingassa. Sitä pidetään ylpeänä, itsekkäänä, ylimielisenä ja kateellisena, mutta toisaalta se nähdään myös luotettavana, rohkeana ja hyvänä ystävänä. Millaisen kuvan itse olen Johnista saanut ja miten mielipiteeni hahmosta on muuttunut vuosien mittaan?

Palatessani lapsuusmuistoihini muistan, ettei John kuulunut lempihahmoihini lainkaan. Pidin sitä ilkeänä, itsekkäänä ja ylimielisenä rehvastelijana, kuten jo yllä totesinkin. Kavereiden kanssa, jos Hopeanuolta leikittiin, en ikinä halunnut olla John. Ylipäätään muistan Johnin olleen leikeissäni aina sivussa ja ns. oikeakäsi/ystävä, ei mikään spesiaali. Vaikka John olikin pystykorvainen, kunnon metsästyskoira, se ei koskaan ollut suosiossani. Ehkäpä Hidetoshi, lapsuuteni inhokkihahmoja, vaikutti asiaan omalla tavallaan.

Nyt aikuisena olen alkanut pitää Johnista, sillä olen löytänyt siitä useita hyviä ja monipuolisia piirteitä. GNG:n aikana hahmo kasvaa luonteellisesti selkeästi. Se on alussa täysin ihmisten puolella, eikä se pahemmin arvosta villikoiria saatika heikompia. Se pitää itseään täydellisenä, mikä tosin osittain pitää paikkansa - John ON hyvä metsästyskoira. Samalla se on ehkä jollain tapaa kateellinen Ginille, joka osoittaa olevansa ikäistään parempi ja fiksumpi metsästyskoira muutaman kuukauden ikäisenä pentuna. Ginin ansiosta John lopulta oppii hyväksymään villikoiratkin - tosin osa syynä hyväksymiseen taisi olla kolaus itsetuntoon, kun John hävisi Rikille 100-0 kaksintaistelussa, jonka se luuli voittavansa.

John taitanee olla koira, joka on saanut pennusta saakka kaiken haluamansa. Se on arvostettu ja tottelevainen koira metsästäjien keskuudessa, kuten isäntänsäkin. Sen itsevarmuudesta on hyötyä monessa otteessa, eikä sitä varmastikaan turhaan valittu johtamaan joukkoja saatika myöhemmin olemaan Ginin luotetuimpia sotureita. Rehvastelevasta ja ylimielisestä Johnista muuttui hiljalleen luotettava, sydämellinen ja oikeutta tavoitteleva koira - Oun soturi. Tällaisista henkisistä kasvutarinoista pidän oikein paljon ja senpä takia olen ehkä alkanutkin pitää Johnista enemmän.

Weedissä John on tyystin erilainen hahmo kuin GNG:ssä, eikä ihmekään, sillä se on tajunnut, mikä on väärin ja mikä oikein. Se on tehnyt virheitä, mutta on oppinut niistä. Ennen kaikkea se on ymmärtänyt, mitä oikeudenmukaisuus tarkoittaa. Onneksi hahmosta löytyy vielä kuitenkin GNG:stä tuttua itsepäisyyttä ja ylpeyttä. Miksikään lässyttäjäksi John ei onneksi muuttunut. Se pikemminkin viisastui ja avasi silmänsä, aivan kuten moni muukin.

Johnin kuolema on ainakin omasta mielestäni koskettavimpia kuolemia koko Ginga sarjassa. John on kuitenkin niin suuressa roolissa ja monen suosikkihahmo, että sen kuolema aiheutti jopa suuttumusta monissa lukijoissa. Joidenkin mielestä Johnin olisi kuulunut jäädä henkiin, mutta itse olen sitä mieltä, että sen aika oli juuri silloin otollinen kun se oli. On tylsää, jos kaikki sankarit jäävät aina henkiin.

Arvostelussa: GDW osa 37 - Lähestyvä uhka

Kansikuvasta tuli yksi suosikeistani. Pidän kuvan synkkyydestä, sillä se sopii mielestäni sisällön kanssa hyvin yksyhteen huolimatta siitä, että vuodenajat ovat erit tarinassa ja kansikuvassa. Hahmojen ilmeet toimivat hyvin ja kerrankin kansikuvassa on hahmot, jotka jollain tapaa liittyvät kunnolla tarinaan.

Myös sisällön suhteen olen erityisen tyytyväinen. Venäjän sotakoirat tuntuvat tosi mielenkiintoisilta ja potentiaalisilta pahiksilta, ei miltään Hougen shitiltä. Ne olivat hyvin tyylilteltyjä ja "päähahmot" laumasta pystyi erottamaan heti. Pidin siitä, että ne ovat nimenomaan saksanpaimenia, eivätkä sekalaista seurakuntaa. Koirien samanrotuisuus ja samankaltaisuus tekee niistä hyvin sotilasmaisia arvonimineen kaikkineen, mistä pidän todella paljon. Myöskin se, että ne ilmeisesti ovat ihmisten kouluttamia, on mieleeni - kertoo siitä, että ne osaavat (toivon mukaan) taistella kunnolla ja hämmentävät villikoiria taidoillaan. Toivon mukaan en tule pettymään tarinan edetessä.

Yllätyin, että venäläiset lähtivät valloittamaan nimenomaan Hokkaidoa, eivätkä Outa, kuten jostain syystä aiemmin kuvittelin. Hokkaido on mielestäni hyvä paikka uudelle tarinalle ja koirat pääsevät jälleen liikkeelle kotikonnuiltaan. Oli kivaa päästä näkemään pitkästä aikaa Hakurouta, joka tuntui olevan oma vanha hölmö itsensä. Jostain syystä kuitenkin tuntui, että Hakurou oli turhan "hällä väliä" -asenteella yllätyshyökkäyksestä ja huskylla tuntui olevan itsestään aika suuret luulot.. Sen sijaan repesin totaalisesti ensimmäiselle lauseelle, jota Jeromesta kerrottiin: "Jerome etsi yhä paikkaa jossa kuolla." Taisi tuosta Jeromen kuolemanhalusta tulla aikamoinen vitsi itse Takahashillekin. Vaikka jutun pointtina on varmasti se, miten uskomaton ja hyvä soturi Jerome on, tuo kuolemanhalu on jo mennyt naurettavuuden yli. Muutenkin Jeromesta on hahmona kadonnut se mystisyys, mitä siinä oli aivan Hougen saagan alussa. Jostain syystä kuitenkin pidin kaikesta, missä Jerome oli mukana tässä osassa, vaikkakaan en vielä vakuuttunut "vanhan kunnon Jeromen" paluusta. Olen muuten edelleenkin hieman pihalla siitä, missä vaiheessa Jerome oikein jätti oulaiset ja miksi. Vissiin muistissa jotain häikkää. Valaiskaa joku, jos tälle oli joku selitys jossain osassa.

Lydia on hahmo, joka on mietityttänyt minua pitkään. Sen arvo luutnanttina yllätti, sillä kuvittelin hahmon olevan vain yksi laumasta. Harmikseni Lydia paljastuikin vähän onnettomaksi, sillä sen esitys Jeromelle oli niin läpinäkyvää ja epätyypillistä noinkin suuren arvon omaavalle hahmolle. Toivon, että Lydia pääsisi vauhtiin seuraavassa osassa paremmin vaikkapa taistelun merkeissä. Toistaiseksi minulla kuitenkaan ole hänestä sen kummempaa mielipidettä. Katsotaan, mitä seuraavat osat tuovat tullessaan.

Viime osan huumori oli mieleeni, mutta tässä osassa se notkahti ja pahasti. Ällötyin Sasuken, GB:n ja Kyoshiroun touhuista ulosteillaan ja oloni oli hyvin kiusallinen erityisesti siksi, että koko homma tuntui omaan makuuni hyvin lapselliselta ja kun Weedkin vain toljotti tilannetta hämmentyneenä vierestä. Valitettavasti tuota sekoilua oli pitkin poikin osaa ja muutenkin sen sovittelu tähän osaan oli jotenkin outoa, kun muutoin tarina eteni hyvin synkästi. Onneksi kuitenkin Hokkaidon tapahtumat pelastivat kaiken.

Koyuki tuntuu edelleen perusnartulta, enkä vieläkään oikein tiedä, miten suhtautua siihen. En oikein ymmärtänyt, mitä ihmettä Gin luuli tekevänsä, kun se ikään kuin yritti niin sanotusti puhua Weedin tunteista pahaa kishu paralle. Tilanne oli mielestäni jotenkin hyvin epähopeanuolimaista, sillä se Gin, jonka minä tunnen, ei noin tekisi.. Vaikkakin jotenkin ymmärsin pointin, mitä tuolla juoruamisella haettiin. Koyuki kieltämättä muistuttaa turhankin paljon Sakuraa ja toisaalta pidän erittäin suloisena sitä, jos Weed näkee naaraassa äitinsä.. En vain käsitä, miksi Ginin piti mennä pilaamaan ja spekuloimaan ääneen typeryyksiä. Antakoot poikansa kertoa tunteistaan itse tavalla, jolla ne oikeasti ovat. Ylipäätään Gin tuntui tässä osassa muuttuneen oudoksi. Se ei kommentoi oikein mihinkään, eikä sen tekemiset tunnu enää niin hienoilta kuin ennen. Ilmeisesti akitasankari on jättäytymässä taka-alalle, jotta Weed saisi loistaa.

Kokonaisuutena hyvä osa, vaikkaki ison miinuksen annan tuosta kakkapissa -huumorisekoilusta. Seuraavan osan suhteen minulla on suuret odotukset. Mitä mieltä te muut olitte?

Vastenmieliset kohtaukset GNG:ssä

Ehdotettu postaus, johon nyt sitten päätin tarttua :)

Toisin kuin yleinen käsitys on, Ginga on kaikkea muuta kuin lastensarja. Erityisesti animen leikkaamattomassa versiossa (ja toki mangassakin) on kohtauksia, jotka saavat jopa meidät aikuisetkin voimaan pahoin ja ihon nousemaan kananlihalle. Oli kyseessä miten piirretty tahansa, on tietyissä kohtauksissa omat kauhistuttavat ja ehkä jokseenkin kyseenalaisetkin seikkansa.

Moni tutuntutuntuttuni usein toteaa, että ginga on siitä järkyttävä sarja, että veri lentää suuntaan jos toiseenkin - ja tottahan tuo on. Hahmoja ammutaan päähän niin, että aivot lentävät pihalle, puhkotaan silmiä, riistetään kivekset tuosta noin vain ja vaikka mitä. Ovathan tuo perinteiset taistelukohtauksien tunnusmerkkejä ja toki niissäkin on omat ahdistavat juttunsa, mutta ne eivät mielestäni ole vielä mitään verrattuna kohtauksiin, jotka olen tuohon alemmas luetellut. Kyseessä on siis ainoastaan kohtaukset, jotka henkilökohtaisesti itseäni ällöttävät tai ahdistavat syystä tai toisesta.

1. Gohee syöttää Rikille omaa lihaansa.
Kohtaus on ehkä yksi puhutuimpia gingapiireissä ja kieltämättä tuo on ällöttävimpiä kohtauksia. Koira pakotetaan syömään omistajansa lihaa. Kohtaus on siitä koskettava, että Gohee ei ainoastaan vain sekoa randomisti, vaan hän haluaa, että Riki saisi ruuasta voimia lähteä hakemaan kylästä apua. Pelkkä lumesta saatava vesi ei pitkälle riitä, sillä siinä ei ole lainkaan energiaa. Jos asiaa mietin omalle kohdalleni, niin sitä varmasti itsekin "sekoaisi" samalla tavalla. Toki ensimmäisenä vastaavassa tilanteessa kaivaisi puhelimen esille (tosin Goheella tuskin mitään uusinta iphonea mukana ollut metsästysreissulla..) ja soittaa hätänumeroon, mutta jos puhelinta tai mitään muuta apuvälinettä ei olisi niin aika hankalaksi menisi. Rohkenen myös epäillä, että suuren nälän ja tuskan iskiessä olisi Gohee varmasti itse popsinut Rikin suuhunsa, jos koira ei olisi saanut tarpeeksi ravintoa itselleen. Vaihtoehtoisesti mies olisi varmaan tappanut itsensä ja koiransa, mutta sellainen luovuttaminen ei kuulu Gohee Takedan saatika Rikin luonteeseen.

2. Akakabuton pentu murtautuu vajaan.
Tämä on yksi niistä kohtauksista, mitä lapsena ehkä karsastin eniten. Sitä ei muistaakseni oltu edes suomidubbiin leikelty mitenkään erityisemmin. Mitään painajaisia en kyseisestä kohtauksesta koskaan nähnyt, mutta se sai minut jostain syystä varovaisemmaksi metsäkävelyllä ja ylipäätään ehkä hieman pelkäämään karhuja. Mielesäni tuo kohtaus on kuin suoraan jostain kauhuelokuvasta. Miehet ovat paenneet vajaan karhua piiloon ja kun he luulevat sen menneen, tekeekin karhu hyökkäyksen.

3. Shigematsu tulee verissäpäin pyytämään apua Daisuken perheeltä.
..Josta päästäänkin toiseen lapsena hieman kauhistuttaneeseen kohtaukseen. Fujin haukunta ja miehen kaatuessa maahan verisenä sai kieltämättä suun loksahtamaan auki lapsena. Onhan tuo kohtaus näin aikuisiälläkin aika järkky.

3. Madara hyökkää Smithin ryhmäläisen kimppuun.
Tämä kohtaus on suomidubissa vähän ehkä sekava jostain syystä ja ehkä leikkaamattomassakin. Tässä järkyttävää on ehkä se, että koiran pää lentää yhtäkkiä kaikkien eteen. Vaikka kohtaus on ehkä kuvattu turhan pliisusti ja nopeasti omaan brutaalimpaan makuuni, olisi se silti järkyttävää, jos itse sattuisi paikalla olemaan. Todennäköisesti moisessa tilanteessa olisi itse aivan järkyttynyt ja varmaan lähtisi juoksemaan karkuun :D

4. Hayaton ja kogan karu kohtalo piikkikuopassa.
Tämä on jollain tapaa tosi järkyttävä, mutta samaan aikaan tosi upeasti toteutettu. Kiinnostavaa tosin olisi tietää, millä ihmeellä koirat ovat saaneet ruumiit pois kuopasta ja miten ne ovat pystyttäneet keihäät (vai mitkä ovatkaan) kuoppaan.

Jostain syystä olen ihmetellyt sitä, miten piirrossarjoissa raakuus ei tule niin "hyvin" ja kammottavasti esille, toisin kuin vaikkapa oikeilla ihmisillä näytellyissä elokuvissa. Tai ainakin itse koen piirrossarjat aina enemmän selvänä fiktiona. Gingassa toki musiikki tekee hyvin paljon jostain tilanteesta pelottavan, mutta jostain syystä en itse koskaan ole pelännyt esimerkiksi Akakabutoa tai mitään muutakaan gingahahmoa.

Itkupillistä legendaksi

Emilia ehdotti postausaiheeksi tekstiä päähenkilöiden hahmokehityksestä tarinoidensa aikana. Koska mielestäni olen melkolailla syynännyt Weedin ja Ginin läpi vähän milloin missäkin muodossa, on mielestäni korkea aika keskittyä Rikiin, Oun ensimmäiseen johtajaan. Vaikka kaikkien kolmen sankarien tarinat ovatkin erilaisia keskenään, on Rikin tarinassa tietynlaista tavanomaisuutta, ei ainoastaan sankaritekoja, kuten vaikkapa Weedin ja Ginin tarinoissa.

Riki ei ollut alusta alkaen vahva, johtajahenkinen koira, toisin kuin esimerkiksi Gin tai Weed, joiden johtajan ura alkoi hyvin nuorena. Kuitenkin näitä kolmea hahmoa yhdistää se, että ne eivät tunteneet isiään kunnolla (paitsi nyt Weed tutustuu isäänsä ensimmäisenä paremmin). Mutta mikä Rikin tarinassa sitten loppujen lopuksi on niin hienoa verrattuna samaa kaavaa toistavaan tarinaan, jota nähdään heti GNG:n jälkeen?

Riki syntyi ihmisten luona, kuten Hopeanuolikin. Poikkeuksen nämä kaksi hahmoa tekevät kuitenkin jo heti syntymänsä jälkeen: Gin halutaan heti koulutukseen, sillä se oli sisaruksistaan ainut tiikeriraita, kun taas Riki oli perinteinen rusehtavan sävyinen. Kaiken kukkuraksi Riki oli pentueen pienin ja heiveröisin, eikä sitä sen takia huolittu karhukoiraksi. Senpä takia raukka joutuikin elämään pitkään emonsa Yamabukin kanssa tavallisena kotikoirana vailla huolta ja murhetta. Se ei olisi selviytynyt yksin.

Rikin tarina keskittyi hyvin pitkälle sen elämiseen ihmisten parissa. Koska sitä ei ollut koulutettu, se ei kyennyt näin ollen tappelemaan itseään vanhempia koiria vastaan. Se oli niin sanottu pelkuri, itkupilli, josta ei ollut taistelemaan. Senpä takia sitä varmaan kiusattiinkin, nimettiinhän se sentään vitsillä voimaa tarkoittavalla sanalla. Mielestäni edellä mainitut seikat tekevät Rikin tarinasta paljon uniikimman kuin vaikkapa Weedin saatika Orionin tarinat ovat tällä hetkellä. Rikin lapsuus oli mielenkiintoista siksi, ettei siihen liittynyt paljoakaan mitään hienostelua tai villikoirana elämistä. Se oli ihan tavallinen koira, kunnes sai lopulta tilaisuutensa näyttää kykynsä. Se rohkaistui pelastamaan pienen Daisuken pulasta ja näin Gohee otti sen lopulta koulutettavakseen. Rikin tarina on mielestäni opettavainenkin: Pelokkaimmasta ja heiveröisimmästäkin voi kasvaa jotakin suurta ja ainutlaatuista, voimakasta ja karismaattista.

Olisi ollut mielenkiintoista tietää enemmän Rikin kouluttamisesta, sillä tällä hetkellä ainut saatava tieto löytyy Goheen toteamuksesta animessa: " Rikillä kesti vuosi tottua ampumiseen." Todennäköisesti Rikin rohkeutta koeteltiin useaan otteeseen koulutuksen aikana, toisin kuin Gin tuntui oppivan nokkelasti kaiken, olihan se sentään tiikeriraitainen. Vuosien koulutuksella Rikistä kuitenkin kouliutui Goheen rakkaimpia karhukoiria. Siitä kasvoi ylväs ja vakava koira, jonka tehtävä oli seurata isäntäänsä ja tappaa Akakabuto. Se joutui kuitenkin varmasti todistamaan kykynsä karhukoirana, toisin kuin Gin ja Weed, jotka saivat huomiota jo heti syntymänsä jälkeen. Gin tiikeriraitaisuutensa ja Weed sukunsa puolesta. Mutta missä vaiheessa Riki aikuistui ja unohti pelkonsa?

Rikin rotkoon putoaminen on myös useille faneille mysteeri, ehkä ginga -saagojen suurimpia mysteereitä. Minne se putosi ja mitä sen jälkeen tapahtui? Perustiko se itse koiralauman taistelemaan Akakabutoa vastaan vai joutuiko se ottelemaan ensin Beniä/Sniperiä vastaan? Kysymyksille on keksitty paljon hauskoja teorioitakin ja voisi olla mielenkiintoista lukea sarjakuvia tai fan ficcejä aiheeseen liittyen. Jos asiaa mietin syvällisemmin, niin voisi olla tietyssä mielessä coolimpaa, että Riki alkoi itse koota koiria Akakabuton tappamista vastaan, sehän oli ainut muisto, minkä Riki muisti elämästään rotkoon putoamisen jälkeen. Hauskaa olisi kuitenkin tietää, miten Riki sai porukkaa koottua puolelleen. Tosin Akakabutohan oli tappanut useiden muidenkin koirien perheenjäseniä ja ystäviä, esimerkiksi Cross on yksi sellainen, jonka motiivin liittyä Rikin laumaan on selkeä. Sen sijaan ihmettelen, missä vaiheessa Sniper tuli kuvioihin ja missä kohtaa se yleni Rikin oikeaksi kädeksi? Miksi ihmeessä Riki edes valitsi sen vierelleen? Kysymyksiä sen kuin satelee.

Verrattuna lapsuuteensa, Riki on GNG:ssä tyystin eri koira. Se on niin karismaattinen, että pelkkä sen näkeminen sai ventovieraatkin koirat kyynelehtimään. Lisäksi sillä oli suuri auktoriteetti alaisiaan kohtaan, senpä takia sen käskyjä (Beniä lukuunottamatta) kuunneltiin mukisematta. Takahashi itse pitää Rikiä sarjan koirista voimakkaimpana, eikä ihmekään, sillä useat haastajat (esim. John) hävisivät sille ja se osasi Zetsu Tenrou Battougan. Rikiä ei tunnuttu koskaan kyseenalaistavan, koska sen tekemisiin luotettiin myös silloin, kun se puolusti yksin laumansa alueita hirviökarhuilta.

Rikin elämä karhukoirana ja tuhatpäisen lauman johtajana päättyi Akakabuton kynsiin. Olisiko Riki jäänyt henkiin ilman raivopäistä hyökkäystä hirviökarhua vastaan ja oliko isku täysin virhearvio ja harkitsematon? Todennäköisesti. Kieltämättä olen iloinen siitä, että Rikin elämä päättyi tällä tavalla. Se oli syntynyt karhukoiraksi ja kuoli sellaisena. En tiedä, olisiko sen elämällä ollut enää tehtävää Akakabuton voittamisen jälkeen.

Riki on yksi koko ginga -saagan suosituimpia hahmoja. Välillä mietin, onko se turhan yliarvostettu, sillä sen pään sisälle ei päästä kovinkaan moneen kertaan GNG:n aikana ja hahmo jää hyvin pitkälle ainakin itselleni tyyppinä etäiseksi. Senpä takia se ei lukeudukaan suosikkihahmokaartiini hienoudestaan huolimatta. Ehkä sen on tarkoitus ollakin sellainen, salaperäinen ja vakava. Mutta kun miettii hahmon tarinaa ja kasvua koko sen elinkaaren aikana, ei ole ihmekään, että Rikistä pidetään niin paljon. Se on sukunsa koirista tällä hetkellä ehkä tavallisin Shiroa lukuunottamatta, mutta sen etäiseksi jääminen tekee siitä niin mielenkiintoisen ja hyvän hahmon.

Arvostelussa: GDW osa 36 - Entiset soturit

Kansikuva on.. Vihree~! Taas. Koirien asennot ovat sen sijaan kivat ja pidän niiden ilmeistä. Väritkin on tosi kauniit, mutta eikö ihan oikeasti muita maisemia enää ole? Melkein kaipaan niitä lumimaisemia takaisin, mitä oli parissa aiemmassa osassa. Suomestakin löytyisi paljon tuntureita ja vaikka merta, mutta kai tuo on sitten joku kunnianosoitus Suomen metsistölle -.-'

Tämä osa oli vaihteeksi sellainen, mistä pidin hyvin paljon huolimatta siitä, että uuden saagan juoni ei edennyt oikeastaan ollenkaan varsinaisesti - tai ainakaan vielä ei päästy "asiaan". Mielestäni tällaiset pysähtelyt ovat ihan kivaa luettavaa, sillä jatkuva mätön lukeminen alkaa ainakin minua kyllästyttämään pidemmän päälle. Taistelukohtaukset ovat kuvallisestikin hyvin epäselviä ja niitä saa katsella tosi tarkkaan, jottei missaisi mitään tärkeää asentoa tai vastaavaa, kun taas "levollisemmissa" kohtauksissa hahmojen asennot ja ilmeet ovat jollain tapaa selkeämpiä, eikä ruutuja ole täytetty taisteluun liittyvin efektein. Olipas taas vaikeasti kuvailtu..

Kotetsusta en osaa sanoa vielä oikein mitään, mutta toistaiseksi se vaikuttaa tavalliselta kivalta pennulta. Tykkään hahmon sinnikkyydestä ja tietynlaisesta lapsellisuudestakin, kun se kuvittelee olevansa kovakin soturi. Olen muuten aina miettinyt, että miksi Weedissä kaikki muut pennut kuvataan lapsellisina ja oikeasti "lapsina", kun taas esimerkiksi Weed ja Mel olivat paljon aikuismaisempia, vaikka olivat alle vuoden ikäisiä. Oli miten oli, tarinan edetessä kuitenkin paljastuu, että ehkä Kotetsu ei sittenkään ole aivan vielä valmis soturiksi, minkä nyt arvasinkin. Ihmettelin muuten, miksei Gin puuttunut Kotetsun pyyntöön liittyä Oun joukkoihin, kun se kuitenkin oli paikalla. Muut vain sättivät penturukkaa, eivätkä muistaakseni Weediä lukuunottamatta yrittäneet sitä rohkaista. Eniten tuossa kohtaa minua kosketti Crossin sanat siitä, miten onnekas Kotetsu on voidessaan asua ihmisten luona. Jotenkin hänen sanansa kuulostivat katkeransuloisilta, sillä Crossin oma isäntähän hylkäsi salukinsa taistelukentälle.

Pidin muuten tosi paljon kohtauksesta, jossa Weed yritti kertoa Kotetsulle olevansa tervetullut Oun soturiksi ollessaan aikuinen. Toisaalta taas hieman alkoi hymyilyttää, sillä olihan Weed itsekin vasta pentu, kun se "joutui" johtamaan oulaisia Ginin ollessa Hougenin vankina. Ehkä tuossa kohtaa kuitenkin Kotetsulla oli aivan eri lähtökohdat kuin Weedillä. Kotetsu on syntyjään kotikoira, Weed taas villikoira. Hougenista puheenollen.. Olin jo pitkään miettinyt, että eikö häntä tulla muistelemaan enää mitenkään tulevissa saagoissa, mutta tässä osassa häneen palattiin. Hougenin kolme entistä soturia ilmestyivät ja niillä oli mielestäni ihan hyvä motiivikin pahanteolle, kerrankin.. Vaikka nekään eivät sitten paljastuneet kovinkaan fiksuiksi tyypeiksi.

Weedin, Kotetsun ja Hougenin entisten alaisten taistelu oli mielenkiintoinen. En oikein tiedä, miten suhtautuisin Weedin ja Kotetsun pakenemiseen. Yrittikö Weed näyttää, miten villikoiran tulee pärjätä omillaan ja juosta, vaikka mikä olisi vai oliko Weed vain huolimaton? Kohtaus ei ollut kovinkaan selkeä, mutta olettaisin ensimmäiseksi mainittua vaihtoehtoa Weedin luonteen tuntien. Oli hauskaa, miten Weedistäkin oli kasvanut kunnon taistelija, ei vain iskujen väistäjä. Se jopa haastoi koiraporukan pomon taisteluun, vaikka aluksi yrittikin saada asiaa selvitettyä puhumalla.

Kotetsun hännän katkaisu oli raukkamainen teko ja näin ollen sitä voisi kutsua raa'aksikin jollain tapaa. Olisin ehkä kuitenkin halunnut Yuusuken (onpa muuten outo nimi) purevan pennun korvan irti, vaikkakin hännän poikki pureminen oli vaihteeksi erilaisempaa - gingassahan melko monelta hahmolta on purtu korva irti. Siltikin koen Kotetsun vähän hölmön näköiseksi esteettisesti hännäntöpönsä kanssa, mutta se on pieni seikka verrattuna hahmon rooliin tulevaisuudessa, sikäli mikäli sellaista tulee olemaan tästä eteenpäin.

Weedin ja Koyukin suhde kummastuttaa. Hieman olen harmissani siitä, että Weed tuntuu olevan ihastunut Koyukiin ilman sen hääppöisempiä perusteita, kun olisin toivonut, että kaksikko olisi ihastunut toisiinsa pikku hiljaa. Naureskelin vaihteeksi GB:n, Sasuken ja Kyoshiron pelleilylle, tällä kertaa huumori osui naulankantaan. Vaikken koskaan ole ollut mikään kovin suuri gingahuumori -fani, niin onhan se välillä hauska vaihteeksi nauraakin joillekin vitseille, kunhan ne ovat oikeasti hyvänmaun rajojen sisällä, eikä mene sinne kakka -osastoon,

Koyukin ja Chakon jutustelutkin olivat ehkä vähän typeriä, vaikkakin ne selvästi puhuivat huumorimielessä uroksista. Chako vaikuttaa hahmona toistaiseksi hauskemmalta tyypiltä kuin Koyuki, joka tuntuu ainakin vielä olevan vähän liikaa Sakuran kaltainen. Kaksikko melkein osallistui taisteluun Hougenin entisiä sotureita vastaan, mutta siihen "melkein" -sanaan se sitten jäikin..

Kokonaisuutena hyvä osa. Tässä laskeuduttiin hetkeksi ennen seuraavaa tulevaa myrskyä, josta tämän osan aikana vihjottiin vähän väliä..

Ajatuksia Apina saagasta

Postaus jatkona Ajatuksia Hougen saagasta -postaukselle. Eli, mitä mieltä Apina saagasta kokonaisuutena? Mitä ajatuksia se herätti? Mitkä asiat oli hyvä ja mitkä huonoja?

Apina saagaan valmistauduin hyvin skeptisesti. Olin varma, etten pitäisi siitä ollenkaan, nimittäin olin jo ehtinyt kuvalukemisen perusteella hävetä silmät päästäni Takahashin vetoa lyödä makakeja mukaan tarinaan. Olin tähän saakka pitänyt apinoita vain ihmisten hauskuuttajina (niin karulta kuin se kuulostaakin) ja esteettisesti "rumina" olentoina, vaikka sympaattisia ovatkin, mutta tämä saaga toi esiin apinoiden uusia puolia. Saagan voisi sanoa yllättäneen erittäin positiivisesti. Se alkoi mielenkiintoisesti ja vaikka ensimmäinen kohtaus saagasta (jossa kaksi pentukoiraa pakenevat apinoita) toikin mieleeni P4:n, oli se silti omalla tavallansa erilainen. Apinat osoittautuivat vihollisina erityisen vaaralliksi, sillä ne osasivat käyttää aseita, hyppiä puissa ja käyttää käsiään toisin kuin koirat, jotka joutuvat turvautumaan vain potkuvoimaansa ja hammaskalustoonsa. Näin ollen makakit olivat uskottavia pahiksia yleisesti ottaen, vaikka petyinkin suuresti siihen, ettei Kenraalilla ollutkaan kovin uskollisia alaisia lukuunottamatta Tobizarua, joka sekin vaihtoi viime hetkellä puoltaan.

Yllätyksenä tuli myös se, että osa apinoista olikin hyviksiä. Ne olivat jakautuneet kahteen eri leiriin, jotka sitten tappelivat keskenään ja lisäsi näin tarinan mielenkiintoa. Tämä oli mielestäni hyvä veto, sillä olin odottanut koko ajan, että apinat vain häiriköisivät ensin koiria ja sitten ne alkaisivat taistella keskenään. Aluksihan näin oli, mutta homaan tulikin käännekohta hyvin alussa ja se toi tarinaan uutta näkökulmaa aiempaan verrattuna. Aluksi koirat suhtautuivat hyvis apinoihin epäilevästi, kunnes nämä todistivat ajavansa samaa asiaa koirien kanssa - oikeudenmukaisuutta ja rauhaa. Näin saatiin yhdistettyä kahden eri eläinlajin laumat ja saatiin aikaan mielenkiintoinen tarina.

Pääpahiksena Kenraali oli mielestäni erittäin potentiaalinen ja pelottavan näköinenkin, mikä mielestäni on pahiksissa hyvin tärkeää. Sen suuret hampaat ja kasvot olivat tietyissä kuvissa ahdistavat, mutta sen sulkiessa suunsa, oli hahmo vähän reppanan oloinen ja ihan liian viattoman näköinen. Kenraalin himo koiranpennun verta kohtaan oli samaan aikaan hyvä veto, että floppi. Hyvää tässä oli se, että se jakoi selvästi apinat erilleen ja aiheutti pelkoa, sillä Kenraali söi myös omiaan, jos parempaa ei tuotu tarjolle. Sen sijaan homma suoraan sanottuna kusi aivan totaalisesti siinä kohtaa, kun syitä verenhimoon ei koskaan selitetty kokonaisuudessaan, eikä Kenraalin "sisälle" päästy kuin pintaraapaisun verran ja se nyt sitten jäi harmittamaan kaikista eniten. Ilmeisesti tämäkin hahmo oli vain sekopää raakalainen vailla päämäärää.

Tässä saagassa tuli paljon uusia hahmoja, joista ehdoton suosikkini oli Yukimura. Hahmo kasvoi saagan aikana varmasti kaikista eniten ja silmin nähden. Se oli aluksi hieman vihamielinen ja ylpeä, enkä tuolloin ollut vielä varma, pidänkö hahmosta vaiko en. Sen oikeudentaju oli aivan hakoteillä, kunnes se lopulta alkoi luottamaan Weediin ja kumppaneihin. Oli hienoa nähdä ensimmäistä kertaa tarinassa päähenkilön veli, GNG:ssä kun edes Ginin sisarusten nimiä ei mainittu.

Tekstin pituus = laadun takuu?

Lukiessani blogistani saamia palautteita, törmään hyvin usein yhteen tiettyyn toistoon: Tekstejäni pidetään hyvinä niiden pituuden ja kattavuuden takia. Vaihtoehtoisesti olen saanut palautetta myös siitä, että tekstini ovat niin pitkiä, ettei niitä aina jaksa ajatuksella lukea loppuun ja ne saattavat toisinaan olla sekaviakin. Toisinaan olen kyllä samaa mieltä näiden palautteiden kanssa. Pitkä teksti on yleensä houkutteleva etenkin, jos siihen on liitetty aiheeseen tavalla tai toisella sopivia kuvia, kun taas pelkkiä kuvia sisältävät postaukset koetaan toisinaan automaattisesti laaduttomana ja "huonona".

Aloittaessani aikoinaan ala-asteen loppupuolella ensimmäisissä foorumipohjaisissa roolipeleissä, törmäsin hyvin usein mielestäni todella typerään sääntöön: " Peliviestin on oltava sen ja sen monta riviä pitkä". Ala-asteikäisenä oli auttamattoman vaikeaa keksiä määrätyn verran tekstiä yhteen peliviestiin jo pelkästään nuoren iän takia ja toisinaan joutui ihan oikeasti kirjoittamaan kaikenlaista shaibaa viestiinsä, jottei saisi ylläpidolta haukkuja niskaansa. Toisinaan vielä nykypäivänäkin törmään samaan väitteeseen, mutten niinkään roolipelimaailmassa. Pituuden oletetaan aivan liian usein takaavan 100%sen laadun, sillä se mukamas kertoo kirjoittajansa mielikuvituksellisuudesta ja hyvästä äidinkielen hallinnasta. Lyhyt viesti sen sijaan kertoo huonosta luovuudesta ja huonosta kieliopin hallitsemisesta. Onko asia loppujen lopuksi ihan noin? Ei minusta.

Koska olen tässäkin asiassa jossain suhteessa eräänlainen vastarannan kiiski, päätimpä tämänkin asian nostaa tapetille. Mikä pitkässä tekstissä tekee laadun? Sekö, että kirjoittaja on keksinyt sanottavaa jostain asiasta pitkät pätkät? Kekseliäisyys ja hyvä kirjoitustyyli tempaavat toki aina mukaansa, vaikka teksti olisi useita sivuja pitkä, mutta jos se on huonosti kirjoitettu, voi asia olla aivan päinvastainen. Kömpelö, huonosti jäsennelty, pitkät kappaleet, äidinkielellisesti häiritsevästi takelteleva (ja nyt puhun siis nimenomaan tosi isoista mokista, en mistään pienistä pilkkuvirheistä) ja huonosti suunniteltu teksti voivat turhauttaa lukijaansa. Hyvä teksti taas omasta mielestäni koostuu hyvästä jäsentelystä, kappalejaosta, omintakeisesta kirjoitustyylistä (senkään ei aina tarvitse olla kirjakieltä) ynnä muusta.

Monesti tulee törmättyä blogeja lukiessani tosi hyviin ja kiinnostaviin otsikoihin, mutta sisältö onkin ollut jotain aivan muuta. Se ei välttämättä ole liittynyt lainkaan käsiteltävään aiheeseen tai sitten teksti ei niin sanotusti kata sitä, mitä otsikko antaa ymmärtää oli teksti ulkonäöllisesti miten kattavanoloinen tahansa - jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. Täytyy kyllä kuitenkin omalta osaltani sanoa, että itse pidän joitakin tekstejäni hyvin tylsinä niiden kierrellessä ja kaarrellessa suuntaan jos toiseen - tosin nekin tulevat yleensä esiin hankalammissa aiheissa, joihin ei ole jaksanut perehtyä niinkään syvällisesti. Toisaalta, tarvitseeko aina kaikkeen perehtyä viimeisen päälle, kun kyse ei ole mistään tärkeästä tutkielmasta vaan blogista? Omia heikkouksiani kirjoittajana on varmastikin toisinaan kapulakieli, pienet kielioppivirheet ja jaarittelu. Aiheet, joista tiedän jo ennen kirjoittamista selkeän mielipiteen, sujuvat kaikista parhaiten ja luonnollisimmin. Pituus ei aina määrittele sitä, onko jokin teksti automaattisesti hyvä. Esimerkiksi lifestyleblogeissa esimerkiksi tärkeimpänä pidetään usein kuvia, ei niinkään käsiteltävää tekstiä ja sen järkevyyttä. Tiedän myös blogeja, joissa on ainoastaan kuvia. Kuvatkin kertovat loppujen lopuksi paljon, jos ne ovat hyviä.

Pitkä teksti voi siis kyllästyttää lukijan. Liika kaarteleminen, tönköt sanavalinnat ja -järjestykset, asioiden toistelu, aiheeseen perehdyttämättömyys ja liika aiheeseen kuulumattomuus voivat häiritä lukijaa. Itse kunnioitan ja pidän eniten sellaisista teksteistä, joissa asia on hyvin kiteytetty yksyhteen. Riippuu toisinaan hirveästi aiheesta, mistä tykkää lukea pidemmin asiaa ja mistä taas haluaa nähdä enemmän vaikka kuvia sanojen sijaan. Jos palaan takaisin roolipelimaailmaan, niin esimerkiksi kuolen tylsyyteen lukea pelkkää maisemankuvausta kolmeakymmentä riviä ennen kuin päästään asiassa eteenpäin. Sen sijaan peliviesti, jossa sekä kuvaillaan hahmon ajatuksia, olemusta ja itse tilannetta, kiinnostavat tietää. Sama pätee myös blogeihin, nettisivuihin ja ihan jopa vlogeihinkin. Tekstin ei tarvitse olla pitkä, jos se on hyvin kirjoitettu - sekin vaatii taitoa! Kun teksti on kirjoitettu kaikella sydämellä, eikä sitä ole hiottu liikaa, on sitä rennompaa lukea ja kirjoittajan sana kuulostaa aidolta.

Tästä aiheesta voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon, mutta ehkä tähän on hyvä lopettaa. Millaisista teksteistä te lukijat pidätte? Mitä heikkouksia teillä on kirjoittajana, entä mitä vahvuuksia?