maanantai 8. joulukuuta 2014

Arvostelussa: GDW osa 38 - Vanhan soturin ylpeys

Jälleen uusin Weed arvosteltavana perinteiseen tapaan. Kuten edellisessä postauksessa totesinkin, on ginga jäänyt viime kuukausina huomattavasti taka-alalle muiden kiinnostusten kohteiden jyrätessä päälle, mutta mielenkiintoni itse mangan ostamista kohtaan on pysynyt ennallaan. Erityisesti nyt, kun Weedissä käydään ainakin minulle täysin tuntematonta saagaa, pysyy mielenkiinto huomattavasti suurempana kuin "vanhojen jauhaminen". Ehkäpä tämä saaga poikii enemmän innokkuutta myös blogin puolelle ja vähän uusia aiheitakin~

Mutta asiaan. Tämän osan kansikuva ei ole suosikkini. Weedin asento ja ilme on aika mitään sanomattomat loppu peleissä, vaikka söpöhän tuo on. Tausta ei sovi mielestäni kuvaan ollenkaan, enkä sitä taaskaan sen enempää viitsi kommentoida (kirottu metsämaisema).. Sen sijaan asento on kerrankin vähän erilainen, eikä aina sellainen perus hyppäämis kuva.

Pidän sotakoirista hirmuisesti. Edellisen osan arvostelussa mainitsinkin jo tykkääväni koirien sotilasmaisesta käytöksestä toisiaan kohtaan ja tämä osa lisäsi peukutteluni määrää asian suhteen. Tykkään, tykkään, tykkään! Vaikken mikään sotahullu koskaan ole ollutkaan, tykkään hirveästi siitä, miten järjestelmällisesti ja fiksusti sotakoirat käyttäytyvät keskenään ja miten armeijamaista homma on näiden keskuudessa.

Lydiasta olen alkanut pitää jonkin verran enemmän. Se ei ehkä mielestäni täytä luutnantin arvonimeen sopivia kriteereitä voimallisesti, mutta puhua se kyllä osaa ilman ripsien räpsyttelyä ja voivottelua. Kaiken lisäksi se on hieman miesmäisempi verrattuna yleensä gingassa oleviin narttuihin, joten toivottavasti en tule jatkossa pettymään hänen suhteensa. Jostain syystä olen kuvitellut Lydian olevan jonkin sortin fan service hahmo, mutta tähän asti olen sitä mieltä, että vaikka näin olisikin, ei se ainakaan siltä vaikuta. Olen kuitenkin aistivinani Lydian puolen vaihdosta, minkä kyllä tiedän tapahtuvan vielä jossain vaiheessa. Onneksi Hakuroun poika ei kuitenkaan ainakaan tässä osassa uskonut Lydiaa, vaikka ehkä olisi kannattanutkin.

Uudet majuritkin vaikuttavat edelleen ihan kelvoilta pahiksilta, eivätkä miltään Hougenin paskahousuilta. Pidän erityisesti Aramin kasvoista. Ne tuovat mieleeni hitusen Kenraalin (apinasaagasta), mutta koiraversiona. Maltan tuskin odottaa, kuka tämä Lydian mainitsema marsalkka sitten on..

Tykkäsin muuten hirmuisesti myös Ramista, lammaskoirasta, joka otti Jeromen suojeltavakseen sotakoirilta. Kohtaus, jossa Jerome pyytää Ramia lähtemään Ouun hakemaan joukkoja apuun oli mielestäni hieno jollain tapaa. Ram kieltäytyi aluksi vedoten velvollisuuksiinsa ihmisten parissa, mutta suostui lopulta. Täytyy tässä kohtaa pienesti ylistää Jeromea, sillä se ilmeisesti aavisti, ettei Hakurou aio pyytää Outa apuunsa ilman pientä avitusta. Ehkä tuolla saksanpaimenella on sittenkin vielä järkeä päässä kaiken tuon kuolemisdraamailun ohella.. Jään odottamaan innolla jatkoa tällekin juonenkäänteelle.

Hakuroulla tuntuu olevan itsestään turhat luulot. Se ei tuntunut kuuntelevan Jeromea pätkän vertaa, vaikka raukka yritti kertoa venäläisten suuren määrän ja kehotti tätä kutsumaan Ou apuun. Vasta, kun sotakoirat tappoivat useamman koiran Hakuroun joukoista leikiten, tajusi tämä, että Ousta ehkä sittenkin kannattaa pyytää apua. Ylipäätään Hakuroun tasoisen karhunkaatajan ei pitäisi olla noin tyhmä ventovieraan lauman suhteen. Se asetti itsensä turhaan vaaraan asettumalla junaradalle makaamaan (ja antoi vielä vihollisen piirittää itsensä), eikä varautunut lainkaan siihen, että joku voi hyökätä sen kimppuun joukolla. Huolimatta siitä, että Hakuroun joukot olivat lähellä valmiudessa, oli teko mielestäni typerä. Olisi edes ottanut jonkun toisen mukaansa tai sitten käskenyt joukkonsa koirien kimppuun ennen kuin saa itse turpaansa.

Weedin ja Koyukin suhde on kyllä outo. Vaikka Kotetsu tuli kertomaan hädissään Weedille ihmisten naittavan Koyukin toiselle, ei Weed tuntunut aluksi reagoivan asiaan mitenkään. Se kyllä vaikutti olevan hieman ajatuksissaan ja varmaan mietti, miten sen pitäisi edes asiaan reagoida. Onneksi se kuitenkin lopulta tajusi lähteä elämänsä rakkauden (krhm, tunteneet ehkä pari kuukautta) perään kertomaan rakkauden tunnustuksensa ja muuta draamaa. Tylsää. Jostain syystä kiusaannun tällaisista kohtauksista, etenkin, kun olen aina pitänyt Weedin sukua vähän vähemmän romanttisena. Toisaalta, onpahan jotain tavanomaisuudesta poikkeavaa jälleen. Koyukin suhteen alan olla jo sitä mieltä, etten taida hänestä oikein pitää. Hän on liian tavallinen ja "narttu muiden joukossa". Olisin toivonut Weedin kumppanilta vähän enemmän.

Olen kyllä todella innostunut tästä sotakoira saagasta ja toivon, että Takahashi on vetänyt sen kunnialla loppuun, eikä pilaa ideaa parin osan jälkeen, niin kuin apinasaagan suhteen meinasi vähän käydä. Ainakin toistaiseksi vaikuttaa siltä, että tämän saagan suhteen sensei on ollut hyvin innostunut, sillä hahmot ovat kunnollisia ja juoni tuntuu olevan hyvin mietittynä. Vielä ei onneksi ole töpätty missään. Odotan innolla seuraavaa osaa!

2 kommenttia:

  1. Kansikuva on minusta huonoin tähän mennessä, en näe Weedissä mitään söpöä, se on minusta piirretty huonosti (vaikka en olekaan mikään asiantuntija) ja tosiaan se ei sovi kannen taustaan, tai pikemminkin, tausta ei sovi hahmon asentoon millään tavalla.

    Itsekin rakastan tätä saagaa jo nyt! Olisikohan Lydia nyt sitten se kauan odotettu soturinarttu...? Enkä voi olla iloisempi mikäli näin on (ja vahvasti siltä vaikuttaa), sillä narttu olisi näin ollen juuri sopiva Jeromen puolisoksi.
    Mitä Jeromeen tulee niin minusta se on alkanut reipastua taas vaihteeksi. Joo, se etsii edelleen paikkaa jossa kuolla, mutta jos unohtaa sen miten tätä tunnutaan hierottavan lukijan naamalle joka osassa, niin minusta itse ajatus on hyvä. Lisäksi tykkään siitä miten Jerome oli pariinkin otteeseen osassa piirretty. Se on normaalisti nykyään aina kamalan pelkistetty ja vanhan näköinen sekä ihme vinosilmä, mutta minusta tässä nähtiin häivähdyksiä myös vanhasta Jeromesta.

    Hakurosta on vähän ristiriitaiset mielipiteet. Olen samaa mieltä kanssasi, mutta toisaalta olen pannut merkille tavan miten hän uhkailee vastustajiaan: "Ette hallitse tätä maata niin kauan kuin minä elän!" tai siis muutenkin hän liittää aina mukaan tuon "ennen kuin" (tmv) eli hän ei uhoa tyhjää tai tee ns. perättömiä lupauksia, vaan ymmärtää ettei voi puhua kuin itsensä puolesta.

    Weed ja Koyuki.... En ymmärrä miten Weed oli niin tyhmä, että jätti Oun johtajuuden ollakseen nartun kanssa, vaikka he ovat tunteneet muutaman kuukauden ja ovat kumpikin kaiken lisäksi vielä pentuja. Weedillä on niin paljon vastuuta ja velvollisuuksia, joita ei noin vain hetken mielijohteesta voi sivuuttaa! Gin ei näyttänyt olevan järin ylpeä pojastaan. Olikin hyvä, että nuori ylipäälikkö itsekin epäröi valintojaan.

    Kaiken kaikkiaan ihanaa luettavaa, vaikuttaa sarjan parhaimmalta saagalta tähän mennessä, ja minusta tästä olisi saatu paljon pidempikin niin, ettei kiinnostus olisi lopahtanut. Sotakoirat kun ovat niin erilainen vastus: ne ovat saksanpaimenkoiria, ihmisten kouluttamia ja alaiset ovat lojaaleja johtajalleen, eikä niitä hallita ainaisen pelottelun avulla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuota Weedin johtajuuden hylkäämistä minäkin ihmettelin ja uskoisin sen tulevan järkiinsä pian. Tai ainakin toivon niin xD

      Poista

Ginga oheistuotteeni ostan Urumista, Futago Shopista, Ginga.fi:n nettikaupasta ja Huuto.netistä :)