Haastattelussa: PurePlastic

Minulla on ilo ja kunnia tarjota teille, hyvät ginga-fanit, kerrankin jotain spesiaalia! Blogini on käsitellyt viime aikoina ehkä liikaakin pelkkiä arvosteluja uusimmista suomijulkaisuista, mutta tällä kertaa päästään paneutumaan johonkin mielenkiintoisempaan ja fanikuntaakin mullistavaan asiaan, nimittäin uuteen ginga-oheistuotevalmistajaan, PurePlasticiin.

PurePlastic on suomalainen yritys ja sillä on kaikki lisenssit ja valmistusluvat tuotteisiin. Voidaan siis puhua virallisesta oheistuotevalmistajasta. Tämän tekstin julkaisun aikaan PurePlasticin tuotevalikoimaan kuuluu tällä hetkellä toistaiseksi vain julisteita ja pehmoleluja, mutta oletettavasti lisää on tulossa ja sitä odotamme innolla!

Ilmeisesti minussa on vielä hiven keräilijäfania jäljellä, sillä kuullessani uudesta oheistuotevalmistajasta, päätin, että aion suurentaa kokoelmaani vielä muutamalla tuotteella kunhan ne ovat kohtuuhintaisia. Olin aluksi hyvin skeptinen tuotteiden hintaluokasta ja oikeastaan olin jo melko varmakin siitä, että tuotteet tulisivat olemaan samanhintaisia kuin kaikki muukin hopeanuolikrääsä - eli aivan sairaan kalliita. Toisin kuitenkin kävi, sillä pehmoleluilla on hintaa vaivaiset 35,90e, mikä on vamaan nykypäivänä hyvin tavanomainen hinta pehmolelulle. TopSangyon pehmoihin verrattuna PurePlasticin pehmot ovat suorastaan ilmaisia, sillä TopSangyon pehmoista saa pulittaa parhaimmillaan satoja ellei jopa tuhansia euroja. Tavallaan PurePlastic toteuttaa monen gingafanin haaveet omistaa oma suosikkihahmonsa pehmoversiona, kun hintakin on kohdallaan. Kuten Kung Fu Pandasta tuttu hanhi-isäkin toteaisi: "Poikani pelasti Kiinan, pelasta sinäkin taloutesi".. ja osta PurePlasticin pehmoja!

PurePlastic ja sen toiminnasta löytyy toistaiseksi melko vähän tietoa ja koska itse pidän taustatarinoista, päätin ottaa yhteyttä PurePlasticiin ja pyytää haastattelua blogiini. Ja tässä se nyt on! Toivottavasti haastatteluni tuo lisäinfoa tiedonjanoisille. Haluan vielä kiittää suuresti Helena Lipposta, joka vastasi kysymyksiin.

HAASTATTELU:

1. Mistä PurePlastic sai kimmoikkeen aloittaa toimintansa? Milloin ja missä se perustettiin ja kenen/keiden toimesta? Montako tahoa yrityksessä pyörii?
PurePlastic on pyörinyt ajatuksissani melkein kahdeksan vuotta. Jo aivan alkuaikoina, kun Ginga-oheistuotteet olivat vielä melko edullisia, haaveilin siitä, että tarjolla olisi isompia ja näyttävämpiä tuotteita.
Varsinainen nimi ja perustaminen tapahtui parisen vuotta sitten Traconin jälkimainingeissa. Juttelin oheistuoteideasta työkavereideni kanssa ja kehittelimme siinä PurePlastic-nimen. Tätä ennen toimintaa oli toki ollut jo useita vuosia. Virallisesti paperille PurePlastic rekisteröitiin vasta puolisen vuotta sitten.
Tiimi on loppupeleissä melkoisen pieni ja porukka vaihtuu. Käytännössä minä (pääpiru), Japanin puolen neuvottelija, tuotteiden suunnittelu (1-4 henkeä) ja sitten hyvin tuntemiani faneja, joilta olen kysynyt mielipiteitä, kun tuotteisiin alettiin lopulta saada jotain fyysistäkin muotoa.

2. Millainen prosessi oli saada Japanista luvat uusien gingaoheistuotteiden valmistamiseen?
Kauhea. =D
Kirjeenvaihto alkoi elokuussa 2012 ja luvat saatiin tässä äskettäin. Projektiin meni siis reilut kolme vuotta neuvotteluaikaa. Tämän lisäksi minulla meni noin puolitoista vuotta löytää oikeat oikeuksien omistajat.

3. Millä tavalla PurePlastic eroaa muista gingaoheistuote valmistajista?
PurePlastic on ensimmäinen ei-japanilainen yritys, joka valmistaa tuotteita. Neuvotteluiden aikana sain myös sellaisen kuvan, että monet aiemmat yritykset (TopSangyo, Akatsuki Industrial) olivat tiukasti sidoksissa kustantajaan. Huomattava osa oheistuotteista oli myös kustantamon itsensä valmistamia.

4. Ovatko tuotteet ns. eettisiä?
Niiden eettisyys on varmistettu niin pitkälle kuin vain mahdollista.
Pehmojen valmistusmaaksi valittiin Kiina, koska Kiinalla on nykyään melko hyvät lait suojaamaan työntekijöiden oikeuksia ja ympäristöasioita. Vertailun vuoksi Bangladesh ja Intia olisivat paljon halvempia, mutta niissä kummatkin asiat ovat täysin retuperällä. Kiinallakin on toki ongelmansa valvonnassa, mutta se kehittyy parempaan suuntaan.
En ole vieraillut tehtailla itse, mutta olen saanut kuvia tehtaan työskentelytiloista ja tehtaalle on tehty pistotarkistuksia suomalaisen edustajan puolesta eikä siellä ole havaittu epäkohtia. Lisäksi tehtaan työt teetetään vain tehtaalla eikä alihankkijoilla. (Alihankkijoilla teettäminen tarkoittaa käytännössä, että työntekijät vievät töitä kotiin ommeltavaksi.)
WWF on teettänyt samalla yrityksellä joitakin pehmoleluja, mikä kertoo myös firman laadusta.
Mitään virallisia sertifiointeja tai muita pehmoilla ei kuitenkaan ole, koska Kiinassa sertifikaatteja voi tavallisesti ostaa tai pyytää erikseen eikä se vaikuta mitenkään tehtaan varsinaiseen toimintaan. Vain tutustumalla tehtaan toimintaan saa oikeasti tietää asioiden laidan.
Pehmoleluilla on CE-sertifiointi, jonka ansiosta ne soveltuvat leluiksi. Tämä sertifionti on tae tuotteen laadusta eli pehmosta ei irtoa pieniä osia, siinä käytettyä kangasta ei ole käsitelty haitallisilla aineilla ja kaikki pehmot esim. läpivalaistaan erikseen, jotta voidaan varmistaa, ettei niiden sisään ole jäänyt neuloja valmistusvaiheen aikana.
Julisteita valmistava tehdas taas sijaitsee 100 metrin päästä asunnoltani ja heidän toimintaansa olen päässyt tutustumaan yksityiskohtia myöten.

5. TopSangyon WEED -pehmojen hinnat ovat uskomattomia nykypäivänä. Miten PurePlastic saa pidettyä hinnat huomattavasti kohtuullisempina?
TopSangyon hinnat olivat alunperin inhimillisiä, mutta sitten tuotteiden valmistus lakkasi ja hinnat nousivat. Monilla muilla tuotteilla ongelmana taas on se, että ne täytyy tilata Suomeen välikäsien kautta, mikä voi helposti jopa kolminkertaistaa tuotteen hinnan. Monista Japanissa myytävistä tuotteista valmistetaan myös todella pieniä eriä, jolloin niistä tulee melkeinpä heti ilmestyessään keräilyharvinaisuuksia. Toisaalta taas esim. iinu-kännykkäkuorissa takana on myös valmistajafirman brändi, joka nostaa hintaa.

PurePlastic valmistaa isoja eriä, minkä ansiosta myös hinnat pysyvät matalina. Tuotteille ei myöskään (vielä) ole tullut keräilystatusta, koska niitä saa ostettua uusina. Isot erät ovat toisaalta suhteellisia: vaikka Weed-pehmoja on valmistettu nelinumeroinen erä, Hougenista ja Meristä puhutaan useista sadoista kappaleista ja erät ovat minun näkökulmastani VALTAVIA, on esim. Hougen-pehmojen valmistusmäärä pienempi kuin TopSangyon arpajaispalkintopehmojen.

6. Pehmolelut tuntuvat olevan ainakin tällä hetkellä yrityksen ehdoton vetonaula. Tullaanko jatkossa näkemään jotain muuta yhtä hienoa ja jännää tai kenties jotain  sellaista, mitä muilta valmistajilta ei tähän mennessä ole nähty? (Mikäli et voi vastata tähän suoraan, myös "en kommentoi" tai "kyllä/ei" riittää.)
Toivon, että uusia tuotteita tultaisiin näkemään. Minulla on kaikenlaisia suunnitelmia, haaveita ja eeppisiä ideoita uusia tuotteita koskien, minkä lisäksi tahtoisin erityisesti laajentaa pehmovalikoimaa myös vanhoihin GNG-hahmoihin. Koko homma nojaa yhteen kysymykseen: myyvätkö tuotteet riittävän hyvin? Ensimmäinen katsaus myyntiin tehdään pari-kolme viikkoa pehmojen ilmestymisen jälkeen, toinen con-kauden loputtua Traconissa ja kolmas joulun jälkeen. Näiden katsausten jälkeen ryhdytään sitten miettimään tulevaisuutta. (Odotusaika on myös sen vuoksi, että tässä välissä monet ovat ehtineet jo hankkia tuotteet ja saada ne itselleen ihailtavaksi, jolloin tuotteista saadaan palautettakin. Etenkin pehmojen kanssa tahdon saada palautetta pehmoja ostaneilta ennen seuraavan erän tekoa.)

7. PurePlastic oli iso jymy-yllätys faneille. Miltä tuntui pitää tätä asiaa salassa niinkin pitkään?
Kauhealta. =D Näiden neljän vuoden aikana olen käynyt seuraavan keskustelun läpi ainakin 20 eri henkilön kanssa:
"Tiedätkö mitä sinun kannattaisi tehdä? Yrittää hankkia oikeudet Ginga-tuotteiden valmistukseen! Niin monet tahtovat tästä tavaraa ja vain muutamilla on varaa ostaa niitä 200 euron pehmoja. Kannattaisi kysyä oikeuksia!"
Ja sitten minä hymyilin tosi väkinäisesti ja sanoin, että idea oli tosi hieno.
Tästähän olisi tahtonut kertoa eteenpäin heti, kun oli mahdollista, mutta ajatelkaa sitä pettymystä, jos olisin ilmoittanut asiasta jouluna 2012 (jolloin Takahashi ilmoitti, että oheistuotteiden valmistus kävisi hänelle). Ja sitten mitään ei olisi tapahtunut moneen, moneen vuoteen.

8. Pääsetkö itse suunnittelemaan oheistuotteet alusta loppuun saakka vai tekeekö joku muu sen puolestasi tai kanssasi?
Sekä että. Minulla on käytännössä katsoen täysi valta päättää siitä, mitä tuotteita tehdään, mistä hahmoista ja millä kuvilla. Tosin täysi esto-oikeus löytyy Takahashilta ja kustantamon muilta edustajilta eli jos jokin ei heitä miellytä, voivat he hylätä idean. En tosin ole keksinyt, minkä idean he voisivat kieltää. Halityynyt?
Pehmojen puolella alkuperäiset mallit on piirtänyt Polecat, mikä auttoi paljon pehmojen valmistuksessa. Jos tuotevalikoimaa ryhdytään tulevaisuudessa laajentamaan, tulen todennäköisesti tarvitsemaan useampia ihmisiä auttamaan tuotteiden suunnittelussa.

PurePlasticin jälleenmyyjiä ovat tällä hetkellä Urumi sekä Ginga.fi. Pehmoleluja voi tällä hetkellä tilata ennakkoon ja niiden ilmestymisajankohta on kesän lopussa (heinä-elokuu). Itse olen tilannut pehmoja pari kappaletta, joten tulevaisuudelle on luvassa tuotearvostelua pitkästä aikaa! 

Arvostelussa: GDW osa 56 - Sotamestarin veri

Tämä osa oli aika puuduttavaa lukea, sillä tarinassa aletaan olla taas kerran siinä vaiheessa, kun Takahashin ideat alkavat loppua kesken ja homma vain venyy ja venyy. Koirat taistelevat karhua vastaan, joka vaikuttaa jälleen kerran voittamattomalta. En valita, sillä saaga on ollut sotakoirien jälkeen mielenkiintoisin.

En kuitenkaan tätä osaa ajatellut teille vain haukkua yksitoikkoiseksi, sillä tässä oli muutamia ajatuksia herättäviä kohtauksia, joista ensimmäinen on ehdottomasti kohtaus, jossa Koyuki heittäytyy marttyyriksi GB:n ja Sasuken edessä. Aiheesta oli keskustelua jo Facebookin Hopeanuoli -ryhmässä, mutta täytyy näin julkisesti blogissakin marista, että en voi sietää Koyukia enää. Hän on tällaisissa tilanteissa vain tiellä ja vaikuttaa todella uusavuttomalta, jos ei edes kykene pentujaan suojelemaan (näin siis omien sanojensa mukaan sivulla 19). Pysykööt eukko minun puolestani taisteluista kokonaan poissa tai itse asiassa poistukoot koko sarjasta minun puolestani ellei sitten tulevissa osissa tee jonkinsortin ryhtiliikettä. Jollain tapaa uskomatonta, että Weed on kiinnostunut tuollaisesta surkimuksesta ja aikaansaamattomuudesta. Olisin odottanut Weedin rinnalle hieman rohkeampaa narttua. Kaiken kukkuraksi kyseisessä kohtauksessa Koyuki oli todella ajattelematon, sillä se vain syöksyi hybridiä muka syöttinä. Jos Kagetora ei olisi tullut väliin, olisi Koyuki kuollut täysin turhaan. Raivostuttava tyyppi, kerta kaikkiaan! Vetää melkein vertoja Reikalle.

Benin kuolema oli kyllä yksi tämän osan hienoimpia kohtauksia. Lapsena en kyseisestä hahmosta piitannut juuri lainkaan, mutta näin aikuisena olen oppinut sitä rakastamaan. Ben oli jämäkkä johtaja, mutta silti se oli rauhallinen. Crossin puhe sai kyllä tipan linssiin ja erityisesti Ginin surua oli kamalaa katsoa. Niin paljon se välitti Benistä. Koirasta, jonka mukaan se joskus aikanaan lähti sotureiden hakumatkalle. Ainut miinus tälle kohtaukselle oli ehdottomasti sen random ilmaantuminen. Olin odottanut Benin kuolevan jotenkin paljon erityisemmällä tavalla. En toivonut sen saavan loppuaan taistelussa, vaan enemmänkin olisin toivonut sen pitävän jonkun hienon puheen Ginille ennen kuolemaansa. Se jos mikä olisi saanut itkun partaalle.

Tästä osasta ei oikeastaan muuta sanottavaa ole. Paljon taistelua, taistelua ja vielä kerran taistelua, joka ei tunnu etenevän juuri mihinkään. Joen Neck The Killing epäonnistui ja ylipäätään koirien iskut vaikuttavat turhilta voittamatonta hybridiä vastaan. Noh, eiköhän se viimeinen pisara taas jossain vaiheessa tule. Taistelu kuitenkin jäi mielenkiintoiseen kohtaan, kun hopea salama iskeytyi karhun kimppuun. Ääriviivoista päättelisin Weediä tai Giniä, oletan hahmon kuitenkin olevan Weed. Nähtäväksi jää, kuka lienee tuo salama.

Arvostelussa: GDW osa 55 - Suurin kaikista

Kaksoissolan blogissa oli mielenkiintoinen pohdinta tähän osaan liittyen, kannattaa lukaista: KLICK.

Tästä osasta olisi varmasti noussut yksi suosikeistani, ellei se olisi loppunut niin sanotusti kesken. Alussa päästiin hienosti vauhtiin, kun koirat pääsivät taistelemaan hybrideistä suurimman kanssa. Taistelun lomassa Liger sai surmansa ja se tapahtui mielestäni tosi nopeasti. Hahmon kuolema ei pahemmin herättänyt tunteita johtuen siitä, etten juurikaan Ligeristä piitannut alunperinkään, eikä se ole tarinassa kovinkaan suuressa roolissa loppujen lopuksi. En ehtinyt niin sanotusti kiintyä hahmoon niin paljoa, että sen poislähtö olisi koskettanut jotenkin.

Ihmiset jälleen käväisivät tarinassa ja minua se häiritsi. On kiva, että ihmiset ovat mukana hybridikarhusaagassa, mutta tällaiset random helikopteri "kyttäämiset" on jotenkin tosi irrallisia. Toivoisin ihmisten olevan tarinassa mukana, mutta mieluummin vaikkapa metsästäjien yms roolissa kuin toimittajina, jotka seuraavat tapahtumia tietämättöminä yläilmoissa. Oikeastaan ei kyllä haittaisi, vaikkei ihmisiä olisi tässä saagassa laisinkaan mukana. 

En juurikaan yllättynyt siitä, että Weed passitti nimenomaan GB:n viemään naisväkeä turvaan. En tosin kieltämättä ole koskaan nähnyt GB:lle mitään hyödyllisempää tehtävää laumassa, sillä taistelemaan siitä ei tunnu olevan. Minulle kuitenkin tuli tarinan edetessä sellainen olo, että kohta alkaa tapahtua, mutta en aio asiasta sen enempää spoilata tässä kohtaa, katsotaan toteutuuko aatokseni seuraavassa osassa. GB:n katseessa oli viimeisillä sivuilla jotakin, mikä viittaa tulevaan. Vaikutti siltä, että GB:n sisällä saattaa syttyä melkoinen soturisielu vielä hyvinkin pian, kun se näki Sasuken pahassa pinteessä.  

Myös Hiron kamppailu hybridin kanssa oli mukavaa luettavaa. Jostain syystä en ole hahmosta piitannut johtuen maineestaan viedä urosten kulkuset mukanaan. Tässä kohtaa kuitenkin Hiro vaikutti muultakin kuin kaksimieliseltä höperöltä. Se on ehkä paha suustaan, mutta taistelukohtauksen ansiosta näen hahmon nyt vakavasti otettavana ja ihan hauskana tyyppinä. Luulin muuten aluksi, että hybridin kynnet lävistivät Hiron rintakehän, mutta köntys olikin ujuttautunut karhun varpaiden väliin. 

Hyvistä hetkistä huolimatta tämä osa loppui vähän kesken. Olisin toivonut näkeväni vielä sen, miten Sasuke pääsee vapaaksi kolosta, mutta jatkoa saadaan odottaakin taas kuukausi. Höh.

Arvostelussa: GDW osa 54 - Vihan hampaat

Kansikuva on tässä osassa mukavaa vaihtelua ryhmäkuviin. Pidän Weedin asennosta ja ilmeestä. Se on yksinkertainen, mutta silti jollain tpaa kiva. Weedin ilme kertoo mielestäni hyvin sen luonteesta, sillä katse on ystävällinen, viaton ja vähän naivi. Taustalla oleva metsikkö sopii kuvaan hyvin.

Vihan hampaat oli melko pitkälle samankaltaista taistelua, jota nähtiin viime osassakin. Tässä tosin kaksi hybridiä saatiin hengiltä, toinen ihmisen ja toinen koirien toimesta. Lisäksi tässä osassa oli paljon sellaisia kohtia, jotka toivat mieleen GNG:n Akakabuto -saagan tapahtumia. Esimerkkinä hybridin hyökkäysasennot muistuttivat tosi paljon GNG:n karhujen hyökkäystaktiikoita, Madara -taistelua muistuttava hybridin takaa-ajo suurella joukolla sekä tietysti kohtaus, jossa veneilevät mies ja nainen joutuvat karhun uhreiksi. Kyseinen kohtaus toi kaipaamaani jännitystä ja jos sen saisi nähdä animaationa, nousisivat ihokarvat pystyyn. Niimiyan jännitys aseen kanssa ja pieni pelko karhun edessä toi mieleeni Daisuken, vaikka mies on huomattavasti vanhempi. Toisaalta taas mieleeni tuli Gohee.. Tällaiset yhtäläisyydet ovat mielestäni kivoja, sillä ne luovat yhteyttä menneisyyteen.


Weed laukoi mielestäni battougaa joka väliin, eikä sen teho ole enää mistään kotoisin. Keskustelupalstat tursuavat fanien vihastunutta puhetta siitä, että Gin saa leikattua karhun pään irti iskulla, jolla Weed saa pienen pintanaarmun aikaan ja täytyy jälleen huokaista, että olen tismalleen samoilla linjoilla. Käsittämätöntä, että hieno erikoisisku on pilattu tällä tavalla, eikä se eroa tavallisesta taistelutekniikoista nykyään muuten kuin komealla ulkomuodollaan. Battougan rinnalla jopa Joen käyttämä Neck the Killing on tehokkaampi ja mielenkiintoisempaa katseltavaa -sillä sentään sai aikaiseksi karhun kuoleman lopulta. En kuitenkaan halua soimata Weedinkään taistelua liiaksi, sillä tässä osassa Weed taisteli mielestäni hienosti ja se tuntui tietävän ainakin suurinpiirtein mitä teki.

Minua hiukan hämmensi Joen yhtäkkinen ystävällisyys Weediä kohtaan. Viime näkemältä se vaikutti paljon ärhäkämmältä eikä ollenkaan halukkaalta tapaamaan Giniä. Nyt vaikutti olevan toinen ääni kellossa ja Joe vaikutti oudon mukavalta ja iloiselta. Sen kasvotkin oli tässä osassa hyvin lapsenomaiset jostain syystä.

Tämä osa loppui mielenkiintoisesti. Koirat ulvoivat voitokkaina, mutta yhtäkkiä jokin yllätti ne. Seuraavassa osassa näemme, mikä~

Arvostelussa: GDW osa 53 - Toinen tragedia

Tämä osa oli mielestäni juuri sellainen, mistä pidän. Juoni eteni sopivalla tahdilla ja se sisälsi sopivassa suhteessa actionia sekä rauhallisempia kohtia. Minulla on tästä saagasta todella positiiviset fiilikset, sillä tykkäsin jo viime osasta tosi paljon ja hyvä meno jatkuu edelleen. Tässä on kivasti GNG:tä muistuttavia nostalgisia piirteitä, mutta samalla kuitenkin uudenlaista ilmettä.

Yllätyin melkolailla siitä, että Liger kumppaneineen yrittivät heittää Koyukin ja Kotetsun hybridin hampaisiin. Olin olettanut, että kyseinen porukka on vain oleellinen siinä suhteessa, että ne tietävät hybrideistä jotakin ja painuvat sitten taka-alalle. Ehdin myös hetken luulla, että jengi olisi täynnä Bluen ja Neron kaltaisia pikkupahiksia, mutta kyseessä olikin vain perushölmöjä, jotka eivät ajatelleet ennen tekemistä. Ihmettelin koirien asennetta siitä, että ne olisivat sekarotuisina mukamas huonompia kuin puhdasrotuiset, sillä oulaisissa näitä kumpiakin löytyy, eikä se ole koskaan ollut ongelma. Tiedät sitten, mistä tuo ajatusmaailma juonsi juurensa, ihmisiltä varmaankin, sillä käsitykseni mukaan rotukoirat ovat rahallisesti arvokkaampia kuin sekarotuiset.

Koyuki ja Kotetsu selvisivät arvatenkin ehjin nahoin karhun hampaista, kun yllättäen Jerome ja Lydia pamahtivat paikalle näyttävällä hyökkäksellä. Tykkäsin tuon kohtauksen piirrostyylistä tosi paljon ja oli mukavaa nähdä nyt Lydiakin - nainen - pienessä taistelukohtauksessa taidokkaasti hyökäten. Aluksi haaveilin pelastajan olevan Joe, mutta kun koirien ulkomuodot tarkentuivat, luulin paikalle saapuvan taas jotain uusia hahmoja. Ilahduin myös pitkästä aikaa Weedin battougan käytöstä, sillä se tuli mielestäni sopivaan kohtaan sopivaan aikaan huolimatta siitä, että olen edelleen sitä mieltä, että battougan tulisi olla se viimeinen isku taistelussa.. Kun karhulta säpälöityi käpälä, mieleeni juolahti samantien kuvat Rikistä tekemässä samoin Akakabuton kaksoisolennolle Gakille. Ihanaa, että tällaisia muistuttelukohtauksia tulee vielä! Kohtaus olisi saanut lisää voimaa sillä, jos Weedin iskun taustalla olisi ollut kuva Rikistä suorittamassa samantapaista iskua (Rikihän ei muistaakseni käyttänyt Gakiin battougaa, vaan toisen erikoisiskun).

Karhujen voimat tulivat tässä osassa hyvinkin selviksi. Ne eivät ainoastaan silvo päättömästi kaikkia kuoliaiksi, vaan syökin osan. Niiden voimista kertoo myös se, miten toinen karhuista tappoi alligaattorin tuosta noin vain huolimatta siitä, että alligaattorin tulisi olla vedessä kuin kotonaan. Hienoa saada jälleen vahva vastus koirille, mutta toivon, ettei karhut ole liian ylivoimaisia. Tämän saagan suhteen odotukset ovat todella kovat, joten nyt peukut pystyyn!

Liityin Suomen Hopeanuoli-faneihin!

Pitkän harkinnan jälkeen päätin viimein liittyä gingapiireissä tuttuun yhdistykseen, nimittäin Suomen Hopeanuoli-fanit ry:hyn. Syy siihen, miksi en ollut liittynyt yhdistykseen aiemmin oli se, että yhdistys oli tuolloin hyvin alussa ja kaikki vaikutti sen alkutaipaleilla vähän sekavalta, mutta nyt kun se on ehtinyt porskuttaa ja kehittyä aikansa, päätin viimein pistää hakemuksen vetämään ja tadaa, nyt sitä ollaan sitten jäsen. Halusin kirjoittaa liittymisprosessista ja ajatuksia ensimmäisistä viikoista yhdistyksen jäsenenä, sillä haluan kertoa sekä rehellisen mielipiteeni että rohkaista uusia gingafaneja yhdistyksen jäseniksi.

Olen pitkään seurannut sivusta yhdistyksen toimintaa ja pohtien, miten saisin oman panokseni täytettyä sen hyväksi - tai ehkä enemmänkin Ginga sarjan tunnettavuuden lisäämiseksi Suomessa. Oma kiinnostukseni tähän asiaan on ollut rehellisesti sanottuna pyöreä nolla johtuen siitä, että olen kokenut yhdistyksen painostavaksi, mutta päätin lopulta antaa sille mahdollisuuden ja samalla katsoa, innostunko liittymisen ansiosta enemmän Suomen gingatoiminnasta enemmän. Kuten tiedätte, olen ollut gingamaailmassa viime aikoina hyvin taka-alalla ja halusin nousta takaisin aktiivisten fanien keskuuteen.

Liittymishakemuksen täyttäminen oli helppoa ja vaivatonta. Liittymisohjeet ovat mielestäni ihan selkeät, mutta sen sijaan koin hieman hämääväksi sen, että liittymiskaavakkeen sivulla mainitaan jäsenmaksun olevan 15e/vuosi, kun taas maksuviitteen mukana summan mainittiin olevan 12e. Rahallisestihan tuossa ei ole kuin kolmen euron heitto, mutta se kuitenkin ihmetytti ja maksoin yhdistyksen tilille nettisivujen ohjeen mukaisen summan eli 15e. Mielestäni liittymismaksu on sen verran pieni, ettei kuukauden maksuaika välttämättä ole tarpeellinen, vaan se voisi hyvin olla viikon tai kaksi, jotta ne eivät jää lojumaan pitkäksi aikaa ja malttamattomat saavat tunnuksensa foorumille mahdollisimman pian. Koska yhdistys pyörii vapaaehtoisvoimin, osasin odottaa maksuvahvistuksen saapumisessa menevän aikansa, joten malttamattomille suosittelen sen suhteen kärsivällisyyttä. Itse sain tunnukset suurinpiirtein kahden viikon sisään maksun suorittamisesta.

Pääsin foorumille muitta mutkitta ja sen käyttäminen on yhtä helppoa kuin minkä tahansa muunkin foorumin. Ilmoittauduin heti uudeksi aktiiviksi sille osoitetussa topicissa, sillä olen jo hyvän aikaa palanut halusta olla osallisena mm. jäsenlehden tekemisessä ja tietysti muussakin, mihin osaamiseni ja voimavarani riittävät. Sen sijaan aluksi oli hieman hankalaa, kun en ollut ihan varma, mihin topiciin piti ilmoittaa auttamishalunsa, kun suunnittelut olivat edenneet esim. uusimman jäsenlehden suhteen melko pitkälle ja tulin mukaan vähän niin kuin kesken kaiken. Sain kuitenkin hoidettua itselleni yhden artikkelipestin lehdestä ja mielestäni minua autettiin ystävällisesti, kun apua kysyin. Kaiken kaikkiaan koin, että minut otettiin foorumilla hyvin vastaan iloisella asenteella.

Olen netissä lukenut palautetta siitä, että jäsenkorttien yms. jäsenpostin saamisessa on kestänyt todella kauan, mutta itselleni uusin jäsenlehti (nro neljä), tervetuloposti ja jäsenkortti saapuivat hyvinkin pian asianmukaisessa kuoressa. Oli hauskaa huomata, miten olo tuntui niin viralliselta, kun asetin ensimmäisen jäsentarrani korttiini. Uusimman lehden olin jo ehtinyt lukea etukäteen yhdistyksen sivuilta, mutta olihan tuota kivaa selailla ihan livenäkin. Painojälki vaikutti mielestäni ihan hyvältä näin aiheesta tietämättömän silmin, tosin kansikuva oli mielestäni ehkä turhan hailakka värisävyiltään verrattuna aiempiin numeroihin. Erityisen huomion kiinnitti Isiksen tekemä hieno Orion aiheinen juliste.

Foorumi voisi olla mielestäni aktiivisempikin ja keskustelua voisi olla laajemminkin, mutta siitähän vastuussa ovat itse jäsenet. Mielenkiinnolla seuraan, millainen jäsenyysvuosi tästä tulee, sillä aion seurata mahdollisimman aktiivisesti yhdistyksen toimintaa ja tietysti olla siinä mukana siinä määrin, mitä työt ja kiinnostus riittää. Aion aloittaa jäsenyyteni rennosti, enkä ottaa turhia paineita. Pääasiahan yhdistyksessä on gingafanien yhteen saattaminen. Haluan vielä korostaa, että yhdistykseen liittyminen ei tarkoita sitä, että toimintaan osallistuminen olisi mitenkään pakko.

Ajattelin tänne blogin puolelle tasaisin väliajoin raportoida kuulumisia, sillä mielestäni uusien jäsenien saamiseksi on tärkeää, miltä tavan jäsenestä toiminta on tuntunut ja mitä mahdollista petrattavaa vielä olisi.

Olisi muuten kommenttiosioon hauskaa saada keskustelua aikaiseksi siitä, millaisena yhdistyksen ulkopuoliset fanit näkevät yhdistyksen ja miten taas nykyiset jäsenet kokivat liittymisensä yhdistykseen.

Arvostelussa: Koiria ja Isäntiä

Pitkään odottamani julkaisu ilmestyi viimein, nimittäin Ginga No Inutachi (Shonen to Inu), meille suomalaisille tutummin Koiria ja isäntiä. Tämä on ensimmäinen täysin gingaan kytkeytymätön julkaisu, jonka olen kerännyt kokoelmaani, sillä lyhyttarinat ovat kiinnostaneet aina ja erityisesti niissä oleva draama. Ennen ostoa en tiennyt tästä julkaisusta muuta kuin sen, että tarinat ovat hyvin koskettavia, senpä takia tämän vähän niinkuin kokoelmiini halusinkin hankkia. Kerrankin jotain erilaista! Tällä kertaa kunnian Takahashin lisäksi ansaitsee Akira Ito, jonka tarinankerrontatavasta pidin huisin paljon ja tässä pokkarissa kuvitus oli pitkästä aikaa huippuluokkaa, kunnia siitä Takahashi-senseille.

Onnistuneesta kuvituksesta huolimatta kansikuva ei herätä ikävä kyllä kummoisiakaan tuntemuksia. En tiedä, onko se ulkopuolisen silmissä kovinkaan myyvän näköinen - jollei siis tiedä etukäteen teoksen olevan osittain Hopeanuolen luojan käsialaa. Se on toki hieno ja kansikuvassa esiintyykin tarinoissa olevat koiruudet, mutta olisin toivonut hieman herkempää kuvitusta kanteen. Ehkä jopa tarinoissa olleen keskeisen ihmishahmon, Takuma Shuuichin. Kannessa on kuitenkin hieno piirtotyyli, siinä on kivasti "vanhaa" ja uutta Takahashia.Värit ovat myös varsin toimivat ja sopivat julkaisuajankohdan vuodenaikaan.

Tässä arvostelussa en halunnut erikseen lähteä ruotimaan jokaista lyhyttarinaa erikseen, koska siihen menisi ikä ja terveys. Halusin perehtyä pokkariin enemmän kokonaisuutena, joten pahoitteluni niille, jotka odottivat tähän saakka erittelyä jokaisesta tarinasta. En myöskään halua antaa tässä arvostelussa liikaa spoilereita, sillä tämä julkaisu on sellainen, joka jokaisen pitäisi lukea ihan itsekseen ajatuksella läpi.

Anyways, erittäin isona plussana tälle teokselle tulee siitä, että tarinat kytkeytyivät toisiinsa ja se, että Takuma esiintyi aina isommassa tai pienemmässä roolissa tarinoissa. Näin tarinassa pysyi mukana, kun tarinan hahmot pysyivät suurin piirtein saman ihmisen ympärillä, vaikkakin eri aikakausilla mikä mielestäni toimi myös todella hyvin. Lisäksi tarinat etenivät sopivalla tahdilla ja niissä oli helppoa pysyä perässä. Hahmomäärätkin olivat sopivia ja näin nekin jäivät tavanomaista paremmin mieleen.

Isoja plussia tulee myös siitä, että tarinassa esiintyi paljon erilaisia koirarotuja. Omia suosikkejani olivat alkupään kultainennoutaja Shiro ja loppupään pyreneittenkoira Blanca, mikä on aika hauska juttu, sillä olen aina ollut ehdoton pystykorvaihminen. On varmaan sanomattakin selvää, että nämä kaksi tarinaa koskettivat myös eniten, sillä niissä ihmisen tyhmyys tuli kaikista parhaiten esille. Tarinoiden realistisuus oli myös kivaa vaihtelua esimerkiksi Weedille, jossa käytetään milloin mitäkin erikoisiskuja. Vaikka tarinat olivatkin realistisia ja suhteellisen rauhallisia, ne eivät missään nimessä olleet tylsiä, sillä kyynelten tirauttelulta oli vaikea välttyä tarinoiden päättyessä aina tavalla tai toisella surullisesti.

Kaikista kauheinta näissä tarinoissa oli se, miten huonosta kohtelusta huolimatta koirat halusivat miellyttää omistajiaan, vaikka se vaatisi niiden hengen. Koiria lyötiin ja kiusattiin ja vaikka niiden luotto ihmiseen oli kadonnutkin, ne silti yrittivät päästä isäntiensä suosioon. Tämä jos mikä kosketti kyllä kaikista eniten.

Minusta jokaisen eläin- ja etenkin koiravihaajan tulisi lukea pokkarin tarinat läpi. Jos viimeistään viimeisen tarinan kohdalla ei asenne eläimiä kohtaan ala muuttua, niin silloin voi varmaan kutsua itseään tunteettomaksi p-läjäksi. Tarinoissa käydään erinomaisella tavalla läpi se, miten ajattelemattomia ihmiset ovat. Lemmikkejä otetaan hetken mielijohteesta, mutta kun niihin kyllästytään, ne hylätään, tapetaan tai annetaan pois. Tarinoissa muistutellaan hyvin sitä, että lemmikin ottamista pitää harkita tarkkaan. Ei riitä, että koira on pentuna suloinen, vaan asiaa tulee ajatella paljon pidemmällä tähtäimellä. Sen koiran on oltava kiva myös aikuisena ja suurikokoisenakin.

Suosittelen tätä ehdottomasti myös niille, jotka rakastavat koiria ja haluavat tehdä tästä maailmasta eläinystävällisemmän. Ihmisen itsekkyys on niin suurta, että itsestäänselvyydet unohtuvat. Eläimet ovat ihmisen lailla eläviä olentoja, jotka ansaitsevat kunnioitusta ja rakkautta. Niilläkin on tunteet, vaikka ne näyttävätkin ne eri tavalla kuin me. Tämä pokkari sopii myös hyvin sellaisille, jotka eivät gingamaailmasta välttämättä piittaa, sillä tässä on perehdytty todella syvälti tositarinoihin ja realistisuuteen. Ylimääräiset hömpötykset (vaikka niistä siis kovin pidänkin) on jätetty pois ja kerrankin pelataan karulla todellisuudella. Se jos mikä pistää miettimään.

Arvostelussa: GDW osa 52 - Kylmä katse

Päästiin tässä osassa melkeinpä suoraan asiaan. Mielestäni osa 52 oli kokonaisuutena lähestulkoon täysi kymppi, sanoisinko tarkemmin 4/5. Osassa esiintyi mieluisia käänteitä ja hahmoja, joista lisää alempana.

Olen jo pitkään odottanut Joen ilmaantumista tarinaan ja se tapahtuikin kuin tilauksesta. Tykästyin hahmoon heti tosi paljon, mutta tunnelman pilasi se, että Weed ei epäillyt lainkaan vieraan koiran sanoessa tätä heti veljekseen ja vaikka kaksikko muistuttaakin ulkoisesti todella paljon toisiaan, oli outoa, että Weed lähti veljeystarinaan heti mukaan. Toisaalta olen ihan mielissäni siitä, ettei tämä kohtaaminen ollut niin samanlaista säätöä kuin Yukimuran kanssa oli. Sen sijaan hieman ihmettelin, miten ihmeessä Weed muisti Joen harmaasti, kun taas Yukimuraa se ei tunnistanut suorilta käsin veljekseen.

Kansikuva pöllitty ilkeästi Hopeahampaan blogista.

Kovasti ihmettelin myös Joen inhoa Giniä kohtaan, liekö katkera tämän lähdöstä perheen luota. Ihmettelin myös sitä, että Joe "hylkäsi" Weedin vain siksi, että tämä kuuluu Oun armeijaan, jossa tietysti veljesten isäkin vaikuttaa. Taitanee Joe olla samanlainen katkeraluonteinen hurtta kuin Yukimurakin, saa nähdä taipuuko se vielä isänsä edessä nöyryyteen. Toisaalta taas olen tyytyväinen, että hahmoilla on erimielisyyksiä, jotta tarinassa on jotain hohtoa. En tosin toivo, että Joen murjotus Giniä kohtaan kestää kovin pitkään.

Hybridikarhu(tai karhut) vaikuttaa tosi mielenkiintoiselta. Karhut tuovat tarinaan pitkään kaipaamaani Hopeanuoli -fiilistä, täytynee vain toivoa, että tällä kertaa ei lähdetä kiertämään puolta Japania kavereita mukaan hankkien ja taistellen. Toivon vastuksen kukistamiseen freesimpää ratkaisua, sitten kun sen aika tulee. Karhu on ulkomuodoltaan hyvin jääkarhumainen, mutta se ei todellakaan ole yhtä kiltin ja suloisen näköinen kuin luontodokkarien jääkarhut, jotka keplottelevat menemään jäällä. Mielenkiinnolla odotan, millainen niiden rooli tarinassa tulee kokonaisuudessaan olemaan.

Kohtaus, jossa Joe kumppaneineen hyökkää hybridin kimppuun toi mieleeni GDW animen kohtauksen, jossa Tokimune hyökkää P4:ää vastaan. Joe saa iskun, mutta Weed pelastaa sen hengen. Aivan mielettömän upea kohtaus! Nostalgiset fiilikset olivat katossa ja kohtauksessa oli tekemisen meininkiä huolimatta siitä, että taistelu jäi hyvin lyhyeksi.

Osan loppu puolella Koyuki ja Kotetsu törmäsivät koiran syötyyn ruumiiseen ja sen jälkeen koirajoukkoon, joka vaikuttaa ainakin näin ensisilmäyksellä hyvin epäilyttävältä, mutta samalla ne vaikuttavat tietävän jotakin karhuista.

Erittäin innolla odotan jatkoa tälle! Hieno aloitus uudelle saagalle!

Ajatuksia Venäjän sotakoirista

Venäjän sotakoirat -saaga on tullut päätökseensä, joten perinteiseen tapaan hieman koontia siitä, millaisia ajatuksia saaga herätti, mitä hyvää, mitä huonoa.. Aiempien saagojen arvostelukoosteet voi lukaista klikkaamalla näitä: HOUGEN & MAKAKIT.

Kuten jo arvata saattaa eri osien arvostelujen perusteella, tykkäsin tästä saagasta todella paljon huolimatta osien arvosteluissa käsitellyistä vioista. Voisin sanoa tämän olevan suosikkisaagani tällä hetkellä WEED -sarjasta. Tässä saagassa oli paljon taistelua, mutta sitäkin enemmän taktikointia, draamaa ja uusia käänteitä. Saan jälleen todistaa ylpeänä, että Takahashi osaa tarinan kerronnan, kunhan vain paneutuu siihen täysillä. Aiempien saagojen suhteen juoni tuntui lipsuilevan paljon enemmän ja uskoisin sen kertovan sensein itsensä mielenkiinnon puutteesta tai kiireestä.

Monelle tuntuu varmasti oudolta, että sotakoirissa on vain saksanpaimenkoiria. Hahmojen samanrotuisuus voi helposti sekoittaa lukijaa ja se voi tehdä hahmoista vaikeasti tunnistettavia. Olen toki samaa mieltä tätä mieltä olevien kanssa, olenhan itsekin pariin otteeseen kironnut, miten samankaltaisia hahmoja esimerkiksi John ja Jerome ovat. Kuitenkin sotakoirien suhteen koen, että on nimenomaan hyvä asia, että ne ovat nimenomaan samaa rotua keskenään, koska se tekee mielestäni laumasta uskottavan ja sotilaallisen. Vähän sama vaikutelma kuin armeijassa, jossa kaikilla on tietty varustus yllään. Saksanpaimenia käsittääkseni muutenkin on aikanaan käytetty sotaisissa merkeissä apuna aikanaan, joten en ihmettele ollenkaan sitä, miksi Takahashi on valinnut laumalle juuri tämän rodun. Vaikka sotakoirat kieltämättä muistuttavat toisiaan hyvin paljon ulkonäöllisesti, on Takahashi saanut niihin hienosti tehtyä yksityiskohtia, joista tärkeimmät hahmot voi tunnistaa. Esimerkiksi Lydia on väritykseltään ja kuvioinniltaan vaaleampi kuin muut sotakoirat, Aramilta puuttuu kasvoista ihoa ja muilla on arpia tietyissä paikoissa ja kasvojen piirteissä on omat hienot pienet eronsa.

Sotakoirat -saagassa nähtiin upeita kuvia hahmoista.

Ginga hahmojen nimet ovat yleensä japanilaisia tai sitten ne ovat perinteisiä amerikkalaisia nimiä. Sen sijaan sotakoirien suhteen nimitykset ovat hyvin eksoottisia siihen nähden, mitä gingassa on totuttu näkemään. Nimet kuulostavat ainakin omaan korvaani venäläisiltä, mikä nyt tuskin on ihme, sillä koirat tulevat nimenomaan Venäjältä. Suosikkinimiäni ovat ehdottomasti Lydia ja Aram, sillä ne ovat nimiä, joihin en muista törmänneeni ennen gingaa. Toki nimikaartista löytyy myös tavallisia nimiä, kuten Victor, jossa kylläkin perinteisyydestä huolimatta on oma venäläinen vivahteensa.

WEED -mangan arvostelupostauksissani olen varmaan turhankin usein maininnut tykkääväni todella paljon sotakoirien käytöksestä toisiaan kohtaan. Ne käyttäytyvät hyvin armeijamaisesti ja vaikken mikään sotahullu koskaan ole ollutkaan, on tällainen mieleeni. Koirilla on tarkat asemat laumassa ja ne puhuttelevat toisiaan arvonimillään. Virheistä rangaistaan, tosin Lydia taisi selvitä vain sukupuolensa ja johtajan tyttärenä olemisesta.. Noh kuitenkin, sotakoirien taistelutaktiikatkin tuntuvat olevan tarkoin suunniteltuja, eivätkä mitään hätiköityä, kuten monesti gingassa nähdään. Laumassa kaikki ovat taitavia taistelijoita, vaikkakin poikkeuksiakin tietysti on. Toisaalta olen kyllä ollut sitä mieltä, että sotakoirat ovat liian ylivoimaisia pahiksia, joten oli hyväkin, että nekin tekivät virhearvioita.

Pahiksina sotakoirat ovat tähän mennessä olleet parhaimpia. Pelkureita ei ole, vaan jokainen koira toimii juuri kuten johtaja käskee ja niillä on selkeästi samat periaatteet. Ilahduin eritoten myös siitä, että pääpahis Victor osallistui itse taisteluihin, eikä vain naureskellut sivusta muiden verenvuodatusta ja luikkinut karkuun. Lisäksi sillä oli tarkat suunnitelmat tekemisistään ja osasi olla raaka myös passiivisesti - jättihän se esimerkiksi Ginin laumoineen nääntymään saartorenkaaseen. Harmikseni Victorilla kuitenkin oli tismalleen samat motiivit kuin Hougenilla ja muilla gingapahiksilla. Se halusi maata ja mammonaa, mikä on hyvin kliseinen pahisten motiivi gingassa. Tyydyn kuitenkin tähän, sillä Victor oli muutoin erinomainen pahis, vaikka minua ärsyttikin suuresti sen jatkuva ennakointi tilanteeseen kuin tilanteeseen.

Tässä saagassa oli paljon hyviä taistelukohtauksia, vaikkakin niitä oli paljon ja osa taisteluista tuntui hyvin turhilta tarinan etenemiseen nähden, esim. saartorenkaassa käydyt taistelut. Suuresta määrästä huolimatta, tykkäsin siitä, että taisteluita oli vaihteeksi sijoiteltu meren rannalle ja jopa veteen itsessään. Se toi tapahtumiin uutuuden tuntua ja mielenkiintoa, sillä maataisteluita gingassa nähdään jatkuvasti. Vedessä taisteleminen toi koirille uutta haastetta ja taisteluasennot oli piirretty mielenkiintoisilla tavoilla. Lisäksi taisteluissa oli paikoittain jopa ahdistavaa raakuutta, mm. kohtauksissa, joissa kerrottiin sotakoirien menneisyydestä ihmisten apureina, joissa jopa sotakoirat joutuivat eläinrääkkäyksen uhreiksi.

Ikäväkseni tämä saaga kuitenkin loi oulaisista toisenlaisen kuvan kuin mihin olen tottunut. GNG:ssä kaikki koirat tuntuivat olevan enemmän tai vähemmän hyviä taistelijoita huolimatta taustoistaan, mutta tässä saagassa Takahashi oudosti korostaa sitä, miten paljon tavallisia taistelutaidottomia kotikoiria lauma pitää sisällään. Toki on kaunis ajatus, että jokainen taistelutaidotonkin haluaa panna tikkunsa ristiin sotakoirien kukistamiseksi, mutta samalla se loi ainakin minulle kuvan siitä, että oulaiset ovat heikkoja eikä niitä voi ottaa tosissaan huolimatta lauman suuresta koosta. Lisäksi hahmot tekivät typeriä virheitä ja menivät lähestulkoon kaikkiin Victorin asettamiin ansoihin. Erityisesti Weedin piittaamattomuus laumasta tarinan alussa oli erittäin kummallista, mutta toisaalta on ihan hyvä, että meitä muistutellaan siitä, että edes Weed ei ole täydellinen.

Toinen vähän isompi miinus tulee saagan pituudesta. Tämän olisi hyvin saanut nidottua huomattavasti lyhyemminkin, jos tarinasta olisi tiputettu pois turhat taistelukohtaukset, erityisesti itseäni otti päähän tarinan vetelehtiminen kohdassa, jossa Gin kumppaneineen jäi Victorin ansaan nääntymään.

Omiksi suosikkihahmoikseni tästä saagasta nousivat ehdottomasti Maxim ja Aram. Tavallaan pidän myös Victorista, sillä se on pahiksena tähän mennessä kaikista uskottavin, mutta sen liiallinen ylivoimaisuus ärsyttää. En myöskään päässyt hahmoon tarpeeksi sisälle, sillä se oli niin kylmä ja kova, etten tyyppinä voi hänestä niin paljoa pitää. Maximissa ja Aramissa sen sijaan oli sitä jotain. Uudenlaista ulkonäköä, esimerkiksi Aramin ihoton kuono ja Maximin puuttuva silmä, kiehtovat venäläiset nimet ja hyvät hahmokehitykset. Tarinan viimeisissä kohtauksissa ei nähty itkunkatkuista anteeksipyytelyä, vaan uskollisuus ja ystävyys osoitettiin teoilla - niinkuin Aram teki hukuttaessaan Victorin.

Sotakoirat -saaga sai onnellisen lopun ja kokonaisuutena olen tähän saagaan tyytyväinen. Innolla odotan, mitä seuraava saaga tuo tullessaan ja onko se vielä parempi.

Arvostelussa: GDW osa 51 - Lähtö merelle

Sotakoirat -saagan viimeinen osa ja enää yhdeksän osaa jäljellä ennen Ginga Densetsu Weed -sarjan lopetusta. Wow. Aika on mennyt nopeasti!

Olin odottanut vielä viimeistä taistelua Weedin ja Victorin välillä, mutta kuten osassa 50 pystyi arvelemaankin, Aram sai Victorin hukutettua pysyvästi veden alle jääden itsekin hukkumisen uhriksi. Weedin löytäessä kuolleet meren pohjasta toi mieleeni Benizakuran ja Mosan. Harmi, ettei saagassa nähtykään kohtausta, jossa Aram pyytelee anteeksi petostaan Maximilta, mutta kuten kertoja totesikin, ehkä Aram todisti uskollisuutensa teoilla. Tämä toi uskottavuutta Aramin itsepäiselle luonteelle ja samalla vaihtelua perinteisiin itkuisiin sovintopuheisiin.

Sotakoirat -saaga sai rauhallisen päätöksen ja venäläiset lähtivät rauhaisasti uimaan takaisin kotimaahansa, vaikka aallot koettelivatkin niiden matkaa. Kummallisen nopeasti koirat kuitenkin pääsivät takaisin Sahaliniin. Pääsimme kuitenkin viimeinkin näkemään venäläisten johtajan ja odotin Maximin alkavan vaahdota oikeudenmukaisuudesta ja ystävyydestä johtajalleen tämän kysyessä valloitusretkestä, mutta sen sijaan Maxim valehteli johtajalleen tapahtumien todellisen kulun. Ehkäpä aivan syystä ja hyvä niin.

Hetken hengähdystauon ja kotiinpalumatkan jälkeen Weed kumppaneineen törmäsi vakavasti haavoittuneeseen Mariin. Olin tässä kohtaa vuoren varma siitä, että pääsisimme heti seuraavan saagan pariin (joka käsittääkseni on nyt kauan odotettu hybridikarhu -saaga), mutta sen sijaan koirat päätyivätkin pelastamaan aivan randomilla muutaman pennun ihmisten huonoista oloista. Kieltämättä tuo pieni pelastusretki toi ajattelemisen aihetta ihmisistä, jotka ahnehtivat rahaa potentiaalisista rotukoirista, joista voi saada rahaa. Näin btw, Marin pentu näytti todella paljon Meriltä ja se sai minut tajuamaan, että Mer on hävinnyt sarjasta kuin tuhka tuuleen. Sitä ei ole näkynyt pitkiin aikoihin.

Pelastusretki päättyi hyvin ja Weed pääsi jatkamaan matkaansa Koyukin luokse. Söpöä. Täytyy kuitenkin todeta, etten juuri osaa arvostaa kohtauksia, joissa Weed joutuu johtajuutensa takia kiusallisiin tilanteisiin. Vaikka Weed onkin tähän asti tarvinnutkin vanhusten apua lauman johtamisessa, en tiedä, onko kovin fiksua useamman persoonan voimin patistaa tätä menemään morsiamensa luokse.

Jännittävää nähdä, miten seuraava osa jatkuu.. Yritän saaga aikaiseksi koosteen Sotakoirat -saagasta, joten vaihteen vuoksi vähän erilaisempaa tekstiä luvassa pitkästä aikaa!

Arvostelussa: GDW osa 50 - Uros urosta vastaan

Hyvää joulua kaikille! 

Arvosteluputki jatkuu Weedin osan 50 parissa. Älkää huoliko, minulla on luonnosteluissa muutamia uusia tekstejä, toivotaan, että saan ne valmiiksi mahdollisimman pian!

Jännittävää ajatella, että tämän jälkeen Weediä ilmestyy ainoastaan kymmenen osaa ja sen jälkeen sarja loppuu. Viimeistä kymmentä viedään ja kieltämättä täytyy sanoa, että odotukset loppua kohden nousevat koko ajan, vaikkakin ikävä kyllä uskon, että ginga saagan parhaimmat tarinat on jo luettu. Noh, ei sovi olla turhan pessimistinen kuitenkaan, sillä tämä osa valoi jälleen toivoa siitä, että tähän saagaan voi loppujen lopuksi olla kokonaisuudessaan erittäin tyytyväinen.

Tämän osan kansikuva oli kivan talvinen ja tuo näin jouluun kivasti sitä kaivattua joulufiilistä, kun ulkona ei ole lunta nimeksikään. Hahmojen asennot on ihan toimivat, mutta edelleenkin toivoisin lisää lähikuvia kansiin, sillä WEED -sarjassa on todella vähän. Olen lähikuvien ystävä ehdottomasti~. Olen muuten ihmetellyt, miksei Weedin kansikuvissa ole koskaan pahiksia, nytkin olisi ollut pitkään hienoja mahdollisuuksia nähdä sotakoiria kansikuvissa, mutta eipä tietenkään..

Oli tietysti arvattavissa, että rannalla olevat kolme sotakoiraa arvasivat oulaisten piilopaikan. Olisi vaihteeksi ollut kivempaa, jos Weedin lauma olisi päässyt kerrankin yllättämään ja päässyt edes hetkeksi niskan päälle. Hetkellinen ärtymykseni kuitenkin sai mukavan ja toivotun käänteen, sillä Victorin noustessa rinnettä ylös, olikin Weed tätä vastassa ja siitä päästiinkin odotettuun, kunnolliseen kaksintaisteluun. Tykkäsin tuosta käänteestä tosi paljon ja kieltämättä hieman yllätyin, sillä olin varma, että Weed kumppaneineen olisi taas pulassa. 

Weedin nopeutta ja kekseliäisyyttä korostetaan hyvin paljon kaksintaistelukohtauksissa, mutta toivoisin enemmän ällistelyä sen voimista nuoreen ikään ja pieneen kokoon nähden. Onhan se kuitenkin Hopeanuolen poika. Victor näyttää mielestäni vähän pelleltä, koska kokemuksestaan huolimatta se ei pärjää kovin kummoisesti pennulle, joka voiman sijaan luottaa vikkelyyteensä ja väistämiseen. Victorilla kuitenkin sanotaan olevan voimaa ja kokemusta, joten on outoa, miten se yhtäkkiä ei ennakoikaan Weedin liikkeitä, vaikka muuten vaikuttaakin omaavan ennustajan kyvyt. 

En missään nimessä aliarvioi Weediä. Sen todelliset voimat tulevat esiin tilanteissa, joissa se tajuaa, että nyt on pantava vastaan. Se pärjää lähestulkoon yhtä hyvin veden alla kuin Gin, ehkä jopa paremmin, sillä kuten tiedämme, Weed ei ole saanut koulutusta. Tuosta vesitaistelusta tykkäsin muuten jälleen tosi paljon, se sai kerrankin Victorin alakynteen kunnolla. Sen sijaan en voinut olla huokailematta epäonnistuneelle battougalle. Vaikka Victor pelkääkin battougaa, ei isku tunnu olevan enää mistään kotoisin, kun sitä pommitetaan aikansa. Nytkin se sai aikaan ainoastaan pahan haavan päähän, kun ennen sillä sai survaistua kaulan katki kevyesti. 

Mahtavana loppusilauksena tälle osalle oli ehdottomasti Aramin saapuminen paikalle ja Victorin huijaaminen virtaukseen. Hieman hämmennyin siitä, ettei Victor tajunnut Aramin tulleen auttamaan Maximia ja oulaisia huolimatta siitä, että Aram koilotti anteeksipyyntönsä Maximille. En valita, sillä näin tarinassa päästään eteenpäin, eikä taistelu jää junnaamaan paikalleen taas viittä osaa eteenpäin ja muistin, että Victor olikin jo niin kaukana, ettei se voinut mitenkään kuulla Aramin ääntä. Osa loppui mielestäni upeisiin kuviin ja jännittäviin tunnelmiin Aramin viedessä entistä marsalkkaansa meren pohjamutiin kuolemaa kohti. 

..Ja minä piru vieköön toivon, ettei Victor enää nouse tuolta mudista, vaikka kieltämättä olen aavistavinani, että tämä kamppailu ei vielä ollut tässä.. 

Arvostelussa: Anju ja sankarikoira Jiroomaru

Arvostelua arvostelun perään. Tänään onkin vuorossa sivutarina, jonka suomijulkaisua olen odottanut ehkä kaikista eniten tähän saakka, nimittäin Anju ja Sankarikoira Jiroomaru. Joskus olen tarinan japaniversiota plärännyt, mutta siitä ei siinä kohtaa oikein ymmärtänyt muuta kuin tarinan loppuosan, mikä itse asiassa onkin syy siihen, miksi tästä sivutarinasta olen ollut poikkeuksellisen kiinnostunut.

Täytyy sanoa, että tässä vasta onkin tarina, joka koskettaa monellakin tavalla. Tämä ei ole ainoastaan tarina koirasta, vaan nyt mukana on ihmisiä, joilla on iso merkitys tarinassa. Mielestäni tällainen asettelu on mukavaa lukea pitkästä aikaa, sillä Weedissä ihmisten osuus on hyvin vähäinen ja villikoira -teema alkaa käydä tylsäksi lukea, kun sama kaava toistuu melkolailla jokaisessa saagassa. Nyt kuitenkin päästiin palaamaan hetkeksi takaisin ihmisten luokse.

Isot plussat alussa oleville värikuville. Harmi, ettei koko manga ollut pelkkää värisivua~. Piirrostyyli tässä tarinassa on ihan ok:ta, jokseenkin kuitenkin ehkä liian "modernia" Takahashia minun makuuni. Kuten tiedätte, pidän enemmän GDW:n ensimmäisten osien piirrotyylistä samoten kuin GNG:in. Niissä on enemmän yksityiskohtia ja karkeutta.. Noh, te tiedätte. Piirrostyyli on kuitenkin täysin toissijainen asia, sillä itse tarina on ihan mieletön.

Anju on hahmona hyvin puhutteleva ja hänen menneisyytensä ei ole kovin valoisa. Väkivaltaa ja kuolemaa kokenut Anju on ollut sukulaistensa heittopussina vuosia ja nyt viimeisimpänä hänen ainut oljenkortensa oli ukki, joka tuo väkisinkin mieleeni lempeämmän version Goheesta. Ukki vaikuttaakin olevan ainut, johon Anju luottaa Rumi-tätinsä sekä tietysti rakkaiden koiriensa lisäksi. Erityisesti tarinassa nousevat esille ukin metsäkoira Yuki (narttu)  ja tämän hopeanharmaa Giniä ja Weediä muistuttava pentu Jiroomaru, jonka persoonaan en juurikaan päässyt kovin sisälle näin lyhyessä tarinassa. Hänessä on kuitenkin aistittavissa perinteistä karhukoiramaisuutta, sitä tuttua hopeanuolimaisuutta, mistä pidän.

Jaa, että miksikö korostin Yukin sukupuolta? Noh, olin aluksi vuoren varma siitä, että Yuki on uros huolimatta tämän tyttömäisestä nimestä. Selvisi kuitenkin, että se onkin pentujen emo, mikä hämmästytti, sillä kuten tiedämme, Takahashin tyyliin ei ole oikein koskaan kuulunut naishahmojen esille tuominen näin isoon rooliin. Yuki vaikuttaa hahmona hyvin samankaltaiselta kuin aiemmatkin karhukoirasuvun naaraat, mutta se ei haittaa juurikaan, sillä sen tarina poikkeaa aikalailla aiemmista. Yuki ei vain kökötä kotona pentujen ruokkijana ja tyhjänpanttina, vaan se liikkuu ahkerasti isäntänsä mukana. Se ei epäröinyt katkaista jalkaansa päästäkseen kertomaan Anjulle ukin kuolemasta. Naishahmoista puheenollen, yllätyin suuresti myös siitä, että tarinan päähenkilö Anju on nimenomaan tyttö. Ehkäpä naishahmojen iso asema on yksi syy siihen, miksi tätä tarinaa oli niin virkistävää lukea.

Huolimatta jokseenkin kummallisesta suomennostavasta, en voi olla vetistelemättä silmiäni tälle tarinalle, jossa vihdoinkin nähdään rehellisesti naisia isossa roolissa. Anjun lisäksi myös Rumi kokee pahoinpitelyä, mikä yhdistää kaksikon paremmin kuin hyvin. Vaikka koirien osuus tässä sivutarinassa olikin hyvin pieni loppujen lopuksi, oli tarinaa todella mielenkiintoista lukea ja seurata oikeasti ajatuksella kannesta kanteen.

Yukin kuolema oli yksi suosikkikohtauksistani. Se lasetti Jiroomarulle vanhan tehtävänsä suojella Anjua hengellään kävi miten kävi ja Jiroomaru teki työtä käskettyä. Kohtaus liippasi mielestäni melko läheltä Sakuran kuolemaa, mutta se ei kuitenkaan yltänyt ihan samalle tasolle, sillä kohtauksessa ei jostain syystä ollut niin dramaattinen tunnelma kuin Sakuran kuollessa. Ehkä se johtui siitä, että tarina jatkui vauhdilla eteenpäin.

Toinen suosikkikohtani oli viimeinen kohtaus, jossa hypättiinkin useita vuosia eteenpäin. Onnelliset lopetukset ovat aina kivoja, mutta tässä oli jotain hyvin omaansa. Anju oli kasvanut aikuiseksi ja hän ukkinsa säästöjen ansiosta hän sai opiskella hienolle alalle ja perustaa sen lisäksi sairaalan, jonka hän nimesi henkensä pelastaneen koiran Jiroomarun mukaan. Sairaalassa oli myös patsas tuosta sankarikoirasta, joka toi mieleeni Hachikon hyvällä tavalla.

En tiedä, voiko tästä tarinasta keksiä juurikaan mitään negatiivistä. Se sai tempaamaan mukaansa tyystin erilaisen juonikuvion, naishahmojen ja teemojen ansiosta. Vihdoinkin saan ylistää suosikkimangakaani maasta taivaisiin! Jos tästä nyt jokin miinus pitää keksiä, niin se on tarinan nopea lopetus. Ahneen Shinjiroon uhitellessa aseellaan ja tähdätessään sillä enemmän tai vähemmän vahingossa Anjua, Jiroomaru heittäytyy aseen eteen suojellakseen pikkutyttöä emonsa pyynnön mukaisesti. Kohtaus loppui mielestäni todella nopeasti, enkä juurikaan ehtinyt päästä kyynelehtimään Jiroomarun perään, kun jo seuraavilla sivuilla kerrotaan Anjun ammatillisesta menestyksestä perustamassaan sairaalassa. Olisin toivonut tarinan loppuun enemmän mässäilyä Jiroomarun kuolemalla ja Shinjiroon kohtalolla. Mutta ei sovi valittaa, sillä kaikessa lyhykäisyydessään tarina on ehdottomasti ylistämisen arvoinen.

Arvostelussa: GDW osa 49 - Päällikön velvollisuus

Tässä osassa oli paljon mielenkiintoisia taistelukohtauksia, joita oli virkistävää lukea pitkästä aikaa. Umpikujassa taistelemisen jälkeen olin puhkipoikki kaikesta taistelemisesta ja verenvuodatuksesta, joten olin aluksi vähän ärsyyntynyt siitä, että jälleen saisi lukea taistelua, mutta koska se käytiin tällä kertaa vedessä, oli sen lukeminen ja seuraaminen mielekkäämpää. Taisteluasennot olivat paljon erilaisempia verrattuna maataisteluihin.

Weedin ajankerääminen perääntyville oulaisille oli tyypillinen, mutta ihan fiksu kikka ja kertoi siitä, että pentu on ottanut lauman täysin vastuulleen, kuten kuuluukin. Toki oli arvattavissa, että sotakoirat ovat uimisessakin mestareita, mutta tässä taistelussa oulaisista oli kerrankin kunnolla vastusta niille.

Minua hieman harmitti takakannen paljastus Aramin puolenvaihdosta, sillä tajusin heti, ettei kukaan muukaan voisi ajopuuta ohjata. Tiesin, että Aram tulisi takuuvarmasti vaihtamaan puolensa hyvisten kaartiin, mutten olettanut sen tapahtuvan vielä näin pian. Olisin toivonut tilanteeseen enemmän yllätyksellisyyttä, sillä nyt sen osasi arvata tapahtuvan, kun takakannessakin oli spoileri asiasta. Toisaalta hyvä niin, niin saa Victorkin jotain pähkinää purtavakseen tajutessaan entisen alaisensa tekemiset.

Weed ja kumppanit takaa-ajoivat Victorin laumoineen meren äärelle, jossa niitä odotti jälleen uusi ansa ja sen myötä toinen taistelu vedessä, jes! Silmiini kuitenkin pistää kertojan aliarvioiva sävy oulaisista. Suurin osa laumasta tuntuu olevan vain koti- ja kulkukoiria, jotka eivät tunnu tietävän taistelemisesta mitään. Vaikka jokaisen lauman jäsenen ajatusmaailma on samanlainen, oikeudenmukaisuuden puolesta taisteleva ja lojaali, on silti jotenkin surkuhupaisaa, että lauma on täynnä näin rumasti sanottuna amatöörejä. En tiedä olenko ollut niin häikäistynyt GNG:n aikaisesta sotilaallisuudesta ja siitä, että jokainen koira osasi taistella ennen laumaan liittymistä, mutta sotakoira saagassa se jostain syystä häiritsee. Totta kai on itsestäänselvyys, ettei kaikki lauman jäsenet voi mitenkään koostua täydellisistä taistelukoirista kun niitä on keräilty ympäri Japania sadoittain, mutta mielestäni oulaiset muistuttavat tällä hetkellä päättömiä kanoja, jotka tekevät hätiköityjä päätöksiä ja joutuvat sitä kautta maksamaan virhearvioistaan jatkuvasti. Minulle tulee olo, että hyvyydestään ja aatemaailmastaan huolimatta hahmot ovat amatöörimäisiä verrattuna sotakoiriin, joilla on selkeä tilannetaju ja ne osaavat varautua kaikkeen - siis ihan kaikkeen! Mielestäni tämä saaga ja ylipäätään koko ginga kaipaisi aikamoista huoltoa hahmoihin tai ainakin itse toivoisin näkeväni enemmän Taru Sormusten Herrasta henkistä taistelua, taistelua, joissa mukana olevat ovat koulutettuja ja päämäärätietoisia.

Tämä osa loppui erikoisella tavalla. Vain kolme sotakoiraa nousi merestä takaisin taistelun jälkeen. Saa nähdä, onko Victorilla jälleen ansa tiedossaan vai miten tarina jatkuu.

Nyt on hieno

Tein jotain todella mullistavaa pitkästä aikaa gingakokoelmaani liittyen. Kuten tiedätte, en ole harrastanut keräilyä kohta kahteen vuoteen ja oikeastaan omakin kokoelma on jäänyt sen ansiosta todella pienelle huomiolle. Voisi sanoa, että kokoelma vain lojui hyllyssä pölyä keräten.

Muutettuani omaan asuntoon suurin piirtein puolisentoista vuotta sitten, halusin gingan yhdeksi näkyväksi osaksi asuntoani ja paraatipaikallehan tuo pääsi. Eipä jää kovin monelta huomioimatta kahta Weed -pehmoani hyllyn ylimmässä nurkassa. Saamistaan kehuista ja kiinnostuksestaan huolimatta olen ollut niin keskittynyt gingan sijasta kaikkeen muuhun, että en ole varmaan vuoteen vaihtanut kokoelman järjestystä saatika pyyhkinyt hyllyistä ja tavaroista pölyjä. Kaiken kukkuraksi hyllykkö alkoi täyttyä kaikesta muusta ylimääräisestä. En niin kovin antaumuksella en ollut kokoelmahyllyä siivonnut saatika piitannut siitä, että sekaan on eksynyt pari pinniä, hiuskoristeita ja ties mitä muuta epämääräistä rojua. Kauhealtahan se näytti, ettei siitä rohjennut edes kuvaa ottaa.

Noh, onneksi tuohon romuläjään tuli muutos. Koska tuo aiempi hyllykkö on kulkenut mukana suurinpiirtein koko elinikäni, alkoi sen kuntokin rapistumaan sen verran, että uuden hyllykön ostaminen tuli aika ajankohtaiseksi. Kaiken kukkuraksi avohyllyyn ei voi piilottaa sitä ylimääräistä rojua, jota kuvaankin on päässyt, joten tilalle oli pakko keksiä jotain, mikä ei paljastaisi sitä tosi asiaa, että olen hemmetin laiska siivoamaan saatika järjestelemään tavaroita nätisti. Ei muuta kuin tuumasta toimeen. Kävin perheeni kanssa IKEA:ssa ja matkaan lähti hyllykön ja lipaston lisäksi lasivitriini, jonka ostin varta vasten kokoelmaani varten. Eikä tuo vitriini ollut edes kallis, 49 euroa.

Kuukauden päivien odottelun jälkeen isäni kokosi vitriinin (ja minä tietysti istuin sillä aikaa sohvalla viilaamassa kynsiäni) ja pääsin sen sitten järjestelmään kokoelmani siihen aivan uudenlaisella tavalla. Lopputulos on seuraavanlainen:

Mitäs sanotte? Ainakin itse olen suht tyytyväinen ja nyt kaikki oheiskrääsä pääsee esille kunnolla. Animaatiokalvot ujutin lasivitriinin sivuille, jotta nekin pääsevät oikeuksiinsa. Aiemmin ne olivat läjässä kaiken muun alla, eikä niitä kukaan koskaan päässyt näkemään ilman erillistä näyttämistä. Täytynee tosin katsoa, miten kauan noita uskaltaa tuossa sivuissa pitää, sillä kalvot osittavat nyt suoraan ikkunaan ja sitä kautta saattavat vaurioitua liiasta valosta. Katsotaan, jos vaihdan kalvojen puolta.. Tai sitten pidän sälekaihtimet visusti kiinni, heh. 

Antun tekemät fanmade tuotteet

Vierailin pitkästä aikaa Helsingissä Antun luona ja kaiken Halloween humun keskellä ehdittiin hieman pieniä synttäri/joululahjojakin vaihdella. Olin jo aiemmin ihastellut Antulle itselleen kuin omassa päässänikin sitä, miten hienoja fanmade tuotteita hän tekee. Itse omistan tällä hetkellä ainoastaan pehmolelun, magneetin ja avaimenperän, mutta vierailujen aikana on tullut nähtyä ihan livenä useampaa Antun tekemää luomusta, joten voinen sanoa jokseenkin tietäväni, mistä puhun.

En ole koskaan oikein ollut mikään fanmaden suuri ystävä johtuen varmaan siitä, että haluan maksaa mieluummin virallisista fanituotteista ja kieltämättä minulla on ollut ehkä jonkinasteisia ennakkoluulojakin näistä. Jostain syystä minulla on ollut tunne siitä, että ihmisillä ei ole tarpeeksi mielikuvistusta fanmadetuotteiden suhteen, mutta jälleen kerran pääsen näpäyttämään itseäni ja totemaaan, että olen ollut väärässä ja pahasti. Aiemmin on jotenkin tuntunut, että kaikki tekevät pehmoleluja, fursuitteja ja figuureja, missä toki ei mitään vikaa ole, mutta en ole toistaiseksi törmännyt erityisen kekseliäisiin fanmade tuotteisiin. Mielenkiintoni vähyys fanmade tuotteita kohtaan voinee juontaa juurensa siitä, etten ole koskaan oikein jaksanut niihin tutustua kunnolla saatika etsinyt niitä helmiä, joita netti on pullollaan. Tässä aihetta tutkiessa tarkemmin voinee todeta, että tietämättömyys luo ennakkoluuloja. 

..Mutta jälleen kokemusta viisaampana ja avarakatseisemmalla asenteella fanmadelle, halusin nyt tuoda esille omia mietteitäni rakkaan ystäväni tuotteita kohtaan, sillä mielestäni Antulla on viime aikoina luovuus sykkinyt näiden kanssa. Suurin osa tuotteista on teille varmasti tuttuja Hopeatiikerin kautta, joten jos haluatte tietää, miten tuotteet on tehty, kannattaa vilkaista Antun blogia. Kaikki tekstissä esintyvät kuvat ovat Antun ja niihin on kysytty lupa tekstiä varten.

Tyylillisesti Antun fanmade tuotteet ovat selkeästi chibimäisiä, äärimmäisen suloisia ja pörröisiä. Tämä varmasti jakaa mielipiteitä eri ihmisissä, mutta se, mikä tässä tyylissä ainakin minua viehättää on tietynlainen herkkyys ja viattomuus, jonka jotenkin aistin. Olen nähnyt useiden muidenkin artistien tekemiä chibitöitä, mutta jostain syystä ne eivät ole niin mieleenpainuvia kuin Antun työt - johtunee toki varmasti osittain siitäkin, että hän sattuu olemaan ystäväni. En tiedä huomaako muut saman kuin minä, mutta koen, että Antun tekemät fanituotteet ovat tekijänsä näköisiä ja ne ovat hyvin tunistettavissa tyylin ansiosta. Niissä on sopivasti Takahashin sarjoille ominaista tyyliä, mutta toisaalta taas tyyli on tyystin erilainen ja omalla tavallaan viehättävä. Pidän myös siitä, että Anttu tekee huolellista työtä ja hänen myytävät tuotteensakin näyttävät ainakin omaan silmääni hyvin siisteiltä ja hiotuilta. Mielestäni hän kuitenkin saisi pyytää niistä reilusti suurempaa hintaa, sillä pari euroa parhaimmillaan useamman tunnin työstä on huomattavasti arvokkaampaa kuin pari euroa, sillä kyse on kuitenkin työstä, joka on tehty lähestulkoon alusta loppuun itse. Toki myös myytävien tuotteiden laatu on mielestäni paljon parempaa hintaan nähden.

Antun tekeleistä löytyy tällä hetkellä monipuolisesti erilaisia tekeleitä, mm. magneetteja, avaimenperiä, pehmoleluja, kuulokkeet, lumisadepallo, kirjanmerkkejä, fanisarjakuvia ja figuureja. Tällä hetkellä myynnissä näyttäisi olevan erilaisia magneetteja ja avaimenperiä, joita Anttu on tehnyt vuosien mittaan vähän eri materiaaleista. Magneettien suhteen itse pidän erityisesti noista uusimmista, jotka sopivat hyvin esimerkiksi jääkaapin oveen. Materiaali on pehmeää ja joustavaa, joten ei tarvitse pelätä sitä, että tuote rikkoutuisi.

Askartelujen seasta löytyy myös fimomassasta tehtyjä figuureja, jotka ovat todella hellyyttäviä, mutta jokseenkin vielä vaativat pientä tarkkuutta, harjoittelua ja hiomista. Tässä kohtaa voiton kuitenkin vie ehdottomasti hahmojen suloisuus. Kuvaa löytyy ylempää.

Magneetti, josta puhuin aiemmin.

Omia suosikkejani on erityisesti lumisadepallo, joka vain on niin hieno. Se on selkeästi käsin tehty - niin kuin kaikki muutkin Antun tekeleet - ja senpä takia arvostan sitä erittäin paljon. Lapsena tykkäsin tämän kaltaisista koristeista tosi paljon ja omistinkin niitä useita, en sitten tiedä mihin ovat vuosien saatossa joutuneet. Todennäköisesti vanhempien suursiivousten jälkeen kohti kaatopaikkaa. Lumisadepallossa on mielestäni paljon hienoja elementtejä ja se saa herättämään mielenkiinnon siitä, miten se on tehty.

 Lisäksi tykkään hirveästi alla näkyvistä kuulokkeista, erittäin kekseliäs tekele minusta. Ainut pieni miinus tulee ehkä Ginin taustalla olevista viivoista, sillä ne vaikuttavat hieman epätasaisilta, mutta voin kuvitella, että tuon muotoiseen kappaleeseen on hankalaa tehdä mitään erityisen suoraa viivaa. Tykkään kuitenkin kuulokkeiden näyttävyydestä ja itse kun musiikin suurkuluttaja olen, voisin hyvin kuvitella omaan päähäni moiset.

Näiden hienojen tekeleiden jälkeen voisi olla mielenkiintoista nähdä Antulta lisää erilaisia koriste- ja käyttöesineitä. Esimerkiksi erilaisia purkkeja ja purnukoita erilaisilla gingahenkisillä designeilla.

Jos olet kiinnostunut ostamaan Antun tekemiä fanmade juttuja, klikkaa TÄSTÄ! Myynnissä näyttäisi olevan myös mm. Pokemoneihin liittyvää fanmadea. 

Arvostelussa: GDW osa 48 - Huuto vailla vastausta

Kansikuva oli kivan syksyinen ja mielestäni jatkoa ajatellen voisi olla ihan toimivaa,  että kansikuvien maisemat kulkisivat käsi kädessä sen hetken vuoden ajan kanssa. Eli talvella olisi talvimaisemia, kesällä kesäisempiä jne. Ruskan sävyt ovat viehättäneet silmääni viime aikoina todella paljon, ehkä siksi tämä kansikuva upposi. Koirien ilmeetkin pelaa hyvin ja asennotkin on ihan ok. Nuo juoksu- ja hyppäyskuvat ovat kieltämättä aika käytettyjä, mutta seuraava kansikuva vaikuttaa hyvältä vaihtelulta.

Juonessa päästiin eteenpäin, mutta mielestäni tämä takaa-ajo on todella tylsää. Victor vain pakenee ja oulaiset juoksevat perässä kuin päättömät kanat ja lankeavat milloin mihinkin ansaan. On hienoa, että vihollinen alkaa viimein tehdä takapakkia, mutta en pidä siitä, että aluksi Victor ei osoittanut mitään perääntymisen merkkejä ja nyt yhtäkkiä se pakenee, vaikka hyökkäileekin milloin mistäkin. Kuten olen sanonut, Victor on ihan liian fiksu huijatakseen oulaisia kulkukoiria. Eiköhän senkin taktikointi ala loppu peleissä hiipua..

Daisuken ja Hidetoshin esiintyminen oli mielestäni melko random ja pysäytti koko juonen typerällä tavalla. Ylipäätään heidän vakoilu ja koirien perässä juokseminen on tosi kummallista. Se ei mielestäni sovi tähän saagaan ollenkaan, etenkään kun ihmisillä ei ole hajuakaan siitä, mitä koirat tekevät ja miksi ne ovat Hokkaidossa. Toisaalta oli hyvin nostalgista nähdä Daisuke ja Gin viimein yhdessä hetken aikaa ja erityisesti Daisuken kehotus Ginille palata kotiin oli hellyyttävä. Vaikka Gin muistelikin lapsuuttaan ihmisystävänsä kanssa, oli tämä kummallisen vaitonainen ja eleetön Daisuken läsnäollessa. Olisin toivonut Ginin olevan ilahtuneempi vanhan ystävän kohtaamisesta. Tämän kaltaisia kohtauksia toivoisin näkeväni Weedissä vielä jatkossakin, mutta toivoisin niiden tulevan paremmilla hetkillä, eikä näin pahasti kesken lopputaistelun.

Voi että miten minulla menee hermo Kyoshiroon. Se on raivostuttava! Se huutaa, meuhkaa, riehuu ja pöyhkeilee. En voi sietää sitä! On hienoa, että gingassa on paljon erilaisia persoonia, myös tällaisia raivoajia, mutta mielestäni Kyoshiro on vain todella yliampuva ja rasittava. Hahmo lukeutuu tällä hetkellä yksiin inhokkihahmoihini, en vain jaksa sen räyhäämistä joka asiasta. On hienoa, että hahmo on niin itsepäinen, mutta äh. En vain osaa arvostaa Kyoshiroa enää.

Tässä osassa päästiin jälleen toteamaan se, miten naiivi Weed on johtajana. Jopa kertoja toteaa sen epäonnistuneen päällikkönä, mikä mielestäni kertoo hyvin sen, ettei Weedkään täydellinen ole. Sen tekemiset ja aikomukset ovat todella kunnioitettavia, se on kypsä ikäisekseen, mutta samalla todella typerä, kun se lankeaa jatkuvasti Victorin ansoihin. Weedin uskottavuus johtajana on vaakalaudalla, sillä se on tämän saagan aikana mokaillut aikalailla, mutta se on vain hyvä, sillä tämä on loistava läksy Weedille kehittyä yhtä hyväksi johtajaksi kuin Gin.

Menkää miitteihin!

Palataan ajassa taaksepäin. Päivään, kun kirjoitin Ohjelmaa aikuiseen makuun -tekstin. Yllätyin positiivisesti, sillä yllättävän moni fani uskaltautui kertomaan hieman omia näkemyksiään ja samalla kertomaan, millainen ohjelma heitä kiinnostaisi. Ikävä kyllä olin odottanut, että aihe olisi saavuttanut isomman näkyvyyden.

Ohjelmaa aikuiseen makuun sai haluamaani huomiota, kuten jo totesinkin, mutta siltikin kommentteja tuli aivan liian vähän siihen verrattuna, mitä sinne olisi voinut niitä tulla (tekstiä saa toki edelleen kommentoida jos haluaa). Tekstin kirjoittamisen jälkeen sain yhteydenoton Äffältä, joka kutsui minut rekisteröitymään Nakkikerho nimiseen foorumiin, jossa ginga -miittejä ja tapahtumia suunnitellaan. Rekisteröidyin foorumille hieman skeptisesti, ehkä hieman pelätenkin, mutta mielestäni se oli siinä kohtaa vähintä, mitä pystyin tekemään. Itse kun aiheen nostin tapetille, on mielestäni myös "velvollisuuteni", että edes yritän oikeasti jollain tapaa osallistua johonkin ohjelmaan tai auttaa muita suunnittelemaan niitä - antaa palautetta. Tietenkään se ei ole mikään pakko, mutta mielestäni siinä kohtaa, jos haluaa johonkin tiettyyn asiaan muutosta, pitäisi olla itse valmis tekemään jotain asian eteen.. Jos ei paljoa, niin edes vähäsen. Vaikka vain osallistua järjestettävään tapahtumaan.

Kiireet valtasivat elämäni ja miittailu jäi unholaan pitkäksi aikaa. Minua kutsuttiin usein mukaan, mutta vuorotyöläisenä menojen sumpliminen on aina hankalaa. Lopulta kuitenkin pääsin osallistumaan ensimmäiseen gingamiittiini täällä Tampereella parisen kuukautta sitten. Näinkin ujolle ihmiselle uusien ihmisten tapaaminen oli aluksi todella pelottavaa, sillä paikan päälle mennessäni tiesin, että muut tunsivat toisensa valmiiksi ja olin porukassa "uusi".

Täytyy sanoa, että olin hyvin ennakkoluuloinen ennen miittiin lähtöä - tai sanotaanko, että pikemminkin jännittynyt ja ehkä peloissanikin. Jännitin sitä, miten ihmiset ottavat minut vastaan ja millaisia persoonia tulisin kohtaamaan. Jännitin hyvässä ja pahassa. Mitä jos kaikki meneekin pieleen, mitä jos ei olekaan kivaa, mitä jos, mitä jos.. Jospa saankin uusia kavereita, jospa ihan oikeasti minusta pidetään? Varmasti moni muukin fani miettii samankaltaisia kysymyksiä mielessään. Itse en ole ollut koskaan aiemmin miiteissä lukuunottamatta kahta tosi pientä miittiä eräässä pienehkössä roolipelissä joskus 2008-2009. Kokemukseni kyseisen roolipelin miitistä olivat hieman kaksipiippuiset. Ensimmäisellä kerralla jäin hieman ulkopuoliseksi johtuen ylitsepääsemättömästä ujoudestani ja toisella kerralla kaikki sujui tosi hyvin ja oli kivaa. Johtuen aiemmista vähäisistä miittikokemuksistani (nekin siis tapahtui joskus ylä-asteen ja ammattikoulun ensimmäisten vuosien välillä), olin hirveän jännittynyt siitä, miten minut otettaisiin vastaan ja millaisen kuvan annan muille miitissä olijoille.

Rehellisesti sanottuna minusta tuntui, että ginga-miitissä minut otettiin vastaan todella hyvin. He selkeästi olivat kiinnostuneita minusta ja vaikka suurimman osan ajasta olin tuppisuuna ja tarkkailin muita ihmisiä, koin, että minutkin huomattiin. Vaikka muu porukka tunsikin toisensa, koin oloni hyväksytyksi. Koin, että miitissä oli kivaa. Kahvittelimme, katsoimme elokuvaa ja tutustuimme toisiimme rennossa ilmapiirissä. On ihanaa, miten nämä ihmiset olivat ja ovat edelleen innostuneita saamaan omien sanojensa mukaan "uutta verta" miitteihin. Vaikka homma varmasti kuulostaa etukäteen "pienen piirin tapaamiselta" on kyseessä oikeasti porukka, joka ottaa mielellään uusia gingafaneja mukaan tapaamisiin. Minun kaltaiselleni ihmiselle uusien ihmisten tapaaminen on aina pelottavaa, mutta tämän miitin perusteella uskaltaudun mukaan varmasti toistekin. Haluan myös tämän kokemuksen perusteella rohkaista muitakin faneja tulemaan miitteihin, myös niitä, jotka kokevat olevansa ujoja. Teidät otetaan taatusti hyvin vastaan!

Ylipäätään miiteissä käymisessä on hyviä puolia. Tapaa netistä tuttuja tyyppejä (jotka kaiken lisäksi tykkäävät melkolailla samoista asioista kuin sinä) oikeassa elämässä ja täytyy sanoa, että monet ovat hyvin erilaisia IRL, mitä ovat netissä - hyvällä tavalla siis. Miiteistä voi saada myös paljon hyviä uusia ystäviä. 

Tästä on hyvä jatkaa. Tutustuin uusiin gingafaneihin ja kiitän heitä hyvästä vastaanotosta. Tulette varmasti jatkossa näkemään minustakin puheliaamman puolen :)

Arvostelussa: GDW osa 47 - Ouun Soturien Kohtalo

Kansikuva tässä osassa on todella mieleeni. Aivan ihana auringonlasku maisema, joka pisti kaupassa mangapokkaria etsiessä silmään.

Ensimmäisten aukeamien jälkeen en voinut olla vetämättä typerää huumoriani tästä osasta, nimittäin tässä on jo niin pitkään jauhettu tuolla ansassa taistelemista, että en tiedä pitäisikö tässä jättää arvostelujen tekeminen hetkeksi ja palata astialle vasta sitten, kun jotain oikeasti tapahtuu ja minulla on muutakin sanottavaa kuin haukkua juonen pitkäveteisyyttä ja samassa kohdassa pyöriskelyä. Noh, onneksenne ja kauhuksenne en kuitenkaan joutunut arvostelun tekemistä jättää väliin, vaan tällä kertaa mangassa päästiin eteenpäin, ainakin vähäsen.

Tykästyin hirveästi aukeaman 76-77 kuvaan, jossa Victor pitelee Giniä hampaissaan. Vaikka sarjassa Gin onkin jo melko vanha, näyttää se kyseisessä kuvassa todella nuorelta. Mieleeni tuli myös GNG:stä tuttu kohtaus, jossa Gin on Sniperin hampaissa. Kohtauksessa oli samanlaista henkeä Victorin riepotellessa haavoittunutta Giniä kuin räsynukkea.

Minulle joku aika sitten spoilattiin, että Maxim nousee vielä henkiin tarinan edetessä ja lopulta näin kävikin. Maximin "ylösnousemus" tuli oikeastaan aika sopivaan kohtaan, sillä se sai taistelun hetkeksi pysähtymään. Kieltämättä hetken jo odotin, että Victorin alaiset alkaisivat valua Maximin ja oulaisten puolelle, mutta eipä tietenkään. Ne kävivät heti taisteluun Victorin karjutua hyökkäyskäsky ilmoille. Tietysti olisi ollut vielä tuossa kohtaa tyhmää olettaa, että sotakoirat alkaisivat empiä, kun Weed armeijoineen oli vasta saapumassa paikalle. Saa nähdä, saako Maxim tai myöhemmin paikalle tullut Weed käännytettyä sotakoiria puolelleen.

Ginin sinnikkyys on hyvin kunnioitettavaa ja mielestäni kertoo jo koirasta paljon. Sen sijaan sen taistelutaidot tuntuvat todella huvenneen. Se ei tunnu enää niin kekseliäältä kuin nuorena. Mielestäni tässä taistelua seuranneena Ginin taistelutaidot uppoavat helposti muiden koirien taistelun sekaan, enkä näe niitä enää erityisen viehättävinä lukuunottamatta battougaa, joka tuntunee tällä hetkellä olevan ainut isku, joka tekee Ginistä sen vanhan kunnon Hopeanuolen. Viime aikaisten tapahtumien perusteella olen ollut pettynyt Giniin hahmona. Se on hyvin vaisu. Liiankin vaisu. Missä se Oun kunniakas johtaja on?

Ginin battouga ei ollut hääppöinen ja kertoo siitä, miten battougan teho on laskenut entisestään. Tuntuu, että Takahashi ei enää osaa oikein käsitellä Giniä, joten ainoa keino tehdä hahmosta se vanha kunnon upea itsensä, on käytättää sillä battougaa jokaisen asian ratkaisemiseksi ja muiden hahmojen hämmästeltäväksi. Kuten aiemminkin, battouga osui muutamiin koiriin ja hämmensi paikallaolijoita, mutta se ei tehnyt juuri mitään vahinkoa iskun kohteeseen eli Victoriin. Raivostuttavaa, että hienoa iskua tuhlataan tällaiseen ajan keräämiseen ja vatvomiseen, kun ennen ZTB oli aina piste kaikelle. Nykyään iskua voisi luonnehtia jopa sanoin "kerta kiellon päälle".

Vihdoin ja viimein Weed armeijoineen saapui paikalle. Weedinkään battouga ei tehnyt vaikutusta, mutta se sentään teki hieman vahinkoa Victorille, peräti haavan verran. Weedin uhkailu tuhatpäisellä armeijalla viimeisellä sivulla sai virneen kasvoilleni. Victor vaikuttaa hermostuneelta ja toivon, että se alkaisi viimeinkin perääntyä. Seuraavaa osaa odotan mielenkiinnnolla, sillä maltan tuskin odottaa, miten Victorin naama toivon mukaan venähtää, kun se näkee millainen joukko sitä on vastassa.

Arvostelussa: GDW Osa 46 - Murtumaton tahto

Täytyy myöntää, että osa 46 ei sykähdyttänyt oikein mitään. En edes ole varma, onko minulla tästä sen kummempaa sanottavaa, sillä mielestäni tässä osassa ei edetty juuri yhtään. Mielestäni on turhaa tuhlata hyvää juonta siihen, että samaa asiaa jankataan useita pokkareita ilman, että juoni etenee mitenkään erityisen dramaattisesti. Luulenpa, että jättämällä kaiken ylimääräisen pois, olisi tämäkin saaga paljon lyhyempi.

..Ehkä kuitenkin sanon teille tästä muutaman sanan.

Odotin 201 sivua, että Weed ja kumppanit pääsevät viimein auttamaan vanhuksia. Sen sijaan kaikki aika tuhlaantui Ginin ja Victorin joukkojen taistelemiseen. Välillä tuntui, että oulaiset pääsevät viimein pois sotakoirien piirityksestä, mutta ei. Alkaa tuntua, että oulaisten selviytyminen sodista on ollut vain hyvää tuuria, olkootkin sitten miten hyvä pahis vastassa, niin tuntuu, että tilanne on aina sama. Oulaisilla on selkeä alivoima ja yli puolet mangasta taivastellaan niiden hyvää taistelutahtoa ja -taitoja. Tuntuu turhauttavalta lukea samaa asiaa moneen kertaan, sillä tätä on jauhettu jo useampi osa putkeen. Jospa sitten seuraavassa osassa päästäisiin jatkamaan oikeasti eteenpäin.

Ginin battouga näytti yllättävän Victorin. Olin vuoren varma, että edes battouga ei hätkäytä tätä sotakoiraa, mutta toisin kävi. Se saikin arpinaaman epävarmaksi. Tästä voinee päätellä, että ehkä sotakoirat voitetaan nimenomaan battougalla, kuten aiemmatkin viholliset.

Ninjakoirien koirapilli vihellys oli mielenkiintoinen ja ihan uskottava "salainen" kommunikointitapa. Sen sijaan minua hieman hämmentää se, että tekniikkaa voi käyttää useiden kilometrien päästä.. Noh, ainakin oulaisvanhukset saivat nyt varmuuden siitä, että Weed on tulossa.

Aramin käytös on edelleen todella outoa. Se selkeästi kamppailee sydämessään siitä, kummalla puolella pitäisi olla. Maximin (eli Weedin) vai Victorin. Vaikka hahmon tekemiset puhuvat puolestaan ja olen melko varma siitä, että Aram kääntyy vielä hyvisten joukkoon enemmin tai myöhemmin, on sen käytös silti erikoista. Se uhkailee, mutta sitten kääntyykin ja lähtee menemään. Ehkäpä sillä on suunnitelma, joka toivon mukaan selviää lukijallekin pian.

Ja kyllä, olen harmissani siitä, että tämä osa päättyi Weedin joukkojen toteamukseen siitä, että "lähellä ollaan". Olisin niin toivonut, että tämä osa viimeistään olisi päättynyt koirien saapumiseen paikan päälle jotenkin näyttävästi, kuten gingassa kuuluukin. Ehkäpä sitten siinä seuraavassa osassa päästään siihen vaiheeseen.

Suurimmat hahmokehitykset osa 1

Gingassa on monia hahmoja, jotka kehittyvät suuresti sarjan aikana suuntaan tai toiseen. Tässä omia huomioitani ja mietteitäni tiettyjen hahmojen käytökseen tarinan alusta oman osuutensa päätökseen saakka. Ginin, Weedin ja muut päähenkilöt olen jättänyt mainitsematta, sillä niistä on tullut aiempina vuosina kirjoiteltua. Mielipiteet perustuvat vain omiin havaintoihini, joten ne eivät ole välttämättä ole absoluuttinen totuus hahmosta.

John

John oli aluksi hyvin ylimielinen ja kuvitteli itsestään liikoja. Se piti itseään erinomaisena ja kuvitteli voivansa päihittää itse Rikinkin. John karsasti villikoiria ja oli ehdottoman uskollinen ihmisille. Tuntui, ettei se osannut ajatella omilla aivoillaan, koska se luotti silmittömästi omistajaansa Hidetoshiin. Kaiken kukkuraksi John kehtasi kuvitella, ettei villikoirat kykenisi kukistamaan Akakabutoa, vaan ihmiset tappaisivat sen. Hävittyään Rikille kaksintaistelussa, taisivat Johnin silmät avautua. Se päätti lopulta lähteä villikoirien matkaan ja lopulta siitä muodostui hyvin perinteinen Oun soturi: koira, joka taistelee oikeuden puolesta. Johnin itsepäisyys säilyi aina sen viimeisiin hetkeen GDW:ssä, mutta pääpiirteitäin hahmo muuttui aikalailla, sillä se oppi ajattelemaan muitakin kuin itseään.

Hyena

Hyena oli perinteinen pahiksen pelkurimainen kätyri. Se toimi täysin Sniperin tahdon mukaisesti, koska sillä ei tainnut olla muutakaan ja yläpuolella velloi kuolemanpelko. Hyena oli arka, mutta se uskaltautui pakon edessä hyökkäämään esimerkiksi Jaguarin kimppuun - sekin tosin Sniperin pakottamana. Hyena tuntui ajattelevan vain omaa etuaan ja kai se kuvitteli saavansa mainetta ja mammonaa Sniperin kanssa. Sen sisällä kuitenkin eli koko ajan oikeudenmukaisuuden ääni, joka lopulta ajoi sen kääntymään omaa "isäntäänsä" vastaan ja tuuppaamaan Sniperin kielekkeeltä alas pelastaakseen Benin, jolle Hyena taisi loppu peleissä olla aidosti uskollinen. Se pelkäsi Sniperiä, mutta tajutessaan, ettei voisi sen antaa tappaa Beniä, pakotti Hyena itsensä tulemaan tappelun väliin. Voisi siis sanoa, että vaikka Hyenan uskollisuus Beniä kohtaan oli koko ajan esillä, sen viime hetken teot todistivat koiran rohkeuden ja halun muuttua.

Kyoshiro

Tässäpä vasta hahmo, jonka hahmokehitys mielestäni lässähti kuin lehmän häntä. Kun Kyoshiroa näytetään ensimmäisiä kertoja mangassa, se on ylpeä ja kunnioitettava koira. Ikävä kyllä GDW:n edetessä hahmon arvokkuus muuttuu ärsyttäväksi raivopäisyydeksi ja pelleilyksi, joka laskee hahmon pisteitä omissa silmissäni huomattavasti. Vaikka Kyoshiro onkin alusta asti hyvin itsepäinen ja suurisuinen, olisin toivonut sen jäävän tietyllä tapaa "viileäksi tyypiksi", eikä tuollaiseksi pelleksi, joka se nykyisin on.

Toubee

Koira, joka ei välittänyt aluksi kenestäkään, mutta päätyi lopulta pahisten kautta hyvisten kaartiin. Tämä tosakoira vaikutti katkeralta elämään. Se ei kuitenkaan vaikuttanut missään vaiheessa erityisen itsekkäältä, vaan enemmänkin se tuntui haluavan eristäytyä muista. Hyenan tavoin myös Toubeesta puhkesi lopulta todellinen Oun soturi ja se oli valmis tekemään kaikkensa auttaakseen muita, vaikka se koituikin kuolemaksi.

Seuraavassa osassa puidaan lisää hahmokehityksiä.